Nimi: Kahvilassa puiston laidalla
Ikäraja: S
Genre: Slice of life, yleisdraama
Beta: SparklingAngel
Hahmot: Jemina Kauppinen ja Luukas Järvelä
A/N: Moikka! Mä oon WingBit, pelkästää Wing käy. Tämmösen tekstin tässä väsäsin ja aattelin julkasta sen SparklingAngelin rohkaisemana, joten tässä tulee mun eka teksti finiin. Näistä hahmoista aion kirjoittaa jatkossakin. Kaiken tyyppiset kommentit tervetulleita: kritiikki, mielipiteet ja sunmuut. Toivottavasti teksti miellyttää.
Katson kymmenen uutisia olohuoneessa, kun veljeni Daniel tulee huoneestaan ulos täysissä pukeissa, eikä ollenkaan väsyneen oloisena.
”Daniel?” kysyn seuraten katseellani häntä.
”Aaa, sä olit viel hereil… Älä kerro vanhemmil, mut mä käyn vähä yksii jätkii auttaas juomien kaa, juhlii varte. Kyl sä tajuut”, Daniel sanoo hieman vältellen.
”Tietty, ainaha ne sut värvää…”, huokaisen ja jatkan uutisten seurausta. ”Ei oo sit mun syy, jos jäät kii.” Uutisten pyöriessä kuulen Danielin painavan ulko-oven hiljaa kiinni perässään.
Keskellä yötä hätkähdän hereille puhelimen tuttuun soittoääneen, näköjään unohdin sammuttaa puhelimen yöksi. Katsoessani näyttöä näen numeron, jota en tunnista.
”Jemina”, vastaan unisena, nousten istumaan sängylleni.
”Moi vaa...”, kuulen tuntemattoman äänen sanovan humalaisesti.
Voi hyvä luoja, nyt Daniel on antanu jollekki niist jätkist mun numeron. Tunnen jännityksen sekaisen hämmennyksen kasvavan sisälläni.
”Oliks sulla jotai asiaa mulle?” mutisen puhelimeen.
”Siis, niinku. Minkäs näköne typy sää oot, kuuma?” tuon lauseen kuultuani suljen puhelimen ja saman tien sammutan sen.
”Kenelle pirun pojalle sä mun numeron menit antaa Daniel?” mutisen itsekseni ja menen takaisin nukkumaan.
Aamulla herään kymmenen maissa, koska on lauantai. Venyttelen ja avaan puhelimeni. Näen tekstiviestin tuntemattomasta numerosta ja muistan öisen puhelun. Mitäköhä se on viel sanonu?
”Joo, sori siit öisest. Mä olin iha pihal, enkä ees oma itteni. Sun veli anto mul tän numeron, ku halusin soittaa jollekulle. Anyways, haluun jotenki hyvittää sen mitä tein, vaik jos mentäs kahvil myöhemmi tänää tai jotain?
-Luukas Järvelä”
Tunnistan nimen, hän kuuluu minun ikäluokkaani lukiossa, mutta ei ole luokallani. Hän kuuluu opiskelijakuntaan ja on muutenkin aina vaikuttanut mukavalta pojalta, en olisi ikinä uskonut hänen juovan ja rellestävän. Kai mä tähän sit vastaan.
”Joo, ei se mitään, Daniel niin kuolee. Mut siis, kyl mä voin sun kaa kahvil lähtee, jos vaik nähtäs yhden mais siin pienes kahvilas puiston laidal?
-Jemina Kauppinen”, huokaisten lasken puhelimen syliini ja marssin Danielin huoneeseen
”Daniel Kauppinen! Kenel hiton tyypille sä vaa jaat mun numeroo, häh?” huudan astuen tämän huoneeseen koputtamatta. Daniel nousee istumaan ja katsoo minuun pöllistyneenä.
”Häh, mitä sä ny räyhäät heti aamust?” hän näyttää täysin unohtaneen, että jakoi numeroni Luukakselle.
”Luukas Järvelä soitti mul keskel yötä ja tänä aamuna sain viestin, jossa hän kertoi sinun antaneen sil mun numeron”, Danielin silmistä näkyy ymmärrys.
”Joo, sori. Se tota, halus soittaa jollekki tytöl ja en mä sil mun tyttöystävän numeroo voinu antaa nii sit annoin sun.”
”Eikö sulla tosissaa ollu kenenkää muun numeroo antaa?” kajahdan ja sitten huokaisen. ”No tehty, mikä tehty. Se on hyvä tyyppi ja sano hyvittävänsä sen mul tänää. Käydää kahvil”, jatkan rauhallisesti.
”Mä sain mun siskol miehen”, Daniel mutisee pelästyneen näköisenä, tuhahdan vain ovensuussa ja kävelen takaisin omaan huoneeseeni.
Koska syyskuu alkaa olla lopuillaan, ulkona on aika ideaalinen sää, ei liian lämmintä tai liian kylmää. Kävelen puiston laitaa hieman jännittyneenä. Tämä on ensimmäinen kerta, kun kävisin pojan kanssa kahvilla ja Daniel hoki koko ajan, että nämä ovat treffit, ja pöh. Ennen kahvilaan astumista vilkaisen vielä peilikuvaani erään liikkeen ikkunasta: hiukset hyvin, meikki kunnossa, ei ruokaa hampaiden välissä. Vedän vielä syvään henkeä ja astun kahvilaan ja huomaan heti pöydän, jonka ääressä Luukas istuu ja vilkuttaa minulle anteeksi pyytävän näköisenä. Istun tätä vastapäätä.
”Joo, mä oon siis Luukas. Anteeks ihan kauheest siit öisest”, hän oli tosissaan pahoillaan, sen näki hänen olemuksestaan.
”Ei se mitään, vähänhä se hämmensi, mut menneitä ei kannata jäädä kaivelee. Mä oon Jemina”, hymyilen ja ojennan käteni pöydän yli kätelläkseni häntä. Onpas tää ny virallista. Luukas kättelee minua takaisin ja tunnen jännityksen kasvavan, nyt sitä oikeasti ollaan kahvilla pojan kanssa.
Tilaukset tehtyämme istumme taas pöytään ja juttelemme niitä näitä ja juttelun lomassa vaivihkaa vilkuilen Luukasta. Hänellä on tummat, melkein mustat silmät ja lievästi kiharat lyhyet hiukset. Hänen ihonsa on kesän jäljiltä ruskettunut, taitaa ulkoilla paljon. Hän ei ole liikaa minua pitempi, ehkä vain kymmenen senttiä. Miksi mä mietin näitä asioita? Apua, ei tässä nyt treffeil todellakaan olla. Jemina kasaa ittes!
”Mikä on sun lempiaine koulus?” Luukas kysyy minulta.
”Hmm, varmaan matematiikka ja… kuvataide”, en ole miettinyt lempiaineitani sen koommin.
”Aaa, kuulostaa kivalta. Mä tykkään ite enemmä historiasta ja kielistä”, Luukas sanoo iloisella äänellä. Nyökkään sanallisen vastauksen sijaan. Ei hän todellakaan näytä pahalta, toi hymy etenkin on aika sulonen. Mikä mua vaivaa?
Kahvilla käynnin jälkeen lupaamme jutella jatkossakin ja pitää yhteyttä.
”Nähdään maanantaina”, sanon vielä ennen kuin lähdemme kävelemään vastakkaisiin suuntiin kotejamme kohti.
