Ripaus tragediaa | K11

[Picciduta]

Nimi: Ripaus tragediaa
Kirjoittaja: Picciduta
Ikäraja: K11
Genre: Angst
Varoitukset: Itsetuhoisuus (tekstin voi myös mieltää itsemurhakirjeeksi)
Haasteet: Otsikko etsii tarinaa II

A/N: En oikein itse tiedä, mitä mieltä oon koko tekstistä. Tää oli mulle vaikea kirjoittaa, koska osa tästä kertoo myös mun elämästä ja kirjoittaminen toki toi mieleen ne kaikki asiat, mitä oon yrittänyt vaan unohtaa. Toisaalta aika mieltä puhdistava kokemus kirjoittaa omia ajatuksia ulos, joten saattoi tästä olla hyötyäkin.

Ripaus tragediaa

Oletteko ikinä miettineet miten paljon sanat pystyvät satuttamaan toista ihmistä? Miten paljon yksikin teko voi vaikuttaa kaikkeen? Miten suuren mielipahan yksikin mukamas vitsillä heitetty juttu voi aiheuttaa?

Murhenäytelmä, tragedia, voi alkaa mistä vain ja se voi sattua ihan kenen tahansa kohdalle täysin odottamatta. Täydellinen päivä voi muuttua yhdessä sekunnissa maailman kamalimmaksi. Moni ei edes osaa aavistaa, kuinka paljon pelkkä eläminen tällä maapallolla voi satuttaa, mutta minä tiedän. Tämä on minun tarinani tragediasta.

Ei ole helppoa syntyä perheeseen, jossa lapsesta odotetaan kasvavan täydellinen. Lapsen uskotaan osaavan heti ensimmäisellä yrityksellä kaikki, mitä vanhemmat vaativat. Heidän sanavarastostaan kitketään pois kaikki vastalauseet kuin saastaiset rikkaruohot, joiden päälle heitetään kaiken maailman myrkkyjä. Sen jälkeen ei varmasti lapsen suusta kuulu yhden yhtä poikittaista sanaa, he vain menevät vanhempiensa ja pelon määräämänä.

Kiitos, äiti ja isä, te teitte minusta omien sanojenne mukaan vahvan ja itsenäisen. Todellisuudessa olen heikko ja epävarma.

Ei ole myöskään helppoa olla koulukiusattu, kun joutuu kuuntelemaan niitä ilkeitä sanoja päivästä toiseen. Se todellakin satuttaa kävellä koulun käytävillä, jos ei saa mitään muuta osakseen kuin perään huutelua ja nöyryyttämistä. Kaikki ne levitetyt juorut, jotka alkavat yksi kerrallaan järjestelmällisesti tuhoamaan itsetuntoa ja elämää, tuntuvat samalta kuin tuhansien puukkojen iskut selässä potenssiin kymmenen. Ehkä eniten kuitenkin satuttaa ne "ystävät", jotka vain sivusta seuraavat sitä jokapäiväistä kidutusta. Kukaan ei tee elettäkään auttaakseen vaikka välittäisivätkin. Kukaan ei ole tarpeeksi rohkea.

Kiusaajat, kiitos kun tuhositte itsetuntoni ja saitte elämäni tuntumaan maanpäälliseltä helvetiltä. Vähäiset ystäväni, kiitos kun murensitte viimeisetkin uskon rippeeni ihmisiin. Te ehkä välititte, mutta ette tarpeeksi.

Miltä sitten tuntuu ensimmäinen viilto vasten ihoa? Suoraan sanottuna se on pelottavaa, mutta samalla myös helpottavaa. Siinä alkaa pelkäämään omaa itseään ja mieltään, sillä mitä tapahtuu, jos jonain päivänä aivot vain käskevätkin vetäistä terällä hieman syvemmälle? Entä jos jonain päivänä ei voikaan enää hallita itseään? Toisaalta sillä ei enää olisi mitään merkitystä, kun elämä on jo tuhottu täydellisesti. Vaikka viiltely onkin helpottavaa, niin kaikista helpottavinta olisi kuitenkin päästä kokonaan pois. Miksi tuottaa itselleen vain puoliksi nautintoa, kun sen voisi saada kokonaan?

Terä, kiitän ystävyydestä silloin, kun kukaan muu ei enää halunnut olla ystäväni. Kiitos siitä, että helpotit oloani etkä tuominnut minua tekojeni takia. Kiitos, kun veit minut pois täältä.

Tässä maailmassa tragediaa näkee joka päivä, joten en siis suinkaan ole ensimmäinen jolle käy näin. Se on helpottava tieto, sillä ainakaan en ole ainoa, jota yhteiskunta pitää heikkona ja huomionhakuisena. Minun elämäni on kuitenkin vain ripaus tragediaa, jota tässä maailmassa on, ja jokaisella on omanlainen tarina kerrottavanaan. Tämä tarina taas oli minun murhenäytelmäni, jonka suuntaa en valitettavasti voi itse päättää. Tragediathan päättyvät käsikirjoituksen mukaan murheellisesti, joten niin myös tämä. Olen pahoillani, sillä en mahda sille mitään, mutta jos haluatte tehdä valituksen niin ottakaa yhteyttä siihen olentoon, joka käsikirjoitti elämäni tragediaksi. Tämän murhenäytelmän käsikirjoitus oli minun elämäni, valitettavasti.