Ficin nimi: Vieraana kodissaan
Kirjoittaja: Linne
Fandom: Narnian tarinat
Ikäraja: S
Genre: haikea draama, angsti, hurt/comfort
A/N: Entisenä heppatyttönä mun suosikki Narnian tarinoista on aina ollut Hevonen ja poika, ja suosikkihahmo niistä Sastra. Olikin siis jo korkea aika kirjottaa hänestä ficci! Sijoittuu aikaan heti Hevosen ja pojan jälkeen.
1.Keskiaikainen
Sastra istui muurilla ja katseli allaan leviävää linnaa.
Hänen isänsä oli kertonut, että linnan rakentaminen oli aloitettu jo keskiajalla ja se oli helppo uskoa: ajan saatossa luonto ja ihmisen työ olivat päässeet sopusointuun, ja nyt linna sopi maisemaan yhtä hyvin kuin niityt ja metsätkin. Se kohosi lohdullisen vakaana viljavasta maasta, ympärillään tallit, leipomot ja lukemattomat muut rakennukset, joita linna tarvitsi selviytyäkseen.
"Yhä täällä?"
Sastra käänsi katseensa tyttöön, joka oli heilauttanut itsensä muurille yhtä näppärästi kuin hevosen selkään, ja istui nyt kahareisin hänen edessään. Tarkaanitar Aravis oli tosiaan karistanut hienon naisen tavat jaloistaan. Tyttö katseli häntä tummilla silmillään terävästi kuin metsästyshaukka, kun Sastra pohti, miten välttää edessä varmasti odottava kuulustelu.
"Niin", hän sanoi tarpeettomasti ja käänsi taas katseensa linnaan. Aurinko oli juuri laskenut ja iltatuuli hyväili hänen vaaleita hiuksiaan. "Pitkä päivä."
"Huomenna on vielä pitempi", Aravis sanoi tarpeettomasti.
"Niin."
"Sastra, mikä on?"
Sastra käänsi katseensa taivaalle ja katseli tähtiä, jotka näyttivät täällä paljon pienemmiltä kuin etelässä. Miten hän voisi selittää mitä tunsi? Kuinka hän sanoisi Aravisille, joka oli yhtä lailla pakolainen kuin hänkin, että kaipasi Kalormeniin?
Ehkä se oli väärin sanottu. Ei hän Kalormenia kaivannut, eikä varsinkaan miestä, jota oli luullut isäkseen. Mutta joskus, kun iltatuuli toi hänen luokseen vieraiden lintujen lauluja ja kun pakkanen nipisti hänen poskiaan, hän huomasi kaipaavansa meren kohinaa ja porottavan auringon lämpöä ihollaan. Hän kaipasi kuulla taas Kalormenin terävät nuotit ja lapsuutensa laulut. Ne kaikki häneltä oli riistetty, ei vain kerran, vaan kahdesti.
"Ei mikään", hän sanoi lopulta ja käänsi taas katseensa linnaan. "Kuuntelin vain tuulta."