Ficin nimi: Äänetön tappaja
Kirjoittaja: Ayu
Fandom: Voltron: Legendary Defender
Ikäraja: S
Paritus: Klance
Genre: Slice of life, fluff ja pieruhuumori
Summary: Keith ei edes muistanut, milloin olisi viimeksi ollut yhtä väsynyt.
A/N: Sen lisäksi, että yritin vääntää vähän fluffiakin, jouduin myös hieman kokoamaan itseäni saadakseni tämän kokonaisuudessaan esiin pääni syövereistä. En tiedä olisiko onnistunutkaan, ellei Lance olisi canonissakin niin ihanan random. <3 Omistettu Buttikselle. :--D
***
Sinä aamuna Keith havahtui hereille hätkähtäen, kun Lancen käsivarsi katosi äkisti hänen päänsä alta tyynyn virkaa toimittamasta. Unisena ja pöllämystyneenä hän kääntyi selälleen ja sai osapuilleen havainnoiduksi, miten Lance ravisteli kättään muutamaan otteeseen.
”Mmitäh?” Keith mutisi tuskin kuiskausta kuuluvammin ja yritti saada silmänsä pidettyä auki, mikä osoittautui varsin tehottomaksi pyrkimykseksi.
”Puutui koko käsi!” Lance tokaisi takaisin ääni yhtä lailla unen jäljiltä painuksissa. ”Kyllä se tästä, odotas...”
Keith haukotteli suu niin ammollaan, että leukapielet natisivat ja käänsi kylkeä tullen siihen tulokseen, että nouseminen oli toistaiseksi silkka mahdottomuus. Hän oli vielä puoliksi hereillä, kun Lance sai kätensä jälleen toimimaan ja hivutti sen takaisin hänen päänsä alle. Keith painoi poskensa lämmintä ihoa vasten ja huokaisi syvään, kun paladiini painautui tiukemmin vasten hänen selkäänsä. Keithistä oli nautinnollista, kun tämä nukkui hänen selkänsä puolella ja kietoi käsivarsiensa suojiin. Lance itse nukkui mieluummin isompana lusikkana kuulemma siksi, että voisi koska vain kietoa itsensä joka raajallaan hänen ympärilleen kuin harvinaisen itsepäinen iilimato. Keithille sellainen sopi mainiosti.
Se taas ei sopinut kovinkaan hyvin, että Lance koki asiakseen herätellä häntä uuteen päivään juuri silloin, kun unimaailmalla olisi ollut tarjota teetään ja sympatiaansa vielä hyvän aikaa. Keith ei edes muistanut, milloin olisi viimeksi ollut yhtä väsynyt. Lance puolestaan vaikutti olevan tavallistakin pirteämpi heti aamutuimaan ja näytti imaisseen hänenkin heräämisenergiansa.
”Lance...”
”Mitä, nukuitko sä vielä?” Lance hymähti tönien hellästi nenänsä kärjellä hänen korvansa rustoa.
”Joo, voisit säkin kokeilla...” Keith yritti parhaansa mukaan olla välittämättä, kun Lance hautasi kasvonsa hänen yön jäljiltä sekaiseen mustaan tukkaansa.
"Herätyyyys...” Ääni tukahtui kuumana puuskana vasten hänen takaraivoaan.
”Hmmmh...”
”Sä houkuttelet pierumonsteria paikalle.”
”Ei luoja, ei sitä”, Keith huokaisi irvistäen, ja Lance vastasi painamalla suunsa hänen hiuksiaan vasten ja puhalsi ilman ulos suupielestään luoden erehdyttävästi pierua muistuttavan äänen. Sama toistui tuota pikaa hänen niskassaan ja sitten suoraan korvan juuressa. Silloin Keith sai tarpeekseen ja kieräytti itsensä takaisin selälleen osoittaakseen olevansa edes puoliksi valveilla.
”Huomenia”, Lance virnisti ja haroi hiuksia hänen otsaltaan. ”Se olisi aika lailla aamulypsyn aika.”
”Ilmeisesti...”
Keith alkoi jo hyvää vauhtia katua tarjoustaan liittyä lypsyseuraksi ihan siitäkin syystä, että se vaati nousemaan punkan lämpöisestä pehmeydestä. Lance selkeästi odotti hänen tekevän aloitteen sen osalta, mutta Keith huomasi silmiensä painuvan jälleen tahattomasti kiinni. Jos hän saisi luvan viettää lypsyhetken silmät yhä ummessa, kaikki olisi vallan mainiosti, mutta häntä hieman epäilytti sellaisen mahdollisuuden olemassaolo.
Keith ynähti melkein marisevasti Lancen painaessa hänen ohimolleen suukon lisäksi typerän pieruäänensäkin. ”Mene hiiteen siitä...”
”Mulla on vielä parempi idea”, Lance tokaisi ja kampesi itsensä hänen päälleen siirtäen samalla käsivarttaan niin, että Keithin pää tössähti vasten patjaa. ”Jos sä viitsit könytä itsesi ylös, pierumonsteri jättää sut rauhaan.”
”Mä harkitsen asiaa.” Keith huomasi virnistävänsä, kun Lance jatkoi lapsellista tekopierujen puhaltamistaan hänen kaulalleen ja solisluilleen. Huomaamattaan hän oli vienyt kätensä paladiinin ympäri ja silitteli lempeästi tämän joka suuntaan sojottavia hiuksia. Oli oikeastaan leppoisaa hiljalleen aloittaa uutta päivää Lancen kehon paino ja lämpö päällään, halvaksi viihdykkeeksi kasatut ääniefektit tasaisena virtana korvissa ja pehmeät pusut iholla kihelmöiden.
”Satuitko muuten tietämään, että sä kuolaat joskus unissasi?”
Keith tuhahti ja tunsi samalla vastustamatonta halua pyyhkäistä leukaansa kaiken varalta. ”Ainakaan mä en kuorsaa niin, että koko huone tärisee.”
”No enpä kyllä mäkään, joten en sitten tiedä, kenen kanssa sä tapaat nukkua”, Lance kujeili hamuten huulillaan jälleen hänen ohimoaan. ”Pitäiskö mun alkaa mustasukkaiseksi?”
Keith virnisti raukeasti ja hipsutti peukalollaan kevyesti tämän niskaa. ”Siitä vain, jos se tekee sut iloiseksi...”
”Mut tekisi oikein iloiseksi, jos sä päättäisit jo vääntäytyä ylös ja ulos”, Lance tuumasi, mikä oli lievästi sanoen ristiriitaista ottaen huomioon, että tämä oli suunnilleen naulinnut hänet lakanaa vasten. ”Kalteneckerkin jo odottelee... Ajattele sen isoja, vaaleanpunaisia, tuoretta maitoa löllyviä utareita –”
”Säästä mut yksityiskohdilta”, Keith murahti hätistäen epämääräiset mielikuvat päästään.
”Kuule, jos sä et nyt nouse, sä kadut sitä vielä”, Lance virkkoi aihetta vaihtaen, muttei kuulostanut niin kohtalokkaalta kuin mitä sanoista olisi voinut päätellä. Sen sijaan Lancen ääni oli melkeinpä juonitteleva, mikä oli toisaalta ihan yhtä paha.
”Okei, hereillä ollaan...” Keith rykäisi ja veti syvään henkeä, mikä osoittautui karvaaksi virheeksi. Kuin salamaniskusta hänen nenäänsä iski niin järkyttävä lemu, ettei se voinut olla mitään muuta kuin Lancen aikaansaannosta. ”Hyi, mitä – Lance!”
”Katos, sähän piristyit kummasti!” paladiini myhäili kierosti ja leyhäytti peittoa pariin otteeseen niin, että pierukatku saavuttaisi hänen hajuaistinsa entistäkin paremmin. Oli Lancelle enemmän kuin tyypillistä ärsyttää häntä juuri siten, ja vaikka Keith olisi voinut käsi sydämellä väittää jo tottuneensa asiaan, aikaisin aamulla likimain vastaheränneeseen olotilaan se oli hitusen liikaa.
”Ääh, varoittaisit edes etukäteen! Hyi helvetti!” Äänettömäksi tappajaksi jäänyt paukku oli saada veden Keithin silmiin ja huusi evakuoitumaan pikavauhtia kylpyhuoneen puolelle.
”Minkä mä sille voin, että se päätti vain hiipiä tiensä ulos?” Lance hekotti, kun Keith sai lopulta työnnettyä tämän päältään parin epäonnistuneen yrityksen jälkeen – Lance oli harannut vastaan ihan tahallaan – ja kompuroitua viimein sängystä. ”Huh, Hunkin papuhernepöperöt kyllä saa aikaan aika räyhäkkäät tuoksahdukset, pakko sanoa!”
”Mä tiedän, usko pois!” Keith puuskahti melkein törmätessään kylpyhuoneen ovenpieleen väsyneen motoriikkansa kanssa. ”Oli tuokin taas aamuherätys...”
Lance soi hänelle viekkaan virneen. ”Se toimi just niin hyvin kuin mä odotin!”
Se taisikin olla totta, nyt kun tarkemmin mietti. Ainakin hän oli jalkeilla ja hyvää vauhtia aloittamassa uutta päivää.
”No joo, sä todella ylitit itsesi”, Keith tuhahti vastentahtoinen hymyntynkä suupielessään ja raahautui viimein aamupesulle.
”Mäkin sua, takatukka!” Lance huikkasi, ennen kuin ovi hänen perässään sulkeutui.
