Terveisiä kommenttiarpajaisista!
Kaivelin vähän listaustasi sopivan tekstin toivosta ja ah, kuinka ilahduin löytäessäni TSH-ficin! Tämä on jo vähän vanha, mutta halusin siitä huolimatta lukea ja kommentoida tätä, koska kaikki Tolkienin teokset ovat rakkautta ja tämän nimi houkutteli!
Ja joo, nyt luin ja nyt itken. :"D Tämä oli lyhyydestään huolimatta ihan todella hieno! Vaikka Thorin esiintyi tässä ainoastaan Bilbon muistojen ja kertomusten kautta, hänen ja Bilbon suhteesta piirtyi todella elävä ja koskettava kuva.
Pidin tekstin rakenteesta ja siitä, miten pikkuhiljaa päästiin syvemmälle ja syvemmälle Bilbon ja Thorinin suhteeseen, kun Bilbo uskaltautui kurkistamaan tuonne syrjään sysättyjen muistojen laatikkoon jonka on työntänyt pois ehkä kivun takia, ja pikkuhiljaa tarinasta selvisi isompia ja isompia palasia.
Alussa Bilbon surua peilattiin hienosti Frodon suruun ja tämä "parillisuus"-keskustelu oli tosi aito ja ajatuksia herättävä: siitä herää ajatus, että Bilbo ja Thorin olivat todella tietyllä tapaa luotuja toisilleen ja nyt kun Bilbolta tämä toinen puolisko on ryöstetty pois, ei hänellä ole enää paria. Toinen osa jatkoi hienosti tätä Bilbon ja Frodon samankaltaisuuden alleviivaamista tuolla erilaisuuden mukanaan tuomalla ulkopuolisuudella, ja myös Frodon hahmo oli ihanasti oma, utelias itsensä! Kolmososassa tykkäsin siitä, miten luonnollisesti Frodo suhtautui Thorinin sukupuoleen ja miten Bilbo on ajan myötä myös oppinut olemaan sujut asian kanssa, vaikka onkin ehkä aluksi tuntenut tunteistaan häpeää. Tykkään myös siitä miten kertomukset niin sujuvasti soljuvat osaksi arkista toimintaa: vihannesten pilkkomista, piirtämistä ja teehetkiä.
Tämä nelososa oli näistä ehkä yksi lemppareistani, tähän mahtui niin paljon kaunista kaihoa ja lopun muistelmien kirjoittaminen oli hieno heitto itse kirjojen canoniin! Thorinin kuolemaa olit kuvaillut tosi koskettavasti ja liikutuin myös tuosta keskustelusta siitä, miten Bilbo ei enää oikein muista Thorinin kasvoja kunnolla ja pelkää unohtavansa tämän kokonaan. Erityisen koskettava tämä oli, kun pääsi tuohon seuraavaan unilukuun, nyyh! Bilbo on niin lohduton ja Thorin lohduttaa häntä niin hellästi. ♥ Kutososaa lukiessa tosiaan toivoo, että Bilbo ja Thorin vielä saisivat joskus olla yhdessä. Etenkin tuo lopun pohdinta kuolemanjälkeisestä elämästä on samaan aikaan toiveikas, leikkisä ja haikeakin. "Vanha jäkälä" oli myös tosi hauska ilmaisu :"D
Seiskaosa taas oli!! Ah!! *chef's kiss* Siis. Ensinnäkin tuo alun pohdinta Sormukseen liittyen. Itselle kaikista Tolkienin teoksista rakkain on Silmarillion, ja erityisesti minua kiehtoo siinä Sauronin lankeemus, johon tuo Suursormuksen takominen toki olennaisesti liittyy. Canonisesti Sauron tuon sormuksen tehdessään tiivistää siihen oman pahuutensa ja julmuutensa jne - mutta asia, jota monet eivät tule ajatelleeksi on se, että tuo sormus on pala Sauronin
sielua, samalla tapaa kun hirnyrkit ovat Pottereissa Voldemortin sielun palasia. Sikäli siis haluan uskoa että tuohon sormukseen tiivistyy samalla tapaa Sauronin persoona, joka on todella viekas ja viettelevä mutta samalla tapaa ylistyksenkaipuinen - tavalla tai toisella Bilbo siis sormukselle puhuessaan keskustelee Sauronin sielun kanssa - tämä tiivistyy tosi hienosti tähän lainaukseen:
Thorin alkaa haipua Bilbon mielestä sormuksen tuntuessa aina vain tärkeämmältä, arvokkaammalta. Mutta ei Bilbolla hätää ole, sillä sormus on pelkkä korunen. Thorinin lohikäärmetauti oli aivan muista maailmoista. Tämä kiintymys ei syövytä Bilboa, ei lainkaan. Sormus tekee hänen olonsa turvalliseksi. Se kuiskii hänelle kauniita asioita ja hän mumisee sille samanlaisia takaisin.
Seiskaosan loppu oli myös ihan tosi koskettava ja ylipäätään tässä näkyi hienosti Bilbon luo hiipivä vanhuus ja se, miten hän alkaa hiljalleen unohtaa edes kertoneensa Frodolle Thorinista. Loppulauseet olivat myös tosi kauniit ja toiveikkaat. Ja kokonaisuudessaan osien nimet myös ihanat ja tosi tolkienmaiset, tykkäsin hurjasti! Lisäksi tässä oli myös monta tosi kaunista lainausta, mm.:
Vankkojen puunrunkojen lomaan mahtuisi vaikka kuinka monta taimea, mutta Bilbo ei suostu istuttamaan yhtäkään. Kaipuu ja suru saisivat silloin liian vahvan hahmon.
"Vanha rakkaus on kummallinen juttu", hän virkkoo. "Se ei enää muista huonoja hetkiä yhtä kirkkaasti kuin hyviä, mutta ikävöidä suurella kaiholla se osaa kuin nuorukainen — ja tavoittaa kovin kaukaa."
"Me katselimme tähtiä muiden kääpiöiden nukkuessa ja mietimme miten välimatka saikaan suuret tähdet näyttämään niin pikkuruisilta, pienemmiltä kuin me olimme."
Toisinaan hän toivoo, että olisi kuollut yhdessä Thorinin kanssa, mutta sitten hän tulee ajatelleeksi Frodoa ja tajuaa toivovansa hulluja. Siinä pimeässä yössä istuskellessaan hän tuumii, että luultavasti jokin osa hänestä kuolikin Thorinin mukana ja makaa haudassa tämän vierellä. Tuuma on julmuudessaankin toiveikas. He eivät ole kokonaan erossa koskaan.
Bilbo vaipuu uneen ja kuulee Thorinin laulun kuin olisi taas matkansa alussa.
Joo. Tästä kommentista tuli nyt vähän tällaista ramblingia ja omaa fandomhehkutustani, sori siitä! Mutta ylipäätään tykkäsin tästä ihan hurjasti ja haluan kiittää, että kirjoitit tämän. Upea ja kaunis teos, kiitos ♥
