3.
melodia
Koulun tunnussävelet kaikuivat isoissa kivisaleissa. Hertan kasvoille eksyi pieni hymy, kun hän katseli edessään istuvia oppilaita. Nopeasti hän kuitenkin karkoitti sen takaisin sinne mistä se oli tullut.
Melodia oli tuttu. Hertta oli kuullut sen kolmena vuonna, ennen kuin oli valmistunut täydellisin arvosanoin. Se soi päässä vielä pitkään sen jälkeen, kun kaiku oli vaiennut saleista.
Înger oli seissyt tällä paikalla ennen häntä. Katsonut tulevia oppilaitaan ylpeänä, silmät täynnä rakkautta. Hertta oli vielä aivan liian pieni täyttämään tuon suuren tilan, jonka Înger oli hänelle jättänyt, mutta hän yrittäisi parhaansa.
Myöhemmin, kun sävelet olivat jo vaienneet Hertan päästä. Nuori rehtori palasi tiloihinsa hymyillen.
4.
teroittaa
Hertta istui toimistossaan pöydän takanaan ja katsoi kahta nuorta oppilasta, jotka olivat jälleen päättäneet luistaa sääntöjen noudattamisesta. Sääntöjen teroittaminen oppilaiden mieliin ei vain tuntunut kerta toisensakaan jälkeen onnistuvan. Silti nämä olivat niitä hetkiä, joina Hertta rakasti yli kaiken saada olla rehtori.
Virka oli nuorien ohjaamista, eikä Hertta keksinyt siihen mitään parempaa kuin nämä yksityiset tuokiot. Kaksikko istui vaitonaisena hänen edessään ja kummastui suuresti, kun Hertta äkisti hymyili ja nousi ylös pöytänsä takana.
“Näytä minulle vähän liekkejä, herra Galvin”, Hertta Kion pyysi. Galvin katsoi häntä kuin tärähtänyttä mutta pian liekit syttyivät sormenpäihin.
Hertta lopulta päästi kaksikon ja pyysi tulemaan uudelleen huomenna.
5.
vitsailla
Herrat Galvin ja Stork olivat taas Hertta Kionin toimistossa. Tällä kertaa eivät opettajien lähettämänä vaan rehtorin pyytämänä. Îngerin muotokuva roikkui Hertan vierellä ja sai naisen näyttämään niin pieneltä. Hertta oli varma, että juuri edesmenneen rehtorin maalaus sai nuoret herrat niin hiljaisiksi hänen edessään.
Hänellä ei ollut valtaa ja arvostusta koulussaan. Sen hän oli tajunnut, kun oli illalla miettinyt tapaamistaan oppilaidensa kanssa. He olivat kohdelleet häntä kuin vertaistaan.
Pahinta oli, että se oli tapahtunut hänen aloitteestaan. Înger ei olisi tehnyt mitään vastaavaa.
Hertta kuitenkin lähetti oppilaansa pois saarnaamatta ja vitsaili vielä siitä kuinka peloissaan nämä olivat olleet. Hän olisi uusi alku.
6.
haarukka
Hertta Kion pyöritteli haarukkaa sormiensa välissä. Ensimmäinen vuosi oli melkein ohitse. Kahden viikon armottoman oppilaiden testaamisen jälkeen hän oli valmis päästämään jokaisen läpi vuosikurssiltaan. Valmistuneet lähtisivät koteihinsa ympäri maailmaa, samoin kuin ne, jotka olivat suorittaneet vasta ensimmäisen tai toisen vuotensa. Osa palaisi, mutta osa jäisi sille tielleen.
Hertta toivoi, että oli tehnyt uutena rehtorina vaikutuksen moneen ja että moni palaisi jatkamaan opintojaan seuraavana vuonna. Uusien oppilaien määrää ei vielä tiedetty, mutta Hertta toivoi että uusia oppilaita olisi tulossa.
Kuten hän oli rehtorina ollessaan huomannut, hänestä oli vuoden aikana hitaasti tullut osa koulua. Ei vain henkilöitä, opettajia ja oppilaita sen sisällä, vaan myös rakennusta. Hän oli oppinut muovaamaan rakennusta tahtoonsa ja syvät kivisalit ulottuivat yhä syvemmälle vuoreen. Ikkunat kohosivat kohti taivaita ja Valen loppumaton aurinko paistoi jokaisesta raosta sisään ja valaisi perimmäisiäkin huoneita.
Hertasta tuntui, että jokin katseli häntä ylhäältä ja suojasi hänen matkaansa. Hän kiitti Îngeriä ateriansa lopuksi kaikesta mitä oli saanut kokea. Vuosi oli todellakin ollut ainutlaatuinen.
Hän kyllä hyvin tiesi, että tuo joki hymyilevä enkeli pilven päällä oli Înger. Entinen rehtori suojeli ja varjeli kouluaan vielä kuoltuaan. Siinä oli esikuvaa enemmän kuin tarpeeksi.
Hertta Kion laski haarukan kädestään ja nousi ylös ruokasalin edessä. Sali hiljeni kuuntelemaan rehtoriaan.
“Kiitos.”