Ficin nimi: Revityt siivet ja sen vaikutus kirjan kirjoittamiseen
Ikäraja: S
Paritus: Kuura/Untamo
Summary: Minun kohtaloni oli olla tarinankertoja, mutta tarinat saisi joku muu.
---
Joskus aikoinaan minä katsoin isäni kirjoittamista keskittyneesti. Musteen imeytymistä paperille, jokaisen sanan syntymistä ja niiden kietoutumista toisiinsa muuttuen lopulta hämmästyttäväksi juoneksi. Silloin isä hymyili, pörrötti tuhkanvaaleita hiuksiani ja sanoi, että ei enää koskaan lähtisi sotaan. Isälle ei sopinut sota. Hänen kykynsä valuivat siellä hukkaan, sillä sotilaat eivät kuulemma lukeneet. Vain harvat täällä osasivat lukea ja minä olin yksi onnekkaista. Vihollisia ei edes kiinnostanut sanojen kauneus, niiden punoutuminen yhteen ja salaisuudet. Vain isä ja minä tiesimme, että sanat voisivat tappaa enemmän ihmisiä kuin yksikään sota ikinä. Ne sanat ja juonet myös eräänä päivänä tappoivat hänet, veivät hänet minulta. Isäni hukkui sanoihin, musteeseen ja sanojen punottuihin juoniin.
"Haluatko sinä olla kirjailija? Niin kuin isäsi?" Untamo kysyi minulta eräänä päivänä, kun oli tullut kalasta. Untamo tuoksui savulle ja ahvenelle, ja minä jouduin miettimään kysymystä vakavissani.
"Minä haluan olla tarina", minä vastasin loppuen lopuksi. Siitä hyvästä Untamo kaappasi minut kainaloonsa ja lensimme molemmat kukkaketoon. Todella romanttista voisi sanoa, mutta saimme monta vaivallista yötä niistä ampiaisen pistoista ja valitimme kuorossa Vehnäpään sairastuvassa. Ilmassa haisi yrtit ja me olimme ihan paiseissa. Kylän lapset nauroivat meille. Untamo valitti, minä nauroin ja niin myös sain Untamon nauramaan.
Untamon nauru oli kaunista.
Elämä kulki tässä kylässämme rauhalliseen tahtiin ja minä olin kylän kuningatar. En nyt aivan kirjaimellisesti, mutta minua pidettiin kylän toivona. Meidän kylämme ei ollut aivan normaali. Minä yritin sanoa, että olen tyttö ja tytöistä ei tulisi mitään, vaikka tiesin että se ei olisi totta. En vain halunnut kirjoittaa. Minä halusin tarinan ja Untamon.
"Kuura kuule kultainen, sinulla on niin paljon toivoa. Edes yksi kirja", rukoili Vehnäpääkin viidettätuhatta kertaa. Ristin käteni, katsoin taivaanrantaa ja laskevaa aurinkoa.
"Eihän täällä peräkylässä kukaan nyt herran isä sentään, osaisi latinaa edes lukea", yritin ja Untamo tökki minua käsivarteen epäsoveliaasti, mutta Untamo ei nyt koskaan kuunnellut ketään, eikä mitään, eikä varsinkaan siveyssääntöjä.
"Sinun isäukkosi jäi tänne perälään, vaikka hänen kirjaansa rakastui itse Kreivin vaimo. Sanat ovat sinun verissäsi", Vehnäpää jatkoi vetoamistaan. Tuloksena minä lukittauduin vintille kahdeksi päiväksi ja yöksi ilman ruokaa. Untamo oli tietysti hän, joka otti minut olkapäilleen, vei ulos vintiltä ja heitti kylmään järveen lapsellisuuteni takia. Alkujärkytyksen jälkeen tein parhaani saadakseni Untamon nolostumaan.
"Nyt soi lempi hoi! Untamon seuraa tarvitsee neiti tää, että ei tule ikijää!"
"Neiti Kuura, kielenkäyttö!" kylän vanhus karjui ja Untamo pakeni paikalta. Minunkin täytyi nousta ylös vedestä. Otin alushameeni pois rutistaen sen kuivaksi ja kylän pojat kurkkivat kulmien takaa. Minusta pitäisi ihan oikeasti tulla kirjailija.
"Olet jo neljäntoista hyvä tyttö. Sinusta tuleepi piika ellet kirjoita kirjaa", Vehnäpää aina sanoi.
"Miksi minun täytyy kirja kirjoittaa?" minä lauleskelin ja keräsin tulenpunaisia ruusuja. Vehnäpää siristi silmiään, niin kuin monesti oluella isäni seurassa ennen, koska isäni oli kova huijaamaan korttipeleissä. Minä huijasin sanoilla ja eleillä. Minun kohtaloni oli olla tarinankertoja, mutta tarinat saisi joku muu.
"Miksi et halua kirjoittaa kirjaa? Voi kuinka pienempänä rakastit katsoa, kun isäsi kirjoitti", mies totesi ja tarrasi olkapäistäni kiinni. Minä käänsin valkeahohtoisen katseeni ukkoa kohden ja ruusu tippui nurmelle. Aina vain minä kyllä yritin selittää, mutta asiani ei tuntunut menevän niiden ihmisten ymmärrykseen. Ehkä minä todella olen keiju tai enkeli, niin kuin meidän kylän vanhat sanoivat. Jumala repi siipeni irti ja jätti mätänemään maan päälle. Niin se varmasti teki!
"Minä en kirjoita tähdistä. Minä haluan tähtiin. Minä en kirjoita kauneudesta. Minä haluan nähdä sen. Minä en kirjoita tarinaa. Minusta tulee tarina", minä sanoin ja Vehnäpää meni kerrankin hiljaiseksi. Samana iltana Untamo suuteli minua huulille ja kaulaan ladossa ja se vasta olikin siveyssääntöjen vastaista. Lampaatkin määkivät vastalauseita sen illan tapahtumia vastaan ja minä olin onnellisempi kuin koskaan.
Loppuen lopuksi minä kirjoitin kirjan Untamosta, Venhäpäästä ja jopa kylän vanhuksista. Kirjoitin kirjan tytöstä, joka ei halunnut kirjoittaa kirjaa. Tytöstä, joka odotti omaa tarinaansa, kunnes kuoli ja maatui maan alla tai pääsi taivaaseen. Kirjoitin kirjan keijusta ja enkelistä, joiden siivet oli revitty julmasti irti. Kesti tajuta, että ne kaikki tytöt ja tarinat olivat koko ajan sisälläni. Ei sanojen punotut juonet veisi niitä pois todellisuudesta.
Minä saisin vielä joskus oman tarinani.
