Nimi: Sormiesi veressä (olen sinun)
Kirjoittaja: Crys
Ikäraja: S
Fandom: Grishaverse
Paritus: Alina/Varjo
Genre: Darkfluffy
Haaste: Tropes-haaste tropella darkfluffy, Spurttiraapale: 1. maailma, 2. kala, 3. itä, 4. ikinä, 5. tepastella, 6. seesteinen, 7. kitua
A/N: Olipas tälle hankala keksiä nimeä, siksi en pystynyt aloittamaan julkaisua jo maanantaina. Voi olla että muutan vielä nimeä xd Darkfluffy on ihana mutta vaikea genre, mutta tulin heti ajatelleeksi tätä paritusta, toivottavasti genre välittyy.
1.
Alina ei enää muista, milloin hän alkoi nukkua Varjon sängyssä. Ehkä hän on aina ollut siellä, tuijottamassa eteensä näkemättä mitään. Ehkä maailmaa ei enää ole edes olemassa Varjon talvipalatsin ulkopuolella. Siltä se ainakin tuntuu.
Varjo puhuu jotakin pukeutuessaan toisella puolella sänkyä. Alina ei kuuntele, tuijottaa vain kuninkaanhuoneen pylvässängyn tummanpunaista brokadiverhoilua. Hän on tuijottanut sitä vuosilta tuntuvan ajan, mutta silti hän uppoutuu aina uudelleen sen miellyttäviin, rauhaa tuoviin kuvioihin. Tummassa punaisessa on häivähdys hopeaa, kun valo osuu laskoksiin oikealla tavalla. Jokin kolahtaa. Alina kääntää päätään äänen suuntaan, kohti Varjon selkää, jolle laskeutuva musta kefta välähtää kuin verenpunaisena kynttilänvalon häikäistessä Alinan silmät.
2.
”… otkazat´syat saisivat lakata olemasta niin hankalia. Voisimme rakentaa sen markkinatorin valmiiksi heille paljon nopeammin, jos he vain antaisivat meidän auttaa.” Varjon ääni on kireä, ärtynyt. Hetken Alina muistelee, miltä tuntui olla ärtynyt. Miten paljon voimia se veikään.
”Voisin tulla mukaasi.”
Vain se, että Varjo kääntyy kohtaamaan Alinan silmät, saa naisen tajuamaan, että sanat kuuluivat hänelle. Varjon kasvoilla välähtää kaiku asetelmasta, jota elettiin toisessa todellisuudessa. Siinä, jossa Alina oli olemassa myös näiden seinien ulkopuolella. Varjo hymyilee. Ojentaa kätensä, sipaisee suortuvaa Alinan kasvoilta.
”Kiitos, mutta pärjään kyllä.” Varjon sanat ovat huolettomat, katse hunajainen, kosketus pehmeä. Alina tuntee olonsa kalanraadoksi kultaisessa kalamaljassa.
3.
Vielä hetken Varjo etsii merkkejä siitä, että huoneessa kaikuvan ehdotuksen takana on halu karata kultaisesta vankilasta. Alina ei osaa huojentaa tämän mieltä, sillä hän ei taida enää hallita kehoaan. Ruumistaan. Sitten katse on poissa ja Varjo nousee, astelee kohti ikkunaa. Kuningas seisoo hetken katsellen kohti itää.
Alina tuijottaa miestä, joka on kietonut hänet kierolla taikuudella sormensa ympärille. Rikkonut hänet niin perinpohjaisesti, ettei hän osaa enää haluta mitään muuta. Varjo seisoo valtakuntansa ääressä vakuuttuneena siitä, että hän on hyvä, oikeudenmukainen johtaja maailmalleen, jota hän yrittää nyt rakentaa takaisin kokoon sormiaan pitkin valuvasta verestä.
Varjo kääntyy, katsoo Alinaa entisen elämän varjot kasvoillaan.
4.
”Minä teen parhaani, tiedäthän sen”, Varjo inttää. Hänen silmissään on pilke muistoja verenpunaisesta hintalapusta, joista hän ennen teki sotamaalauksen kasvoilleen. Nyt rauhan aikana, Alina näkee aina välillä, kuinka Varjon katseesta paistaa jotain, joka kuului joskus Aleksanderille. Mutta silti hän on aina Varjo. Aleksander on kuollut kauan sitten, Alina tietää.
”Tiedän”, että itse uskot niin.
”Hinta oli korkea, mutta se oli maksettava, että pääsimme tänne”, Varjo toteaa, nyt enemmän itselleen. Yrittää vakuuttaa itseään.
Entinen Alina olisi sylkenyt solvauksia. Tämä olento, joka nyt asuu kehossa, joka kuului Alina Starkovalle ei enää kykene siihen. Ikinä. Ehkä se on pahinta, tietää, mitä ikuisuus tarkoittaa.
