LaraLura: Kiitos kommentista! Tässä olisi jatkoa.
A/N: Anteeksi, että tarina lähti hitaasti käyntiin, mutta tässä ensimmäinen luku!
1. luku
Kohti taikuutta ja sen ihmeitä
Kävelin pitkin Lontoon kivisiä, harmaita katuja kohti Kings Crossia. Lyhyt tukkani lensi tuulessa. Ruskeat silmäni tutkailivat uteliaina harmaata taivasta, äänekkäitä ihmisiä ja suurta Big Beniä.
Olin saapunut Lontooseen pari viikkoa sitten, sillä olin ilmoittautunut viime vuoden lopulla Tylypahkaan vaihto-oppilaaksi. Minut oli valittu, ja pöllö hyväksymiskirjeineen oli tullut Suomeen asti. Olin käynyt myös Viistokujalla saman tien tultuani britteihin, mutta oli käynyt ilmi, että melkein kaikki Suomessa taikuuteen opiskeluun tarvittavat tarvikkeet vastasivat paljon Tylypahkan opiskelutarvikkeita. Minun oli pitänyt vain hankkia kirjani englanniksi ja hieman täydennystä liemivarastooni.
Suomessa sijaitseva opintopaikkani sijaitsi Helsingin keskustassa. Se oli lumottu näyttämään normaalilta opinahjolta, jonne pääsivät sisään vain harvat ja valitut. Huispaus oli valitettavasti kiellettyä. Olihan Suomessakin syrjissä sijaitseviakin noita- ja velhokouluja. Vanhempani olivat kuitenkin halunneet minut sinne ah-niin-parhaimpaan-kouluun, jonne ei roskasakkia hyväksytty.
Itse en ollut puhdasverimielinen, mutta kasvatukseni oli mitä oli.
Raahattuani matka-arkkuni Kings Crossille asti, levähdin hetken. Jalkojani kivisti monen kilometrin kävelymatkan jälkeen, sillä minulla ei ollut paljon jästirahaa mukana. Perkele, kun Suomessa ei opetettu ilmiintymistä alle 16-vuotiaille velhoille ja noidille.
Kuuluin kunnialliseen, puhdasveriseen suomalaiseen velhosukuun. Vanhempani olivat ehkäpä Suomen suosituimmat ja vaikutusvaltaisimmat puhdasveriset velhot. Niinpä niin, itse sitten olin heidän niskuroiva pikkukakaransa, joka ei tiennyt mistään mitään. Tuhahdin.
Nimeni oli siis Jenni Rekinen.
Astelin juna-aseman ovista sisään. Rakennus oli ihan nätti. Katto kohosi korkeuksiin pääni yllä, ja monet koristellut pilarit olivat hakattu vasten punaisia tiiliseiniä. Ravasin nopeasti junalaiturille, sillä en tosiaankaan aikaillut. Juna lähtisi noin puolen tunnin kuluttua.
Junalaituri vilisi jästejä. Etsin jästien seasta jotakuta, joka osaisi opastaa minut laiturille 9¾, kun itselläni ei ollut harmainta hajuakaan sen sijainnista. Huomioni kiinnitti kuusipäinen perhe, joilla kaikilla oli punaiset hiukset. Heidän seurassaan oli pörröpäinen tyttö ja...Ai.
Kuuluisa Potterihan se siinä.
Vaikka Suomi olikin syrjäinen maa, niin ei me ihan missään tynnyrissä eletty. Olin kuullut Harry Potterista monta kertaa. Jollain tasolla kunnioitin häntä, sillä ei sitä joka päivä vuosisadan suurinta pimeyden velhoa päihitetty.
No, ainakin punapäinen sakki oli varmasti velhoperhe, joten päätin astella heidän luokseen, raahaten matka-arkkuani perässäni. Väistelin jästejä, ja kävelin ihmissokkelon läpi kiirettä pitävän velhoperheen luokse. Päästyäni lähemmäs huomasin räsyiset vaatteet, jotka koristivat perhettä karusti, mutten antanut asian häiritä.
"Hei, anteeksi, saisinko häiritä?" kysyin. Englantini oli onneksi selkeää. Perhe pysähtyi hetkeksi tuijottamaan minua.
"Niin?" Potterin vieressä seissyt punapäinen tyttö kysyi. Vedin kohteliaan hymyn huulilleni.
"Mistä pääsee laiturille 9¾? Olen vaihto-oppilaana Suomesta", mutisin.
"Tule meidän kanssamme. Juokset vain laiturin 9 ja 10 laiturien puomin läpi", punatukkainen tyttö ohjeisti. Tuijotin nättiä tyttöä uskomatta korviani. Puomin läpi? Olivatko britit niin hulluja?
"Kuulostaa varmaan hullulta", yksi punatukkaisista virnisti. Kiinnitin huomioni häneen ja hänen identtiseen veljeensä. Löin pääni vetoa, että heidän täytyi olla kaksoset.
"No, pojat, eipäs olla töykeitä. Esitelkää pikaisesti itsenne, niin voimme näyttää tytölle, että miten pääsee laiturille", vanha nainen, luultavasti perheen äiti, nuhteli lapsiaan. Lapset nyökkäsivät.
Perheen nimikierroksen jälkeen, vuoro siirtyi pörröpäiseen tyttöön, joka omasi ruskeat silmät.
"Minä olen Hermione Granger", hän sanoi. Nyökkäsin Grangerille.
"Ja minä olen Har-" Potter aloitti, mutta minä keskeytin hänet.
"Tiedän kyllä, olet Harry Potter. Vaikka elänkin Suomessa, en minä mistään takapajulasta ole", sanoin nopeasti. Puhekielessä käytin suomea, mutta englannissa olisi järkevintä pysyä kirjakielessä, etten sössöttäisi.
"Ai, no, mikä sinun nimesi on?" nätti, punatukkainen tyttö sanoi. Hänen nimensä oli Ginny, olin painanut sen tarkasti mieleeni. Ginnyn hymy säteili.
"Jenni Rekinen", vastasin.
Identtiset kaksoset, Fred ja George, tyrskähtivät. Voi hyvää päivää, en edes erottanut heitä toisistaan. Koko perhe tosiaankin muistutti toisiaan hyvin paljon.
"Se on suomalainen nimi", tiukkasin nopeasti, mutta kaksoset eivät lopettaneet virnuilua. Virnistin kuitenkin takaisin, sillä he vaikuttivat ihan mukavilta.
Pienen jutustelun jälkeen minulle näytettiin, kuinka pääsisin Tylypahkan junalaiturille. Suuni loksahti auki, kun näin kaksosten hyppäävän puomiin. Kaksikko katosi sen sisään. Keräilin hetken leukaani junalaiturin lattialta, mutta rohkaistuin itsekin juoksemaan puomin läpi. Hetken kuluttua seisoin laiturilla, ja hymyilin nähdessäni höyryävän pikajunan. Laiturilla tungeksi erilaisia velhoperheitä, punainen juna tupsutti höyryä ja kuulin junan pillin korvissani. Suoristin sinisiä farkkujani, ja lähdin kävelemään reippaasti kohti junaa.
Kapusin junaan matka-arkku perässäni. Kiroilin ääneen, sillä Suomessa taikuus koulun ulkopuolella oli 16-vuotiailta kielletty, enkä saanut arkkuani leijuttaa, vaikka mikä olisi. Asiaa ei auttanut yhtään se, että olin syntynyt loppuvuodesta.
Pysähdyin keskelle ruskeaa käytävää, kun minua koputettiin olkapäähän. Käännyin ympäri, ja huomasin Ginnyn katselevan minua ruskeilla silmillään.
"Haluaisitko tulla minun, Fredin ja Georgen, ja Harryn kanssa samaan junaosastoon?" tyttö kysyi neutraalisti.
"Joo, tietysti", hymyilin hermostuneena.
Kävelin Ginnyn perässä. Saavutimme junaosaston, mutta siellä ei ollut ketään muuta kuin kaksoset.
"Missä Harry on?" Ginny kysyi.
"Häipyi jonnekin. Kuulemma tärkeitä asioita Ronin ja Hermionen kanssa", toinen kaksosista mutisi. Kävelin Ginnyn ohi, heittäen matka-arkkuni ylös. Riisuin takkini ja istahdin junavaunun penkille, kun Ginny istahti viereeni.
"Hei, Rekinen, mitä tupaa veikkaat itsellesi?" Toinen kaksosista huikkasi, ilmeisemmin George. Kyllä minä nyt heidät oppisin erottamaan toisistaan. Hän kyllä lausui sukunimeni päin mäntyä, mutta koitin olla välittämättä asiasta.
"Voitte kutsua minua ihan vain Jenniksi. Ja en ole varma, ehkä menen Rohkelikkoon taikka Luihuisiin", vastasin. Yllätyin, kun kanssasi oleva kolmikko kohotteli kulmiaan mainitessani Luihuisen.
"Luihuisiin? Miksi sinne? Me kaikki kolme olemme Rohkelikosta", Ginny ihmetteli. Huokaisin, sillä muistin juuri, ettei Luihuisella ollut mikään paras maine.
"Yksinkertaisesti luonteenpiirteitteni takia. Älkää huoliko, en ole puhdasverimielinen”, sanoin hieman hermostuneesti.
"Ja me olemme yksinkertaisesti verenpettureita. Harvoin sitä näkee edes mahdollista luihuista, joka kaveeraisi meidän kanssamme", Fred sanoi.
"Miten niin verenpettureita?" Kysyin.
"Kaveeraamme jästisyntyisten kanssa", George sanoi.
"Okei. Olen siis menossa kolmannelle vuosikurssille", kerroin.
"Kiintoisaa. Se on minun vuosikurssini", Ginny hymyili. Minä hymyilin takaisin.
"Yritä kuitenkin varoa Malfoyta, jos Luihuisiin joudut. Hän ei ole niin sanotusti mikään mukava tyyppi", tyttö varoitti minua."Osaan kyllä pitää huolen itsestäni", sanoin.
"No hyvä", Ginny sanoi.
"En ole muuten ennen kuulutkaan Rekisen suvusta. Miten taikuus menee Suomessa?" Ginny jatkoi. Kaksoset pysyivät hiljaa, kun heidän pikkusiskonsa pääsi vauhtiin kysymyksiensä kanssa.
"Taikuus menee ikärajaa lukuun ottamatta Suomessa samalla lailla kuin täällä. Suomessa saa taikoa koulun ulkopuolella, kun on täyttänyt 16 vuotta. Se johtuu siitä, että meidän pohjoismainen taikageenimme on erilainen kuin teillä, ja täysi-ikäisen taikuus syntyy 16-vuotiaana", selostin kolmikolle.
"Ai, me tulemme täysi-ikäisiksi vasta 17-vuotiaina. Minä ja George ollaan jo 16", Fred virnisti.
"Oh, kunpa minäkin olisin. Olen loppuvuodesta syntynyt, mikä ei auta asiaa yhtään", huokaisin. Kaksoset naurahtivat ja Ginny hymyili. Hätkähdin, kun juna lähti yllättäen liikkeelle allani.
Junamatka meni rennosti. Juttelin kaksosten ja Ginnyn kanssa. He vaikuttivat ihan mukaville, ja aioin ehdottomasti tutustua heihin paremmin, etenkin Ginnyyn. Tuijotin matkalla viliseviä maisemia. Välillä tuli pieniä kyliä vastaan, ja välillä saimme ihailla peltoisia maisemia. Kärrynoita kävi osastomme kohdalla, mutta kukaan meistä ei ostanut mitään.
"Täällä briteissä on varmasti erilaista", Fred virnisti.
"Miten niin, Fred?" Kysyin. "Minä olen George", hän mutisi. Punastuin nolostuksesta.
"Anteeksi, George."
Kaksoset purskahtivat nauruun.
"Olen oikeasti Fred", poika ilkeili.
"Haha, no onpas hauskaa. Mutta mitä tarkoitit, että briteissä on erilaista?"
"Suomi on tunnetusti erittäin kylmä maa. Kesälläkin on kuulemma vesistöt ihan umpijäässä", Ginny totesi. Katselin kolmikkoa huvittuneena. Tuskin Ginny oli tosissaan, sillä hänellä oli vaikeuksia pitää pokkaansa yllä.
"Tuo luulo on ihan väärä. Keskikesällä, Suomessa on sellaiset helteet, että sitä suorastaan harkitsee pohjoisnavalle muuttamista. Tarvitsee olla vain pari minuuttia auringossa, niin hiki virtaa, vaikka ei olisi tehnytkään mitään", selitin virne huulillani.
"Muuten, tiedätkö, että mitä tänä vuonna tapahtuu?" Fred kysyi.
"Kun meille ei ole kerrottu. Jotain isoa tapahtuu Tylypahkassa, mutta vanhuksilta ei ole vastauksia herunut", George jatkoi.
"Minullakaan ei ole mitään hajua. Olen vähän ihmetellyt, että minkä takia minunkin piti ostaa juhlapuku. Veikkaisin, että jossain vaiheessa on tanssiaiset", sanoin.
Kaksoset nyökkäsivät yhtä aikaa.
"No, menemme vaihtamaan kaavut, sillä olemme pian perillä", kaksoset mutisivat ja poistuivat paikalta.
"Ehkä itsekin pitäisi", sanoin.
Ginny ilmoitti vaihtavansa vaunuosastossa, joten otin koulupukuni matka-arkustani, heilautin hänelle kättäni ja lähdin etsimään lähintä tyttöjen vessaa. Kävellessäni tyhjällä käytävällä, huomasin, että ulkona satoi kaatamalla vettä. Huokaisin, sillä tulisin varmasti kastumaan litimäräksi.
Saavuttuani vessalle, livahdin sen ovesta sisään ja pistin oven säppiin. Vaihdoin päälleni kauluspaidan, harmaan, pehmeän neulepaidan, mustan hameen, mustat polvisukat, kaavun ja kengät, minkä jälkeen tarkkailin itseäni peilistä. Näytin ihan kelvolliselle. Oikeastaan, minulla oli suomalaiseksi hyvin paksu ja tumma tukka. Olin monisävyinen brunetti, ja silmäni olivat tummanruskeat. Keskilyhyet, olkapäitä koskettavat hiukseni korostivat ovaalin muotoisia kasvojani ihan kivasti, vaikka en kauhean nättinä itseäni pitänytkään. Rykäisin kurkkuani ja avasin vessan oven. Juna oli vihdoin pysähtynyt, ja käytävälle oli valunut oppilaita. Minulta kesti hetken löytää Ginny väkijoukosta.
"Hei, taas", tervehdin tyttöä, ja tämä nyökkäsi. Oppilaat valuivat pimeälle junalaiturille. Kastuin heti sillä sekunnilla, kun astuin laiturille. Laiturin tungos sai myös minut melkein kaatumaan, kun melkeinpä tuhat oppilasta parveili ympärilläni. Yritin harata tieni ensiluokkaisten luo.
Päästyäni lapsien luo, suuni loksahti auki. Isokokoinen, melkein jättiläisen kokoinen mies seisoi lapsien luona. Tällä oli paksu, risuinen parta ja takkuinen hiuskuontalo. Mies näytti hieman pelottavalle, mutta tämän silmät olivat lempeän ruskeat.
"Ekaluokkalaiset tänne!" mies huusi. Nielaisin, ja seurasin ensiluokkalaisia. He näyttivät pelokkailta ja niin pieniltä. Itse olin heitä runsaasti pidempi, joten tunsin kasvojeni punehtuvan. Erottuisin takuulla joukosta.
Pimeältä taivaalta putosi vettä yhä kaatamalla, mutten jaksanut kiinnittää huomiota sateeseen. Kun sateessa oli seissyt tarpeeksi pitkään, niin sitä ei huomannut. Ensiluokkaiset ympärilläni valittivat sateesta, mutta minä pidin suuni kiinni. Kävelimme Mustan järven rannalle katsellessani, kuinka järvi lainehti vesipisaroiden osuessa siihen.
En oikein jaksanut yllättyä muiden ensiluokkaisten kanssa veneistä, jotka liukuivat meitä kohti ilman airoja, joten vain istuuduin muutaman tytön kanssa yhteen veneeseen. He katsoivat minua hieman kummastellen, sillä en todellakaan näyttänyt 11-vuotiaalle.
Veneet kulkivat hitaasti eteenpäin. Kirosin ääneen suomeksi, sillä halusin päästä nopeasti kuivaamaan vaatteeni.
Kauhistuin, kun ison miehen veneessä ollut pieni poika tipahti veteen. Kuitenkin, hetkeä myöhemmin jokin nosti pojan veneeseen takaisin. Hymyilin nähdessäni, kuinka iso mies antoi nahkaisen takkinsa pienelle, aralle pojalle.
Kasvoilleni levisi hämmästynyt ilme nähdessäni Tylypahkan. Se linna oli suorastaan upea. Ylpeät tornit kohosivat mustan taivaan edessä Tylypahkan suojelijoina. Linnan ikkunat pilkottivat valoa kuin ystävällisinä tervehdyksinä. Tylypahkan muurit myötäilivät pitkin pihamaata, ja linna oli tosiaankin hyvin nätti koko komeudessaan.
Pian veneet lipuivatkin rannalle, ja minä kapusin mustasta veneestä pois. Itsepäinen sade ei suostunut loppumaan.
Seurasin ensiluokkalaisia pitkin pihamaata, ja en voinut hillitä uteliaisuuttani kävellessäni ison miehen vieressä.
"Anteeksi, mutta kuka sinä olet?" kysyin jättiläismäiseltä mieheltä.
"Rubeus Hagrid, Tylypahkan riistainvartija ja taikaolentojen hoidon ope. Sä oot sitte se vaihto-oppilas, vai?" mies puhui erikoisella murteellaan. Minun oli vaikea saada siitä tolkkua, mutta ymmärsin sentään miehen nimen ja minulle osoitetun kysymyksen.
"Joo, tietysti olen. Olen Jenni Rekinen, ihan pelkkä Jenni käy", hymyilin, sillä Hagrid vaikutti niin mukavalle ihmiselle, vaikka jättiläinen olikin.
Pian saavutimme Tylypahkan linnaan johtavat kivirappuset. Niiden juuressa seisoi nainen, jolla oli tiukka, musta nuttura ja ankara katse. Tämän päällä oli musta kaapu ja suippo noidan hattu.
"Minä olen professori Minerva McGonagall, Rohkelikon tuvanjohtaja. Teidän lajitellaan pian tupiin luonteenpiirteidenne perusteella. Tuvat ovat Rohkelikko, Luihuinen, Puuskupuh ja Korpinkynsi. Opiskelunne ohessa teidän tulee noudattaa sääntöjä, ellette halua menettää pisteitä, ja saatte pisteitä noudattamalla sääntöjä ja olemalla aktiivisesti tunneilla mukana", nainen selosti. Tunsin oloni hieman pitkästyneeksi, mutta kuitenkin jaksoin kuunnella kärsivällisesti. Se oli aikamoinen suoritus minulta.
McGonagall käveli oppilaat perässään ison eteishalliin. Kuivasin kaapuani, sillä olin kastunut likomäräksi sateesta, mutta hiukseni jätin rauhaan, sillä ne kuivuisivat hetkessä.
Astellessani Suureen Saliin, rintaani levisi ihastus. Se näytti silmiini niin kauniille. Ruskeat silmäni katselivat tupakoristeita, salin katossa olevaa lumottua tähtitaivasta, leijuvia kynttilöitä ja neljää, suurta ja pitkää tupapöytää. Asetuin ensiluokkalaisten kanssa lähelle jakkaraa, jolla kökötti vanha, rispainen noidanhattu. Ihmettelin, että mitä hattu teki siinä, kunnes sen lieri repesi laulamaan.
"Moni hattu on päältä kaunis,
mut sille en pane painoa,
vaan itseni oitis syön, joku muu
jos paremmin käyttää aivoa.
Pyh sanon mustille knalleillenne
ja korkeille silintereille,
sillä Tylypahkan lajitteluhattu oon
ja näytän taivaan merkit niille.
Ei salata mitään minulta
voi sisäänsä sun polla,
siis sovita mua, niin kerron
missä sun kuuluu olla.
Ehkä kuulut Rohkelikkoon, jos
sydämmes urhoollinen on,
on sinulla ritarin uskallus
ja olet kumman peloton.
Ehkä on luontosi rehti Puuskupuh,
sinuun voi aina luottaa,
ei malttisi petä ja aherrus sulle
vain silkkaa iloa tuottaa.
Kenties viisas Korpinkynsi
on koti sun alttiin mielen.
Siellä älykkäät ja terävät oppii
yhdessä taikuuden kielen.
Tai voihan olla että Luihuisesta
sä löydät ystävät aidot.
Ovelat velhot ei keinoja kaihda,
ovat tarpeen kaikki taidot.
Siis sovita minua! Älä pelkää!
Äläkä hermoile, nipo!
Olet turvassa käsissäni (oli niitä tai ei):
mä olen miettivä pipo!"
Silloin tajusin, että lajittelu tapahtuisi niin, että hattu tekisi sen meidän puolestamme. Vihelsin hiljaa helpottuneena siitä, ettei meidän pitänyt tehdä mitään vaikeita testejä. Katselin, kun ensiluokkalaisia lajiteltiin tupiin. McGonagall huuteli nimiä, ja oppilaat menivät yksi kerrallaan istumaan jakkaralle, jolloin lajitteluhattu pudotettiin heidän päähänsä. Katselin hermostuneena, kuinka lajitteluhattu huuteli oppilaiden tupia.
"Jenni Rekinen!" tiukka noita huudahti.
Rintaani puristi ahdistus, kun kävelin lajiteltavaksi. Tunsin salin silmät selässäni, sillä he varmaan tunnistivat minut vaihto-oppilaaksi. Olin liian vanhan näköinen ensiluokkalaiseksi ja noh, sukunimeni oli suomalainen. Vain täysin imbesilli olisi erehtynyt luulemaan minua muuksi. Istuuduin punaiselle jakkaralle. Lajitteluhattu pudotettiin päähäni.
"Luihuinen!" lajitteluhattu huusi melkein heti kosketettuaan tummaa päätäni. Huokaisin helpottuneena, ja lähdin kulkemaan tupaani kohti, joka taputti minulle railakkaasti. Istahdin paikkaan, johon muut luihuiset olivat tehneet minulle tilaa. Lajittelun loputtua eteemme ilmestyi alkajaispitojen ruoat, ja minä kävin niiden kimppuun nälkäisenä. Olin syönyt viimeksi Lontoossa, ja ei ollut mikään ihme, kun kasasin melkoisen kasan ruokaa lautaselleni.
"Oletko sinä vaihto-oppilas?" kysyi viileä ääni minua vastapäätä. Nostin päätäni, ja tuijotin blondia poikaa tämän kylmänharmaisiin silmiin.
"Joo, olen Jenni Rekinen, Suomesta. Olen tulossa kolmannelle vuosiluokalle", sanoin.
"Minä olen Draco Malfoy", poika sanoi. Kulmani kohosivat. Jaahas, tässä oli se kuuluisa Malfoy. Jatkoin syömistä hiljaa.
"Et kai sinä ole kuraverinen?" Malfoy tiedusteli, ja pyörittelin silmiäni. Vihasin kuraveri-sanaa.
"En", töksäytin. "Puhdasverinen.”
"Hyvä", poika hymyili. Minun olisi tehnyt mieli lyödä tuota idioottia kirjalla päähän. Kuka välittää verisäädyistä? En minä ainakaan.
"Tässä on Pansy Parkinson", poika viittasi mustahiuksiseen tyttöön vierellään, "Ja tässä Crabbe ja Goyle", Malfoy jatkoi, viitaten kahteen tyhmän näköiseen poikaan vierellään. Inahdin jonkinlaiset tervehdykset, ja he tervehtivät takaisin. Päätin jättää nelikon omaan arvoonsa, joten jatkoin syömistä hiljaisena. Katselin ympärilleni Rohkelikon pöytään. Huomasin Ginnyn siellä, jolloin tyttö vilkutti minulle. Hymyilin ja vilkutin takaisin. Laskettuani käden, huomasin Malfoyn katsovan minua paheksuvasti. Kohautin olkiani, jatkaen ruoan syömistä. Kun ruoat olivat syöty jälkiruokaa myöten, Tylypahkan rehtori, professori Dumbledore nousi seisomaan.
“Arvoisat oppilaat, toivotan teidä-”
Miehen lause katkesi. Suuren salin maagisen katon pilvet pyörivät levottomasti ympäriinsä, ja niissä rätisivät salamat. Ukkonen jyrähti korviini. Mitä hittoa? Oppilaat kiljuivat ympärilläni paniikissa. Hätkähdin, kun kattoon osui vahva loitsu ja se rätisi yhä enemmän. Toivottavasti katto ei sortuisi päällemme. Muuten minusta, ja monesta muustakin oppilaasta ympärilläni, tulisi yksi iso luihuispannukakku.
Sydämeni rauhoittui helpotuksesta nähdessäni loitsun tepsineen. Katto palautui normaaliksi tähtitaivaan kuvioksi. Kun käänsin katseeni takaisin opettajien suuntaan, suuni raottui yllätyksestä. Dumbledoren luokse käveli mies. Hän näytti kummalliselta, sillä miehellä oli monta arpea kasvoissaan. Hän käveli niin, että joka toisella askeleella kuului kalahdus lattiaa vasten miehen kävelykepin osuessa siihen. Miehellä oli harmaat hiukset, jotka muistuttivat leijonanharjaa, ja häneltä puutui osa nenästä. Mutta erikoisin piirre miehessä oli tämän silmät. Toinen oli tavallinen, ruskea nappisilmä, mutta toinen silmä oli suuri sähkönsininen pallo, joka pyöri lakkaamatta. Se oikeastaan sopi miehen ilkikuriseen ja nuukahtaneeseen, hieman hulluun olemukseen. Oppilaat kuiskailivat ympärilläni, kun seurasin miestä katseellani ihan puhtaasta mielenkiinnosta. Dumbledore ja outo mies kättelivät. Rehtori hymyili, ja avasi suunsa uudestaan.
“Saanen esitellä professori Vauhkomielen, uuden pimeyden voimilta suojautumisen opettajamme!” Dumbledore julisti. Vauhkomielen nimi kuulosti tutulta, ja yritin juuri takoa kallooni, että mistä sen olin kuullut, kunnes kuulin jonkun toisen luihuisen kuiskaavan tupalaiselleen.
“Eikös tuo ole Alastor ‘Villisilmä’ Vauhkomieli, entinen aurori?”
Silloin päässäni kolahti tieto miehestä. Minua kiinnostivat aurorit, ja olin lukenut Vauhkomielestä auroreista kertovasta kirjasta. Mielenkiintoni heräsi miestä kohtaan, sillä kunnioitin auroreita. Vauhkomielen istuttua paikalleen Dumbledore avasi suunsa uudestaan.
“Tervetuloa tälle vuodelle Tylypahkaan! Ilmoitan teille, että tänä vuotena meillä alkaa eräs erikoinen tapahtuma nimeltään kolmivelhoturnajaiset”, rehtori hymyili. Kuiskailu kiiri taas ympärilläni, kun Dumbledore jatkoi. “Tapahtuma järjestetään ensimmäistä kertaa kahteensataan vuoteen. Turnajaisissa valitaan kolme oppilasta ottelemaan, jokaisesta koulusta yksi oppilas. Oppilaat valitaan Dumstrangin, Tylypahkan ja Beauxbatonsin kouluista.”
Innostunut puheensorina täytti salin. Kuulin monen haluavan ottaa osaa turnajaisiin, mutta Dumbledoren pyytäessä hiljaisuutta puheensorina hävisi.
“Minun täytyy ilmoittaa, että vain täysi-ikäiset velhot sekä noidat voivat ottaa osaa turnajaisiin. Turnajaisten tehtävät ovat erittäin vaarallisia”, rehtori kertoi. Minä en reagoinut mitenkään, mutta uusi puheensorina puhkesi uudestaan. Tällä kertaa se kuulosti hyvin tyytymättömälle. Weasleyn kaksoset huutelivat Dumbledorelle, mutta rehtori sivuutti tämän ja pyysi uudestaan hiljaisuutta.
“Muista kouluista tulevat ottelijat tulevat Kurpitsajuhlan aikaan. Silloin saatte turjanaisten kulusta enemmän tietoa, mutta nyt, on aika mennä nukkumaan. Aloittakaa tämä lukukausi innolla”, Dumbledore selosti.
Nousin muiden oppilaiden mukana seisomaan, kun oli aika lähteä tupiin. Seurasin muita luihuisia Suuresta Salista eteisaulaan, josta käännyttiin alas tyrmiä kohti. Kävelin vaitonaisena muiden oppilaiden seurassa. Saavuimme kivisen seinän eteen ja valvojaoppilas lausui tunnussanan: “Puhdasverinen.”
En antanut ilmeeni reagoida, mutta kohotin kulmiani sisäisesti. Luihuiset todellakin olivat pakkomielteisiä verisäädyn suhteen. Tietysti, puhdasveriset olivat kaiken yläpuolella. Minun teki mieli huokaista ääneen.
Pääsin oleskeluhuoneeseen. Huone oli ihan nätti vihreine ja hopeine väreineen. Siellä oli yksi iso lasiseinä, jonka takana oli Musta järvi. Kuun valo liukeni tummaan veteen, ja havaitsin pyrstön liikettä veden kaukaisuudessa. Se oli mielestäni kaunista. Tupa oli hieman kolea, mutta onneksi sen takka oli sentään lämmin.
Valvojaoppilas kertoi makuusalien paikat ja joitakin sääntöjä järjestelyjä koskien, mutten kiinnittänyt sääntöihin niin paljoa huomiota. En kuitenkaan jaksaisi noudattaa niitä. Kun oppilaat päästettiin vapaiksi, päätin mennä suoraan nukkumaan. Huomenna olisi ensimmäinen koulupäivä, ja halusin olla virkeänä sitä päivää varten. Menin omaan makuukammariini. Siellä oli viisi sänkyä, joista yhden vieressä olivat minun tavarani ja pöllöni. Sen petivaatteet olivat vihreää ja hopeaa sävyä.
Makuukammarin tytöt tervehtivät minua lyhyesti, mutta minä vain vastasin nyökkäämällä. Vaikka olinkin sosiaalinen, niin suomalainen minä sentään olin. Iltatoimet tehtyäni painoin pääni tyynyyn ja nukahdin.
Nukahdin odottaen huomista.
