Ficin nimi: Toimintahäiriöitä
Kirjoittaja: Lunatic
Fandom: Originaali
Tyylilaji/Genre: Draama
Ikäraja: K11
Päähenkilöt: Elias ja Riikka
Yhteenveto: "Mikä sulla nyt on?" Riikka kysyi ja näytti niin huolestuneelta kuin nyt noin tuhannen promillen kännissä voi näyttää.
Vastuunvapaus: En yritä mitenkään ketään loukata ja omistan hahmot juonineen
A/N: Tämä lähti yhdestä dialoginpätkästä, joka vain tyhjästä tuli mieleeni. Saas nyt nähdä, että tuleeko tästä jatkotarina, kuten toivoin, vai jääkö vain oneshotiksi. Toista lukua on ainakin aloiteltu, mutta en osaa sanoa, valmistuuko se koskaan.
Toimintahäiriöitä
Kaksi tuntia sitten olisi pitänyt lopettaa. Oikeastaan silloin oli jo ylitetty raja, mutta silloin olisin vielä selvinnyt omin jaloin kotiin, tai ainakin taksijonoon asti. Nyt oli saavutettu se vaihe, jossa istuin pöydässä ja muka lepuutin jalkojani sillä välin, kun Riikka tanssi kuin viimeistä päivää. Näin kävi aina jossain vaiheessa iltaa niinä harvoina kertoina, kun suostuin Riikan mukaan rilluttelemaan. Kaava oli tuttu; Ilta alkoi Riikan kämpiltä, jossa Riikan laittautuminen kesti niin kauan, että ehdin sen aikana juoda itseni ihan hyvään malliin. Siitä lähdettiin keskustaan ja yleensä päädyttiin paikkaan, jolla oli jokin hieno ja monimutkainen nimi, jota en siihen aikaan illasta enää osannut lausua. Sitten juotiin kilpaa muutama tequila, koska se takasi Riikan mukaan hyvän miesonnen, ja sen jälkeen tanssittiin, kunnes minua alkoi huimata, ja sen jälkeen Riikka jatkoi tanssimista yksin sillä aikaa kun minä istuin jollain kurjalla sohvankuvatuksella.
"Elias! Mä melkein hukkasin sut!" Riikka huusi klubissa raikaavan musiikin yli ja istui viereeni sille sohvalle, joka näytti siltä, että se oli saanut niskaansa liian monet kaatuneet juomat.
Jos olisin ollut yhtään selvempi, se sohva olisi kuvottanut minua aivan mielettömästi, koska olen juuri sellainen ihminen, jota ällöttää koskea kaupan ostoshihnaan tai vaatekaupan henkariin tai rahaan, koska pahimmillaan miljoonat muut ovat lääppineet niitä.
"Itehän lähdit tonne", tuhahdin ja viittasin tanssilattian suuntaan.
Oikeasti olin ehkä vähän ärtynyt Riikalle. Tämä ei todellakaan ollut ensimmäinen kerta, kun Riikka jätti minut yksin kesken illan, eikä varmasti jäisi viimeiseksi. Ei meillä mitään suhdetta ollut, eikä Riikka ollut millään tavalla yhtään enempää tilivelvollinen minulle kuin minä sille, mutta kyllä se silti kismitti.
"Mikä sulla nyt on?" Riikka kysyi ja näytti niin huolestuneelta kuin nyt noin tuhannen promillen kännissä voi näyttää.
"Mua vituttaa. Sä aina jätät mut yksin jossain vaiheessa. Ja sitäpaitsi sä tiedät, että mä en edes tykkää tanssia. Ja mua vituttaa se, että kaikki aina kuvittelee että me ollaan joku vitun pari tai jotain, kun me tanssitaan. Ja sitten sä suihkit sitä saatanan hajuvettä kaikkialle niin että mäkin haisen ihan naiselta!" paasasin melkein tajuamattani yhtäkkiä kaikki mieltäni vaivanneet murheet Riikalle, joka näytti lopettaneen kuuntelemisen siinä vaiheessa kun kuuli sanan "vituttaa".
Kaiketi Riikka oli hetkellisesti vain huolestunut, että jotain oli sattunut sen poissaollessa, mutta kun huoli siitä oli osoittautunut turhaksi, ei Riikkaakaan enää paljoa tuntunut kiinnostavan. Nyt kun tarkemmin mietin, niin ei Riikkaa kyllä kovin usein kiinnostaneet yhtään kenenkään vitutukset, paitsi sen omat tietenkin. Se oli aikalailla sellainen pintaliitäjä, joka ei halunnut syventää ihmissuhteita raapaisua enempää tai pysynyt paikallaan kymmentä minuuttia kauempaa. Nytkin Riikka jo joi sitä drinkkiä, joka minulla tovi sitten oli nenäni edessä ollut.
"Kuuntel-" ehdin vain aloittaa, kun Riikka jo rääkäisi päälle.
"Kato miten kuuma jätkä tuolla on. Mä luulen että meillä oli silmäpeliä!" Riikka intoutuneena huusi korvaani.
Muuten olisin suuttunut huutamisesta, mutta eihän tässä metelissä muuten olisi kuullut yhtään mitään, joten tässä tapauksessa korvaan huutaminen oli aivan anteeksiannettavaa. Ainakin huomiseen aamuun asti.
"Oliko meillä?" Riikka tivasi.
"Ai mitä?"
"No sitä silmäpeliä!" turhautunut Riikka älähti ja levitti kätensä, kuin olisin ollut vähä-älyinen.
"No en minä sitä tiedä, helvetti sentään! Kai teillä oli, jos susta siltä tuntui!" ärähdin ja alkoi jo tuntua siltä, että kohta menettäisin aivan varmasti hermoni niin, että iltani loppuisi yökerhosta ulos heitetyksi tulemiseen. Oikeastaan se ei kuulostanut laisinkaan hullummalta vaihtoehdolta, kun otti huomioon sen, että kävelin kuin ensiaskeleitaan hoippuva siskonpoika Tino.
"Ei sillä kyllä oikeestaan oo väliä." Riikka yhtäkkiä kuitenkin totesi hämmentävän tyynesti.
"Miks helvetissä sä si-"
"Se on ihan varmasti umpihomo."
"Mistä helvetistä sä sen kuvittelet tietäväs? Et sä voi vaan olettaa et-"
"Kaikki jätkät, joita mä katon silleen, on homoja", Riikka huvittuneena muistutti ja keskeytti minut taas siihen tuhottoman ärsyttävään tapaansa.
Poskia alkoi korventaa ihan väkisinkin, kiitos Riikan muistutuksen, joka palautti mieleen tusinan vaivaannuttavia hetkiä.
"No katotaan", huokasin ja vilkaisin Riikan mainitsemaa miestä.
Näyttävä mies se kyllä oli, siitä ei päässyt mihinkään, enkä kehdannut yrittää kieltää sitä edes mielessäni.
"Hei anteeks, mun ystävä tuolla haluaa tietää et ootko sä homo", töksäytin kieltämättä komealle Herra Mysteerille, joka oli melkein kuin jostain kuvastosta revitty.
Miehisen terävät, jalot piirteet, nutturamittaiset suorat ja tummat hiukset, pitkä ja selvästi treenattu. Jokainen spermapankkiin asteleva nainen varmasti toivoi, että luovuttaja näyttäisi juuri kyseiseltä jätkältä. Hitto, minäkin toivoin sitä.
"Toi brunette tuolla, joka törmäsi muhun minuutin sisällä viidesti ja joka vilkuilee sua muka huomaamatta? Sä voit mennä sanomaan sille, että mä en oo tarpeeks kännissä tollasiin kysymyksiin", mysteerimies naurahti pelottavan tutulla äänellä.
Tunsinko sen jostain? Vaikka miten mietin, tulin tulokseen, että en mitenkään voinut tuntea miestä. Hän ei näyttänyt keneltäkään, johon olisin ikinä eläessäni törmännyt. En ainakaan niin, että muistaisin. Ja tuollaiset kasvot kyllä muistaisi aivan varmasti. Paitsi jos hän oli joku peruskoulusta tai lukiosta. Se selittäisi, miksi ääni oli niin tuttu, mutta muuten en tunnistanut henkilöä. Olin sulkenut kouluajat pois mielestäni niin tehokkaasti, etten varmasti muistanut ketään.
"Riikka seivästää mut, jos mä en tuo sille vastausta. Mä tarjoon", vastasin, eikä minulla ollut hajuakaan, mikä demoni minut sillä hetkellä riivasi. Minussa oli varmasti jokin toimintahäiriö, joka sai minut käyttäytymään näin oudosti aina alkoholin vaikutuksen alaisena.
Se Elias, jonka minä tunsin, minä itse, ei ikinä olisi mennyt ehdottamaan vieraalle miehelle sellaista. Ei ainakaan sellaiselle, joka saattoi potentiaalisesti olla joku, joka oli käynyt samoja kouluja.
"Tai siis.. Tota... Sori", änkytin ja olin varmasti punaisempi kuin Riikan huutavanpunainen paljettimekko.
"Viskikola", se mies yhtäkkiä totesi ja näytti lähinnä huvittuneelta.
"Ai täh?"
"Niin että jos sä tarjoat, niin mä ottaisin viskikolan", se selvensi.
"Niin tietysti. Venaa ihan hetki, jooko?" huomasin melkein anelevani.
Ei mennyt kauaakaan, kun Herra Mysteeri oli juonut viskikolansa ja tilannut jonkin uuden tilalle.
"Sori, mun on pakko sanoa, että sun ääni on ihan helvetin tuttu. Enhän mä tunne sua mistään?" kysyin ihan vain varmuuden vuoksi.
Mysteeri purskahti hersyvään nauruun, joka oli oikeastaan varsin charmikasta - aitoa, mutta ei sellaista kamalaa röhönaurua tai hohotusta ja jos oli olemassa absoluuttisen täydellinen nauru -kuten oli absoluuttinen nollapiste- niin tuon täytyi olla se.
"Sori. Mä vaan kuulen tota aika paljon." Mysteeri vastasi ja yritti naamioida uuden nauruntyrskähdyksen yskäksi.
"Mä oon Viljar", se sitten yhtäkkiä hetken vaivaannuttavan hiljaisuuden jälkeen kertoi ja tarjosi kättään.
Tartuin siihen ja rutistin sopivasti - ei liian lujasti tai löysästi löllötellen, vaan luotettavan napakasti - ja kerroin olevani Elias. Hetkisen olin suorastaan vaikuttunut kyvystäni esittää niinkin hyvä kädenpuristus siinä tilassa, kunnes tajusin, ettei Herra Mysteeri - siis Viljar - ollutkaan nostanut kättään tarjotakseen kädenpuristusta, vaan ottaakseen vastaan vastikään tilaamansa juoman. Helvetti. Helvetin helvetti. Viljar hymyili veikeästi ja siemaisi juomaansa. Minun olisi sanottava jotain tai jäisin tyypin mieleen vain äskeisestä möhläyksestäni, ja niin minä loikkasin suoraan ojasta allikkoon.
"Aika... Tota... Eksoottinen nimi", pamautin ja oitis tajusin miten tyhmältä se kuulosti.
Jostain syystä se oli kuulostanut päässäni paljon järkevämmältä, mutta ääneen sanottuna se kuulosti melkein loukkaavalta.
"Mä olen kuullut tota siitä asti, kun mä muutin Eestistä Helsinkiin ystävän luo." Viljar virnisti huvittuneena.
Siinä lauseessa oli paljon informaatiota ja kuka tahansa täysipäinen olisi osanut aloittaa siitä kiusaantumattoman keskustelun, mutta en minä. Minä toimin, kuten hyvän esiliinan kuului ja tartuin siihen ainoaan sanaan, josta voisin saada nyhdettyä Riikan kaipaaman vastauksen.
"Onks se tyttö vai poika?"
"Ai mikä?" Viljar kysyi aidosti hämmentyneenä.
Vieraan miehen kulmat kurtistuivat ja miehen naama tuntui rusentuvan pieneksi rusinaksi, kun tämä ihmetteli hassua kysymystäni.
"No se ystävä", selvensin.
"Tyttö." Viljar vastasi
"Ai", töksäytin.
"Siis ei tyttöystävä vaan niinku sellanen... Ystävätyttö." Viljar kiirehti korjaamaan ja ensimmäistä kertaa huomasin pienen inhimillisyyden merkin lähes täydellisessä miehessä, kun Viljar vaikutti melkein vaivaantuneelta selittelystä.
"Joo, kyllä mä tiedän", kiirehdin sanomaan, koska jostain syystä tuntui paremmalta nähdä Viljar vähintään puolijumalallisena olentona, joka ei nolostellut tai vaivaantunut, kuten tavalliset kuolevaiset.
Tovin kuluttua se nojautui hieman lähemmäs, ja sitten vielä lähemmäs ja sitten vielä vähän lähemmäs, kunnes se nojasi kättään reidelleni. Muuten se ei olisi päässyt tarpeeksi lähelle humpsahtamatta nenilleen lattialle, mutta jostain syystä se sai niinkin hassun jutun näyttämään harkitulta ja hallitulta.
"Sä oot oikeesti aika nasta tyyppi", se kertoi ja yritti saada äänensä kuuluviin musiikin yli.
"Niin tota... Mä... Öö kiitos", takeltelin ja olin varmasti tomaatin punainen.
Hämärässä tilassa ja värivalojen välkkeessä sitä tuskin huomasi.
"Mulla on huomenna duunia, joten mun oikeesti pitäis lähteä", Viljar kertoi.
"Ai", töksäytin.
Se oli jotenkin niin minun tapaistani. En koskaan ollut ollut hyvä smalltalkissa, mutta kaikista vähiten ne sujuivat humaltuneena.
"Voitais kyllä joskus lähteä bisselle", Viljar ehdotti ja minä nyökkäsin.
Tässä kaupungissa ei ikinä ollut liialti ystäviä - ei ainakaan kaukaa Jyväskylästä muuttaneella vastavalmistuneella maisterilla, jolla ei ollut vielä edes töitä.
Kotvan kuluttua kaivoin esille puhelimeni ja avasin Whatsapp-keskustelun Riikan kanssa, koska Riikkaa ei enää näkynyt ja puhelimen kellon mukaan olin istunut Viljarin seurassa ainakin tunnin.
"Ei se oo homo", kirjoitin ja painoin nopeasti lähetyspainiketta.
"Sanoko se niin?" tuli salamannopea vastaus.
"Sillä on joku tyttöystävä tai ystävätyttö tai joku sellanen juttu, jonka knassa se asuu", kirjoitin.
"Mut Elias, tiiätkö mitä?" Riikka lähetti takaisin.
Vastasin viestiin yksittäisellä kysymysmerkillä.
"Niin on sullakin. Ja se juttu odottaa sua just nyt kotiin, koska sitä väsyttää aivan helvetisti ja se tietää että sulla ei oo avaimia mukana, koska se näkee ne tossa olohuoneen pöydällä. Joten soitapa taksi ja ala tulla." Riikka vastasi.
Hetken jäsentelin viestiä mielessäni, ennen kuin hörähdin itsekseni sille ja lähdin kotiin, jossa Riikka ilmeisesti jo odotteli. Todennäköisesti Riikka ei ollut ehtinyt olla kotona vielä kauaakaan, mutta sillä oli juuri tuollainen taipumus tehdä itsestään marttyyri. En minä sitä osannut kuitenkaan siitä syyttää, sillä se oli Riikka.
