Tuntematon sotilas, Elämänikävä, S

[Tippi]

Kirjoittaja: Hopeakettu
Nimi: Elämänikävä
Ikäraja: S
Tyylilaji: Draama, angst, deathfic
Fandom: Tuntematon sotilas
Paritus/Hahmot: Vanhala/OC
Vastuuvapaus: Vanhala kuuluu Väinö Linnalle, hänen perheensä ja kärttyinen harjoittelija ovat minun luomuksiani.
Haasteet: Perspektiiviä parituksiin parituksella Oma hahmo, Fandom10
Tiivistelmä: Kuinka kävi sodasta selvinneen Vanhalan?
A/N: Mitenhän kauan olen pyöritellyt tätä päässäni, ja kuinkahan monta iltaa olen ollut aikeissa painaa tuota pirullisen pientä "Lähetä" -namikkaa mutta perääntynyt sitten viime hetkessä... :< Tämä on pisin Finissä julkaisemani ficci, joten kuulisin mieluusti, sainko pidettyä langat käsissäni vai veikö kissa koko kerän - siis kommenttia kehiin, tutut ja tuntemattomat.


Elämänikävä

Nojatuoli naukaisi hiljaa sillä istuvan vanhuksen hätkähtäessä ja nostaessa katseensa kaukaisuudesta. Hän jäi tuijottamaan huoneensa ovea – kuvitteliko hän vain, vai oliko joku koputtanut? Ryppyiset kasvot alkoivat levitä epäuskoiseen virneeseen mutta vakavoituivat, kun koputukset toistuivat entistä äkäisempinä, ja ennen kuin mies ehti sanoa yhtikäs mitään, ovi avautui ja huoneeseen astui pitkä nainen tarjotin mukanaan. Hän katsoi vanhusta silmiin tervehtien tätä koleasti, mutta samassa hänen katseensa liihottelikin jo pitkin huonetta. Vetreät askeleet veivät ikkunan äärelle, ja huone räjähti täyteen valoa kaihtimien vääntyessä auki. Paidanrintamukseen kiinnitetty ”Harjoittelija” – kyltti välähti iltapäivän auringossa.

   Vanhuksen huone oli vaatimattoman oloinen; pieni ja yksinkertaisesti sisutettu. Oven vastapäistä seinää hallitsi sänky, jonka päälle levitetty tummanharmaa päiväpeite oli äärimmilleen pingotettu ja näytti repeävän hetkenä minä hyvänsä. Vanha matto oli askeleista kulunut, seinät ja upotetut vaatekaapit hehkuivat alastomuudessaan, ja televisio vahti heitä ääneti mustanruskean kirjahyllyn tv-tasolta. Eloa huoneeseen toivat vain samaisen hyllyn värikkäät kirjanselät ja valokuvakehyksiin vangitut hetket.

   Harjoittelija silmäili kirjahyllyn sisältöä huonosti peitetyllä uteliaisuudella ennen kuin käänsi huomionsa takaisin mieheen ja urahti niin kohteliaasti kuin kykeni:

   – Aika ottaa lääkkeet, herra Vanhala.

  Vanhuksen pyöreät kasvot alkoivat loistaa pidätellyn naurun hytkyttäessä hänen lihavaa, ruutupaidan verhoamaa kehoaan.

   – Khihihi… Ei minua tartte herroitella…

   Naisen kylmä ilme viileni entisestään, mutta hän ei sanonut mitään vaan seurasi hiljaa, kun mies nieli pillerit vesilasillisen voimalla ja purjehti sitten ulos huoneesta ovi ikävästi klonksahtaen.

   Naurun viimeisetkin rippeet karisivat Vanhalan suupielistä hänen jäätyään jälleen yksikseen. Hän tihrusti television vieressä tiksuttavaa pientä herätyskelloa, mutta joutui lopulta alistumaan ja kaivoi vastahakoisesti pyöreät silmälasit rintataskustaan.

   Vasta vartin yli kaksi.

   Eihän hän oikeastaan mitään odottanut – päivällinenkin olisi vasta viideltä eikä hänellä ollut vielä edes nälkä – mutta silti aika tuntui menevän turhan hitaasti.

  Ja samalla kaikesta tuntui olevan pelkkä hujaus.

  Vanhala nousi rauhallisesti tuolistaan kipeää lonkkaansa varoen ja tassutteli sulkemaan kaihtimet. Sitten hän pysähtyi kuin ohimennen sivelemään kirjahyllyn tummaa pintaa. Mies tarkasteli sitä arvioivan näköisenä, mutta todellisuudessa hänen ajatuksensa askartelivat aivan muissa asioissa kuin puun syissä, ja pian ryppyjen reunustama katse olikin siirtynyt esille asetettuihin valokuviin.

   Ensimmäisenä hänen silmiinsä osui mustavalkoinen kuva varsin suloisesta parivaljakosta; etuhampaattomasta mutta sitäkin leveämmin virnuilevasta pikkupojasta ja muutaman vuoden vanhemmasta, paljon hillitymmin hymyilevästä tytöstä, jonka hiuksia koristi melkein hänen päänsä kokoinen rusetti.

   Hänen lapsensa.

   Joskus Vanhala näki heidät vieläkin sellaisina, vaikka kumpikin oli ylittänyt aikuisuuden kynnyksen jo aikapäiviä sitten. Sen todisti suuri, valokuvaajalla otettu värikuva hänen pojastaan, joka oli kietonut kätensä punatuin huulin muikistelevan naisen ympärille ja jonka sylissä istui hämmästyneenä kameraan tuijottava poikalapsi. Viereisissä kehyksissä hymyili mustavalkoisen valokuvan tytöksi tunnistettava nainen – tosin nyt tummia suortuvia koristi morsiushuntu rusetin sijaan.

   Vanhala piti katseensa tiukasti lastensa kuvissa varoen vilkaisemastakaan neljättä otosta. Vaikka hän kuinka penkoi muistiaan, hän ei saanut lastensa nimiä päähänsä – toisaalta, eiväthän he koskaan olleetkaan olleet kovin läheisiä toisilleen. Tytär tosin soitteli kerran tai pari kuussa, kyselläkseen kuulumisia ja luvaten pistäytyä palvelukodissa kun työkiireiltään ennättäisi. Ja joka kerta Vanhala miltei rukoili lupauksen täyttyvän, mutta hänen uskonsa alkoi hiljalleen hiipua; hän oli nähnyt lapsensa viimeksi vajaat kaksi vuotta takaperin, sinä päivänä kun muutti palvelutaloon.

   Puoli vuotta sen jälkeen, kun Aino kuoli.

   Samassa ikävä tarttui Vanhalan kurkkuun näkymättömillä käsillään ja puristi koko ajan tiukemmin saaden tutun kosteuden pyrkimään miehen silmiin. Hän taisteli sitä vastaan kiivaasti räpytellen ja yritti jopa hihittää surun pois, mutta pakotettu virnistys suli pian irvistykseksi, ja vanhus joutui riisumaan silmälasinsa ja pyyhkimään silmäkulmiaan. Tuttu tuska puristi rintakehää lamaannuttavalla voimalla, koputteli hänen kehonsa raunioita, josko pääsisi sisään raastamaan hänen mielensä lopullisesti pirstaleiksi. Eikö se koskaan aikonut jättää häntä rauhaan?

   Aino. Rakas Aino. Rakas vaimo.

   Ikävän höllennettyä kuristusotettaan ja Vanhalan saatua näkökenttänsä jälleen puhtaiksi kyyneleistä hän sujautti silmälasit päähänsä ja pakotti katseensa kirjahyllyn pienimpään kuvaan. Vaikka ikävä alkoi raapia hänen sisuskalujaan, mies ei irrottanut katsettaan valokuvasta – päinvastoin, hän tuijotti sitä entistäkin intensiivisemmin, kuin etsien sen pinnasta jonkinlaista ovea päästäkseen vaimonsa vierelle.

   Valokuva esitti vaaleankeltaisen puutalon edessä seisovaa vanhaa naista, jonka auki jätetty takki paljasti puolisääreen ulottuvan, siniviherruudullisen mekon. Jaloissa oli kuran kuorruttamat kumisaappaat. Ainon suu oli auennut keskeneräiseen, hänelle niin tyypilliseen nauruun - hän ei kai koskaan ollut suuttunut aviomiehelleen oikein toden teolla, huomautteli vain milloin mistäkin hymy suupielessä karehtien. Ja useammin kuin yleensä Vanhala oli napauttanut Ainolle vastauksen, joka sai tämän hymyn leviämään ja repeämään lopulta hörönauruun. Eikä Vanhala koskaan ollut kyllästynyt kuuntelemaan sitä, hän ei koskaan saanut tarpeekseen vaimonsa naurunryppyjen piristämistä kasvoista tai niistä kuivista huulista…

    Vanhala havahtui ajatuksistaan märkien rantujen lisääntyessä hänen pyöreillä poskillaan. Pyyhkiessään niitä kämmenselkäänsä hän kuuli äkisti television vaimean äänen alemmasta kerroksesta – talon naisasukkaat kai katselivat taas iänikuisia saippuasarjojaan mieshahmoja arvostellen ja juonenkäänteitä siunaillen. Vanhalan teki mieli liittyä muiden seuraan, mutta hän tiesi, että siitä koituisi pelkkää turhaa mielipahaa; muut eivät oikein katsoneet hyvällä hänen yksinäistä hihittelyään, ja hän oli kuullut jo turhan monta kertaa ansaitsevansa paikan ennemminkin hullujenhuoneella kuin palvelukodissa. Mutta silti, kuunnellessaan alakerran ääniä ja herätyskellonsa loputonta tikitystä sekä katsellessaan Ainon kuvaa Vanhala halusi niin kovasti puhua ja vaihtaa ajatuksia jonkun kanssa, tuntea taas olevansa tärkeä ja toivottu… merkitä taas jotain.

    Ei hän ollut vaarantanut henkeään sodassa päästäkseen odottelemaan kuolemaa keskelle hiljaista yksinäisyyttä, tullakseen unohdetuksi.

[Muuttolintu]

Heippahei!
Tulin kommentoimaan, koska mielestäni tämä oli niin hyvin kirjoitettu ja ansaitset kuulla edes jonkun mielipiteen tästä, varsinkin jos tämä on sinun pisin Finissä julkaisemasi fikki. (oikeasti, olen järkyttynyt ettei täällä ole yhden yhtäkään kommenttia - mutta ehkä kaikkia ei kiinnostakaan Tuntematon sotilas? :/)
Juu, eli itse pidin tästä todella. Sinun ei todellakaan tarvitse katua sitä että päätit sittenkin painaa sitä pirullisen pientä ''lähetä'' -namikkaa, sillä onnistuit pitämään hyvin ne langat käsissäsi - ei puhettakaan mistään kissan viemästä kerästä. Kirjoitit mukavaan ja sujuvaan tahtiin, ja pysyin koko ajan hyvin kärryillä. Ja vaikka en olekkaan lukenut Tuntematonta sotilasta, luulen, että tämän jälkeen aion varmasti lainata sen, jos satun kirjastossa siihen törmäämään.
Aivan erityisesti pidin siitä, miten kuvailit huonetta.

Oven vastapäistä seinää hallitsi sänky, jonka päälle levitetty tummanharmaa päiväpeite oli äärimmilleen pingotettu ja näytti repeävän hetkenä minä hyvänsä. Vanha matto oli askeleista kulunut, seinät ja upotetut vaatekaapit hehkuivat alastomuudessaan, ja televisio vahti heitä ääneti mustanruskean kirjahyllyn tv-tasolta. Eloa huoneeseen toivat vain samaisen hyllyn värikkäät kirjanselät ja valokuvakehyksiin vangitut hetket.

^ oli lempi kohtani. ^◡^ Kaikki tuo ''seinää hallitsi sänky..'', ''päiväpeite oli äärimmilleen pingotettu ja näytti repeävän hetkenä minä hyvänsä...'', ''vanha matto oli askeleista kulunut...'', ''seinät ja upotetut vaatekaapit hehkuivat alastomuudessaan..'', jne. Ihanaa sanojen käyttöä!
Kuvailit myös hienosti vanhuksen elämää, ja kuinka ... tyhjää se oikeastaan on, ainakin useimmissa tapauksissa.  Tosiaan, tuo viimeinen lause kiteyttää kaiken katkeruuden mitä itse tuntisin jos olisin samassa asemassa. Ei hän ollut vaarantanut henkeään sodassa päästäkseen odottelemaan kuolemaa keskelle hiljaista yksinäisyyttä, tullakseen unohdetuksi. Tuo on niin väärin!  Kävi todella sääliksi tätä Vanhalaa, kuten myös ylipäätänsäkkin kaikkia yksinäisiä vanhuksia.

Vaikka hän kuinka penkoi muistiaan, hän ei saanut lastensa nimiä päähänsä –

Eräs yksityiskohta, josta kovasti pidin.

Hän taisteli sitä vastaan kiivaasti räpytellen ja yritti jopa hihittää surun pois, mutta pakotettu virnistys suli pian irvistykseksi, ja vanhus joutui riisumaan silmälasinsa ja pyyhkimään silmäkulmiaan. Tuttu tuska puristi rintakehää lamaannuttavalla voimalla, koputteli hänen kehonsa raunioita, josko pääsisi sisään raastamaan hänen mielensä lopullisesti pirstaleiksi. Eikö se koskaan aikonut jättää häntä rauhaan?

&

Vaikka ikävä alkoi raapia hänen sisuskalujaan, mies ei irrottanut katsettaan valokuvasta – päinvastoin, hän tuijotti sitä entistäkin intensiivisemmin, kuin etsien sen pinnasta jonkinlaista ovea päästäkseen vaimonsa vierelle.

antoivat sellaisen vaikutelman, että todella tunnet vanhuksen sielunmaailman - miten lienee, hyvin vakuuttavasti olet silti onnistunut kirjoittamaan! Ja tuo 
– päinvastoin, hän tuijotti sitä entistäkin intensiivisemmin, kuin etsien sen pinnasta jonkinlaista ovea päästäkseen vaimonsa vierelle., oih. Taas yksi kohta, josta pidin erityisesti. ❤

Yhteenvetona voisin siis tässä vielä sanoa että pidin tästä, ja että ihan turhaan huolehdit, olisiko tätä pitänyt lähettää vai ei. (: Hyvä että kuitenkin päätit lähettää, sillä tätä oli hauska sekä lukea että kommentoida.  Mitään kovin rakentavaa en kyllä keksinyt kirjoittaa, kun en kirjoitusvirheitäkään bongannut. (ТзТ)'' ...mutta sehän on.. hyvä, tavallaan, eikö?
Kiitokset siis tästä, painumpa nyt kertomaan äidille että meidän täytyy käydä katsomassa mummoa taas tänä viikonloppuna --->
tuli pienet omantunnontustkat, kiitos sinun, mutta ei se mitään! xD;;;

[Tippi]

   Kiitos paljon kommentista, Muuttolintu! Pelkäsin jo, että tästä oli tullut täydellinen fiasko ja kukaan ei tohtinut sanoa mitään, joten kiva kun kommentoit.

   ...No jos totta puhutaan, hypin melkein onnesta seinille palautettasi lukiessani!

   Kiva kun olit lainaillut noita lempikohtiasi - on aina mukava nähdä, mistä kohdista lukija on erityisesti pitänyt. (Ja vielä noin paljon kohtia, apua-apua...)

Ihanaa sanojen käyttöä!

- - miten lienee, hyvin vakuuttavasti olet silti onnistunut kirjoittamaan!

   Oioioi, kiitos kauheasti! Jumaliste, nyt menin ihan sanattomaksi...

Tuo on niin väärin!  Kävi todella sääliksi tätä Vanhalaa, kuten myös ylipäätänsäkkin kaikkia yksinäisiä vanhuksia.

Kiitokset siis tästä, painumpa nyt kertomaan äidille että meidän täytyy käydä katsomassa mummoa taas tänä viikonloppuna --->
tuli pienet omantunnontustkat, kiitos sinun, mutta ei se mitään! xD;;;

   Häsdf anteeksi! :'D Oi, minusta ei ole mitään parempaa kuin kuulla, että oma teksti on saanut jonkun tekemään tai ajattelemaan jotain.

   Kiitos vielä ihan suunnattomasti, virnuilen ja (k)hihittelen varmaan läpi koko yön... ❤ Ja niin, kannattaa tosiaan lukea se Tuntematon sotilas (tai ehkä mieluummin sensuroimaton versio Sotaromaani, sen luin itsekin), se on aivan mahti.

[misstm]

Tykkäsin tästä kovasti. Mielestäni langanpätkät pysyi käsissä  hyvin, etkä lähtenyt lavertelemaan mistään yksityiskohdasta liikaa. Valokuvien käyttö oli hyvä idea, niillä sai tarinaa kivasti eteenpäin. Lisäksi sanojen käyttö oli taitavaa, mutta siitä(kin) taitaa olla maininta jo edellisessä kommentissa.

[Tippi]

   Kiitti kommentista, misstm! Jossain vaiheessa kirjoittamista ehdin epäröidä noiden valokuvien kanssa ja mietin jättäisinkö ne pois, joten hyvä kuulla että tykkäsit niistä.

[Waulish]

Tämä tarina on todella koskettava. Tämä on surullisen todentuntuinen kuvaus niin monen vanhuksen arjesta: päivästä toiseen samanlaista yksinäistä kyhjöttämistä vailla mitään erityistä odotettavaa, edes omat lapset eivät käy katsomassa eikä hoitajillakaan ole aikaa tai mielenkiintoa jäädä rupattelemaan. Tavallaan tällaisten kohtaloiden kamaluuden kyllä tiedostaa, mutta tätä tekstiä lukiessa se jotenkin ihan realisoituu ja muuttuu käsinkosketeltavaksi. On hienoa, että tämä on kirjoitettu Vanhalan itsensä näkökulmasta, koska sen myötä hänen ajatuksiinsa ja tunteisiinsa pääsee hyvin sisälle. Minulla ei tietenkään omakohtaista kokemusta ole, mutta minusta tuntuu, että olet tavoittanut Vanhalan ja samalla niin monen muunkin vanhuksen tunnelmat todella hyvin tai ainakin niin, että ne tuntuvat aidoilta ja uskottavilta.

Pidän siitä, miten tarina voisi periaatteessa kertoa kenestä tahansa vanhuksesta, mutta mukana on kuitenkin asioita, jotka linkittävät tämän selvästi Vanhalaan. Minusta on esimerkiksi ihanaa, miten Vanhala on edelleen oma hihittelevä itsensä. Voisin hyvin kuvitella, että Vanhala on vanhana miehenä juuri tällainen. Toisaalta tämä teksti tarjoaa myös syvemmän katsauksen Vanhalan persoonaan ja osoittaa, että kaiken hihittelyn ja hykertelyn takana on myös surun ja yksinäisyyden tunteita. Vanhala tuntuu tässä tosi kokonaiselta ihmiseltä, mistä pidän kovin. Hän on niin kovin inhimillinen ja samaistuttavakin.

Ei hän ollut vaarantanut henkeään sodassa päästäkseen odottelemaan kuolemaa keskelle hiljaista yksinäisyyttä, tullakseen unohdetuksi.

Tämä sidos sotaan koskettaa minua erityisesti. On surullista, ettei kukaan muista henkensä muiden puolesta vaarantanutta sotaveteraania, eivät edes omat lapset. Tämä saa minut myös reflektoimaan omaa toimintaani. Ihan liian usein ajattelen, että soitan mummolleni joskus myöhemmin, että ehtiihän sitä -- mutta eihän sitä aikaa loputtomiin ole, ja pieni vaivainen puhelinsoitto saattaa piristää mummon päivää kovasti. Aloin miettiä myös sitä, miten paljon mummo on minun hyväkseni tehnyt vuosien varrella ja miten nyt olisi minun mahdollisuuteni antaa jotain takaisin. Lupaankin näiden sanojen myötä, että soitan mummolle vielä tänään. ♥

Ja samalla kaikesta tuntui olevan pelkkä hujaus.

Tästäkin kohdasta pidän erityisesti, koska se saa minut aattelemaan sitä, että Vanhalalla (ja samalla kaikilla muillakin vanhuksilla) todella on pitkä, rikas elämä takanaan. Eivät vanhukset ole mitään tyhjiä kuoria, jotka lojuvat vanhainkodeissa, vaan heillä on valtavasti elämänkokemusta ja -viisautta. Voisi hyvin kuvitella, että kaikesta tuntuu olevan pelkkä hujaus, kun takana on niin pitkä elämä ennen vanhainkotia ja muistot saattavat elää yhä vahvoinakin.

Pidän tässä tarinassa ihan erityisesti myös siitä, miten tässä käsitellään yksinäisyyden ja kurjuuden molempia puolia: toisaalta ne johtuvat muiden toiminnasta, kuten siitä, etteivät omaiset koskaan käy kylässä, mutta toisaalta ne usein johtuvat tai ehkä pikemminkin vahvistuvat jossain määrin myös omasta toiminnasta. Vanhalakin eristäytyy muiden seurasta ja sulkee päivänvalon huoneestaan sälekaihtimilla, vaikka moinen toiminta ehkä vain ylläpitää hänen kurjuuttaan. Siitä ei tietenkään kuitenkaan voi syyttää häntä, sillä muiden unohtamana on varmasti vaikeaa taistella vastaan ja koettaa ylläpitää sosiaalista elämää, varsinkin jos muut asukkaat katsovat kieroon ja haukkuvat. Voi että, hirveä tilanne. Toivoisin niin kovasti, että Vanhala vielä saisi päiviinsä mielekästä sisältöä ja juttukavereita.

Pidän muuten kovin myös luomastasi Ainosta ja ylipäätään Vanhalan perheestä. Aino vaikuttaa kovin herttaiselta ihmiseltä. Hänen iloinen persoonansa varmaan natsaa hyvin yhteen Vanhalan kanssa. En voi ees kuvitella, millaista tuskaa Vanhala tuntee, kun joutuu viettämään elämänsä ehtoota ilman ihmistä, jonka kanssa on jakanut niin suuren osan elämästään ja itsestään. Ikävä on varmaan suunnaton. (Siitä päästäänkin muuten tyylikkäällä aasinsillalla ficin nimeen, josta myöskin pidän kovasti, sillä se tuntuu kuvastavan hienosti Vanhalan kaipuuta elämään ja toisaalta taas nykyisen elämän ikävyyttä.)

Suuret kiitokset tästä upeasta tarinasta, tämä herätti paljon ajatuksia! -Walle

[zilah]

Tämä on todella ihana ficci! Koskettava, elämänmakuinen ja todellakin saa ajattelemaan. Alku tuo voimakkaasti mieleen sen elokuvasta tutun Vanhalan, jonka edesottamukset saavat aina hymyn huulille. Ehkä senkin vuoksi jatko, jossa mennään todella syviin vesiin, on sitäkin vaikuttavampi. Erityisesti tuo viimeinen lause yksinkertaisuudessaan on sydäntäsärkevä, mutta myös Vanhalan ikävästä vaimoaan kohtaan on suorastaan tuskallista lukea.

Pakko mainita sekin, että omaan elämääni tällä ficillä on kipeä kosketuspinta. Menetin tammikuussa isäni, joka kuoli hyvin nopeasti vakavan sairauden toteamisen jälkeen. Niin pahalta kuin se tuntuikin, olin silti myös kiitollinen siitä, että hänen ei tarvinnut kitua sairaalasängyssä kuukausia tai jopa vuosia.

Monet ovat täällä sanoneet, että tämä tarina muistutti heitä pitämään yhteyttä isovanhempiin nyt. Samoin itsekin sain muistutuksen pitää yhteyttä vanhenevaan äitiini, joka pitkän avioliiton jälkeen jäi yksin.     Voi vain kuvitella, miten vaikea se jäljellejääneen osa on, mutta tämä antoi siihen aika lailla vavahduttavan näkökulman.

Itkettää nyt aika tavalla, mutta kaikki kyyneleet eivät ole pahasta.


zilah

[Tuittu]

Klikkasin auki, koska halusin tietää mitä tarkoittaa Elämänikävä. Päätin lukea, vaikka inhosin Tuntematonta sotilasta, en tiedä kuka on Vanhala, enkä "pidä" myöskään vanhuksista; vanhuus jotenkin pelottaa minua, varsinkin ajatuksena juuri tuo puolison kuolema... Noinkin negatiivisista aineksista muodostui näköjään kuitenkin hyvä ficci! Puolison kuolema oli kuvailtu koskettavasti.