Nimi: Läpi talvien kuiskausten
Kirjoittaja: Kuukuiske
Ikäraja: K11
Lajityyppi: Fantasia, angsti, femme
Paritus: Fawn Willow/Cinder Kern
A/N: Pari vuotta sitten kirjoitettu teksti. Tämän olisi tarkoitus sijoittua osaksi suurempaa kaanonia. Asiat ovat muuttuneet paljon niistä ajoista, enkä oikeen tiedä kohtaa, johon tämän saisi mahdutettua. Tapahtumien yleinen kulku on kuitenkin aikamoisen selvä.
———
1.
Lumihiutaleet putoavat maahan yksi kerrallaan. Pieni tyttö seuraa niitä kirkkailla vihreillä silmillään. Osa on sulanut hänen vaaleisiin hiuksiinsa. Tytön posket ovat punaiset ulkonaolosta ja kasvoilla on leveä hymy. Ämpäri, jolla hänen oli määrä hakea vettä, lojuu unohdettuna maassa. Satava lumi on vain niin paljon mielenkiintoisempaa.
Tyttö seisoo pitkään katsomassa hiutaleiden leikkiä. Lopulta hän poimii ämpärinsä vastahakoisesti ja laahustaa kaivolle. Äiti on varmasti jo huolissaan, joten on parasta kiirehtiä.
Tyttö saapuu kotiin juosten, vesiämpäri keikkuen. Hänen tallukkaansa ovat litimärät hangessa rämpimisestä, mutta silmissä on vielä osa lumihiutaleiden lumousta.
”Missäs sitä ollaan oltu?” äiti tivaa. ”Kaivolla ei taatusti mennyt noin kauan.”
”Jäin katselemaan lumihiutaleita”, tyttö huokaisee. ”Ne ovat kauniita...”
”Pian ne eivät ehkä tunnukaan enää niin hienoilta. Eivät ainakaan sen jälkeen, kun on nähnyt tarpeeksi monta kovaa talvea”, äiti huomauttaa.
”En usko”, tyttö sanoo haaveksivasti. Hänen maailmassaan sellaiselle ei ole sijaa.
Äiti kääntyy omien puuhiensa puoleen. Tyttären kanssa ei kannata alkaa kinaamaan, sen hän on oppinut kokemuksesta.
_________
2.
Talvi on taas tullut tuoden lumen maahan. Kirkon pihakin on peittynyt valkeaan. Yksinäinen hahmo seuraa, kuinka lumentulo ei ota loppuakseen.
Nainen on pukeutunut tummanvihreään kaapuun, joka varjostaa kasvotkin. Kaulassaan hänellä on metallinen silmäamuletti, joka kertoo hänen kuuluvan Korkealle Voimalle.
”Tämä on varmaan sellainen äidin puhuma kova talvi”, hän hymähtää.
Vain hiljaisuus vastaa, mutta hän jatkaa silti.
”Tämä on pimeää aikaa.”
Hän huokaisee raskaasti vetäen kaapua tiukemmin ympärilleen.
”Kaikki on muuttunut niin kovin nopeasti. Eihän siitä ole kauaakaan, kun olin vielä huoleton lapsi. Lapsi, jonka ei tarvinnut kantaa harteillaan tätä kirkkoa, koko maailmaa.
Hän tuijottaa amulettiaan vihaisesti, riistää sen kaulaltaan.
”Minusta ei ole tähän! Peter valitsi täysin väärän henkilön.”
Äänettömyys. Tuuli raastaa kasvoja.
”Miten muka voisin korjata mitään, kun olen itsekin näin rikki?”
Sanat jäävät roikkumaan ilmaan. Naisen silmät täyttyvät kyynelistä.
”Olen pettänyt kaikki. Kirkon, Peterin ja Valvojan...”
Nyyhkytykset ravistelevat ruumista. Nainen kyyhöttää siinä pitkään välittämättä päälleen satavasta lumesta.
___________
3.
Kaksi naista seisoo laajalla aukiolla. Paikalla, jossa on aiemmin sinä vuonna käyty verisin taistelu pitkään aikaan. Saman uskonnon suunnat ottivat yhteen ja moni menetti henkensä. Rauha kuitenkin solmittiin ja sopimus tehtiin. He saivat nyt harjoittaa rauhassa uskoaan.
”Kaikki he ovat poissa... Ja minkä takia?” vihreäsilmä kuiskaa. Hänen hiuksensa leviävät kuin korjaamistaan odottava vilja.
”Nyt se on kuitenkin ohi, ja siitä voimme kiittää sinua”, tummatukkainen sanoo ja asettaa kätensä toisen olkapäälle.
”Sota olisi voitu estää. Jos olisin vain tajunnut ajoissa... Olen tuhonnut niin monta elämää.”
”Fawn. Se ei ollut sinun vikasi. Jotkut vain haluavat ratkaista kaiken taistelulla. Et olisi millään voinut estää heitä. He olivat valmiita uhraamaan itsensä, jotta asiat menisivät toisin.”
”Eivät kaikki olleet valmiita tekemään niin. Eivät paisesurman jälkeen. Niin monet olivat jo menettäneet läheisiään sille, eivätkö he ajatelleet yhtään tärkeimpiään marssiessaan kuolemaan?”
”Minä halusin kuolla”, tummempi nainen myöntää, eikä sanoissa ole koskaan ollut samanlaista kaikua. ” Sen kirotun kukan jälkeen. Äitini kuoleman jälkeen. Minusta piti tulla parantaja, mutta se kaikki meni. Jokainen lääke, jonka valmistin, muuttuikin myrkyksi. Se olisi ollut niin helppoa. Yksi kulaus olisi riittänyt viemään minut pois...”
”A-ajatteletko sitä vieläkin Cinder?” Fawn kysyy pelokkaana.
Naisen silmät pehmenevät. Hänen katseensa on kuin ikityyni vesi.
”En. En enää, kun minulla on sinut ja Paulus. Rakastan teitä kahta liian paljon edes ajatellakseni kuolemaa.”
”Hyvä”, Fawn huokaisee. ”Sillä minä en enää tietäisi mitä tekisin ilman sinua.”
Huulet kohtaavat huulet. Maailmassa ei ole muuta kuin tämä hetki.
Kaikessa hiljaisuudessa maahan leijailee talven ensimmäinen lumihiutale.
____________
4.
Pikkuruinen havusilmäinen tyttö yrittää pyydystää kielelleen lumihiutaleita. Ne kuitenkin sulavat heti, mikä saa tytön inahtamaan harmista. Hieman isompi poika katsoo vierestä huvittuneena.
”Ei kannata Holly. Eivät ne kauaa kestä.”
Pikkutyttö ei kuitenkaan kuule. Hän on jo siirtynyt tarkkailemaan hangella kulkevia nauhamaisia jälkiä.
Kaksi äitiä katsovat lasten touhuja hymyillen.
”Tuntuu, että minäkin tein tuota vasta hetki sitten”, Fawn naurahtaa.
”Kuinkakohan monta vuotta siitä mahtaa olla?” tumma kysyy ilo silmissään välkehtien.
”Jos ollaan rehellisiä, niin en jaksa muistaa millään.”
”Me taidammekin olla ihan kamalan vanhoja.”
Fawn mulkaisee vaimoaan pahasti.
”Eikä kun ihan totta”, Cinder puolustelee. ”Minusta ihan oikeasti tuntuu siltä, kun katson Paulusta ja Hollyä. Hehän kasvavat ihan silmissä! Näköjään aika on päättänyt hukuttaa meidät alleen...”
”Ehkä olet oikeassa.”
He katsovat lapsiaan hellästi. Lumisateet tulevat ja menevät, mutta heidän siteensä ei murru.
