Kirjoittaja: Kosmik
Ikäraja: K-11 (?)
Genre: Draama, lievä angst, "kummitusjuttu", one-shot
Hahmot: Veljekset Tommi ja Tuukka
Varoitukset: Itsemurhan käsittely, kiroilu, mätänevän ruumiin ylimalkainen kuvailu (?)
Yhteenveto: Veljekset ovat ajautuneet välirikkoon ja alkavat korjata välejään isänsä kuoleman jälkeen mökkeilyn merkeissä. Toisella veljistä on salaisuus jaettavanaan ja yhdessä veljekset alkavat selvittää isänsä kuolemaan liittyvää mysteeriä, johon kuuluu oleellisesti aavemainen hahmo.
A/N: Osallistun tällä Otsikko etsii tarinaa II -haasteeseen. Oli muuten semi-haastava otsikko, koska mulla alkoi tietty ensin pyöriä kaikenlainen tosi fantasiapainotteinen matsku päässä, mut sitten tästä tulikin tällainen aika sekava kummitusjuttu. Mietin ensin, jätänkö pois tuon Kuukausi myöhemmin -osuuden, mutta tarina olis ehkä jäänyt turhan avoimeksi. Toisaalta nyt tuntuu, ettei mitään jää tulkinnanvaraiseksi, mut tällaiseen ratkaisuun päädyin tällä kertaa. Mulla oli kivat suunnitelmat tän suhteen, mut lopputulos on aika lässähtänyt, plääh. :'D Sainpahan kuitenkin valmiiksi. Enkä tiedä, onko ikäraja muuten sopiva, vai olisiko lievempikin käynyt. Jokuhan voi muuttaa ikärajaa ja siirrellä tätä eri osastolle, jos menin metsään.
Aaveratsastaja
Suuret sadepisarat rummuttavat napakasti auton konepeltiä ja tuulilasia, jota pyyhkijät sutivat vimmatusti edestakaisella liikkeellään. Tuukka puristaa rattia rystyset valkoisina ja suu tiukkana viivana. Hän yrittää parhaansa mukaan tähyillä liikennettä voimakkaan vesisateen verottaessa näkyvyyttä roimasti. Kaiken lisäksi on pimeää, niin kuin sadepilvet olisivat nielaisseet ilta-auringon valon syövereihinsä. Tuukka päästelee suustaan välillä vaimeita kirosanoja ja laskee nopeutta sitä mukaa, mitä surkeammaksi näkyvyys tiellä käy. Meidän pitäisi olla pian perillä, mutta ajatus ei paljon lohduta, kun eteneminen on sään vuoksi niin hidasta ja kituliasta.
”Pitäiskö meidän ajaa sivuun hetkeksi? Ollaan kohta ojassa, jos toi sade vielä tosta yltyy”, ehdotan lopulta, kun en enää erota, mistä ajovalot alkavat ja mihin niiden keila päättyy.
”Sä et luota mun ajotaitoihin?” Tuukka tuhahtaa ja jatkaa ajamista sinnikkäästi.
”Luotan. Mut tohon sateeseen mä en luota.”
”Taivaalta tulee pari pisaraa ja sä oot jo hätää kärsimässä.”
”Okei, tee miten tykkäät.”
Pistän käteni kärttyisenä puuskaan ja kiinnityn tuijottelemaan sivuikkunasta pihalle. Tuukka jatkaa kiroilua ja hidasta etenemistään. Siinä mielessä hän on kuin isä, jääräpäinen ja periksiantamaton, niin kuin kerjäisi alinomaa verta nenästään. Vesisadetta tuijotellessani en olekaan enää varma, oliko hyvä idea lähteä velipojan kanssa mökkeilemään. On tapahtunut niin paljon kaikenlaista. Sellaisia asioita, joita ei voi korjata, vaikka kuinka tahtoisi.
”Vittu, sä taidat olla oikeessa. Eihän täällä nää hevonvittuakaan eteensä”, Tuukka tuhahtaa pienen hiljaisuuden päätteeksi ja ajaa varovaisesti tien sivuun. Hän jättää moottorin käyntiin ja hiljennymme kuuntelemaan sen hyrinää ja sadepisaroiden ropsetta, kun ne iskeytyvät auton kattoon ja konepellille.
Tuukka huokaisee syvään ja nojautuu antaumuksella istuimen selkänojaa vasten. Hän pistää silmät hetkeksi kiinni ja alkaa hieroa ohimoitaan. Minulla on ollut helvetillinen tupakanhinku jo viimeisen puolentoista tunnin ajan, mutta en ole kehdannut kysyä, josko pysähtyisimme polttamaan. Nytkin ulkona sataa siihen malliin, ettei minua kauheasti huvittaisi mennä kastelemaan itseäni taivasalle. Niinpä olen hiljaa ja katselen uupuneena niitä pirun sadepisaroita, jotka ovat vallanneet maiseman.
”Täähän alkoi vitun hyvin. Olla nyt jumissa jossain pellon laidalla paskapää-broidin kanssa”, Tuukka naurahtaa silmät edelleen suljettuina. Hymähdän antamatta hänen sanojensa mennä tunteisiini. Hänellä on kaikki maailman oikeudet kiukutella minulle, tai niin hän tämän asian näkee. Minä olen se paha, koska en ollut läsnä silloin, kun hän olisi minua eniten tarvinnut.
”Sä itse pyysit mut tänne. Etkä sä oo vieläkään kertonut, mitä sä musta haluat”, sanon yrittämättä antaa suuttumukselleni valtaa. Siitä kun ei ole koskaan seurannut mitään hyvää. Tuukka naurahtaa, rapsuttaa hiuksiaan ja avaa viimeinkin silmänsä. Hän vilkaisee minua pikaisesti ja irvistää, kuin kiusallaan.
”Mä haluun viettää laatuaikaa isoveljeni kanssa. Miksi muutenkaan me täällä oltaisi?” Tuukka naurahtaa kireästi. Kohautan hartioitani ja jätän vastaamatta. Hän tahtoo vain haastaa riitaa, koska tietää, että provosoidun helposti. Hän tahtoo saada minusta yliotteen, jotta voisi sitten käyttää heikkouksiani minua vastaan. Minun on pidettävä vain pääni kylmänä ja hermot kurissa.
Sade alkaa laantua hiljalleen. Tuukka jatkaa ajoa ja mutisee jotain sen suuntaista, että meidän pitäisi kääntyä kohta vasemmalle. Olemme melkein perillä. Otan mukavamman asennon penkillä ja silmäilen tummaa tienoota ikkunalasin läpi. Siitä on vierähtänyt monta vuotta, kun olen viimeksi käynyt näillä main. Kaikki näyttää etäisesti tutulta, mutta en tunne oloani lainkaan kotoisaksi. Paljon on tapahtunut sitten lapsuusvuosien, jolloin kesät vietettiin mökillä isän kanssa. Tuntuu omituiselta palata takaisin näihin maisemiin ja päästä kosketuksiin muistojen kanssa, joiden on kuvitellut vaipuneen unohduksiin.
Tuukka myhähtää tyytyväisenä äkätessään tutun tienviitan, joka osoittaa vasemmalle. Käännymme piskuiselle, lähes umpeenkasvaneelle polulle, jota ympäröivät pienet peltolaikut. Sadepisarat rummuttavat edelleen auton konepeltiä ja tuulilasia, eikä näkyvyys ole kummoinen. Tuukka nojaa eteenpäin ja tähyilee silmä kovana auton ajolamppujen valaisemaa tietä. Yhtäkkiä hän painaa jarrua ja auto nytkähtää epämukavasti.
”Mitä sä teet?” kysymys karkaa huulieni välistä.
”Mä näin jotain”, Tuukka puuskahtaa ja tähyilee vauhkona tielle päin ohjauspyörän takaa. Seuraan hänen esimerkkiään ja alan itsekin silmäillä tienoota.
”Ehkä se oli kettu tai jotain”, vastaan ja venyttelen käsivarsiani.
”Ei se musta ketulta näyttänyt, vaan joltain isommalta”, Tuukka tuhahtaa melkein loukkaantuneena. Kohautan hartioitani, enkä viitsi lähteä mukaan hänen skitsoiluunsa. Tuukka tähyilee tielle päin ja pian hänen ilmeensä muuttuu vieläkin uteliaammaksi, hieman jopa varovaisen pelokkaaksi.
”Kuuliks sä?” hän jatkaa ja yrittää saada eläimestä jonkin näköhavainnon. Höristän korviani, mutta en kuule muuta kuin sateen ropinan. Yritän itsekin tähyillä eläintä pellolta, mutta en näe mitään tavallisesta poikkeavaa, ellei sitä epäluonnollisen pitkään jatkunutta rankkasadetta lasketa. Jokin siinä kuitenkin herättää sisälläni tutun tunteen, jota on vaikea selittää.
”Outoa”, mutisen.
Tuukka kyllästyy lopulta touhuun ja ajaa hissukseen eteenpäin. Polku lainehtii lätäköissä, mutta onneksemme auto ei jumitu kuraan. Pian saatamme jo erottaa tutun mökin pienen ryteikön takaa. Nostalgiset muistot yrittävät pyrkiä pintaan, mutta en tahdo antaa niille vielä sijaa. Mikään ei ole kuten ennen, ei minun ja veljeni välillä.
Tuukka ajaa tutulle paikalle, johon isälläkin oli aina tapana jättää auto, kun tulimme tänne kesää viettämään. Nurmikko on kulunut puhki autopaikan kohdalta ja maahan on jäänyt urat renkaiden kohdalle. Tuukka sammuttaa moottorin, mutta ei nouse vielä autosta, joten minäkin jään aloilleni odottamaan. Hän istuu jäykästi paikallaan ja hieroo käsiään. Hän on päästänyt hiuksensa kasvamaan, ne yltävät melkein jo olkapäille. Yllään hänellä on uudelta näyttävä baseball-takki ja tummat farkut, jotka eivät ole parhaimmat mahdolliset releet mökkeilyelämän viettoon.
”Mä ehdottaisin, että puretaan auto ja mennään nukkumaan. Tää päivä on tuntunu loputtoman pitkältä”, Tuukka murahtaa, vilkaisee minua pikaisesti tummilla silmillään ja nousee autosta odottamatta vastaustani. Huokaisen ja seuraan häntä uupuneena takakontille, josta nappaan käsiini ruokatarpeita. Tuukka ei ole puheliaalla tuulella, joten en näe tarpeelliseksi piinata häntä jutuillani. Minun on annettava hänelle omaa tilaa ja aikaa. Ehkä hän ottaa asiat puheeksi, kun tuntee olevansa valmis. Minun on vain odotettava.
*
Herään seuraavana aamuna ennen Tuukkaa. Hän on majoittunut makuuhuoneen toisella seinustalla nököttävään sänkyyn, juuri siihen, jossa hän nukkui aina pentunakin. Muumipeitto on vaihtunut kirjavakuosiseen pussilakanaan, jonka räikeät värit saavat pääni jomottamaan. Nousen vuoteestani, puen päälle mukaan ottamani kulahtaneet rytkyt ja raahustan uupuneena pirtin puolelle. Osa ruokaostoksista lojuu edelleen leväällään keittiön pöydällä, joten alan asetella niitä kaappeihin. Olemme ostaneet ruokaa koko viikonlopuksi. En vieläkään tiedä, miksi Tuukka pyysi minut tänne, mutta olen varma, että se liittyy jotenkin isän kuolemaan. Me emme ole nähneet toisiamme pariin vuoteen, emmekä ole juurikaan edes viestitelleet. Siitä Tuukka on katkera. Hän joutui tukemaan kuolevaa isäämme, koska minä en halunnut tai pystynyt.
Napsautan hellan päälle paistaakseni itselleni muutaman kananmunan ja isken paistinpannun sen päälle lämpiämään. Nappaan kaapista voipaketin ja pudotan pannulle muutaman voinokareen. Istuudun pöydän ääreen odottamaan ja myhäilen itsekseni vanhan puisen tuolin päästäessä tutun narahduksen laskiessani painoni sen varaan. Hymy nykii jo suupielissäni, mutta en anna sille sijaa, sillä se ei tunnu sopivalta. Keittiön seinät ovat täynnä tuttuja seinälautasia ja pieniä kasviaiheisia tauluja, joita minulla oli tapana katsella penskana syödessäni aamiaista. Irrotan katseeni niistä ja pakottaudun tuijottamaan ikkunasta avautuvaa peltoa, joka näyttää villiintyneen kesän aikana. Kukaan ei ole käyttänyt sitä viljelyyn enää vuosikausiin. Minulla ja Tuukalla oli tapana leikkiä sotaa ja samurai-leikkejä tuolla samaisella pellolla. Minä keksin aina leikit ja Tuukka lähti pikkulapsen riemulla niihin mukaan. Toisinaan leikkimme ärtyivät turhan rajuiksi ja Tuukkaan sattui lopulta. Minä en osannut hillitä itseäni silloinkaan, eikä kukaan osannut huolestua siitä. Ei edes silloin, kun ajauduin koulussakin toistuvasti hankaluuksiin.
Hätkähdän ajatuksistani äkätessäni pellolla liikettä. Tumma hahmo kiitää sen poikki, enkä saata näin kaukaa erottaa, mikä kumma se on. Nojaudun enemmän ikkunaa kohti ja siristelen silmiäni, mutta se on jo poissa, yhtäkkiä kuin ilmestyikin. Ehkä se on se sama eläin, jonka Tuukka äkkäsi eilen kesken ajon.
Säpsähdän ajatuksistani, kun makuuhuoneen ovi käy. Tuukka tupsahtaa huoneeseen tukka sotkussa ja silmiään hieroen.
”Mikä vittu täällä haisee?” hän mutisee nenäänsä nyrpistellen. Sillä hetkellä oivallan, että olen unohtanut pannun rasvoineen päivineen hellalle lämpiämään. Syöksyn lieden ääreen ja nappaan kuuman paistinpannun hyppysiini. Rasva on miltei palanut pohjaan kiinni.
”Hienoa, ajattelit sitten polttaa tän mörskän maan tasalle vai?” Tuukka naurahtaa pilkallisesti valuttaessani höyryävälle pannulle vettä hanan alla, mikä pölläyttää huoneeseen vieläkin hirveämmän katkun. Käry tunkeutuu niin ikävästi sieraimiin ja kurkkuun, että pian me jo löydämme itsemme ulkoa kuistilta yskimässä keuhkojamme pihalle.
”Vittu Tommi, mä en enää ollenkaan ihmettele, minkä takia köksä oli sun peruskoulun päättötorkassa vitonen”, Tuukka hörähtää saatuaan yskintänsä kuriin.
”Paraskin puhumaan. Säkään mikään kympin oppilas ollut. Vai mitä ne kikkelit ja kirkkoveneet oli, joita sä piirsit aina kuvistunnilla?” isken piruillen takaisin ja tökkäisen häntä kyynärpäällä kylkeen.
”Niin joo, kuraattori kutsui faijankin koululle keskusteleen niistä mun pilluista ja kyrvistä. Vaikutin kuulemma vakavasti häiriintyneeltä.”
”Onhan se nyt ihan helvetin epänormaalia, jos teini-ikäistä jätkää alkaa kullit ja pillut kiinnostamaan.”
Tuukka purskahtaa raikuvaan nauruun ja yhdyn siihen koko sydämestäni. Pian avoimesta ulko-ovesta tulviva palaneen käry käy uudelleen kurkkuuni ja ryhdyn yskimään toistamiseen keuhkojani pihalle. Tuukka hakkaa minua hekotellen selkään ja vaikka tilanne onkin jollain tapaa absurdin koominen, minä nautin hänen aidosta riemustaan.
Vakavoiduttuamme jäämme kumpikin silmäilemään kohti pientä järveä, jossa meillä oli kersana tapana uiskennella ja kalastella. Saatoimme viettää vedessä aikaa puolet päivästä, jos sää sen salli. Toisinaan isäkin tuli leikkimään kanssamme, jahka ehti tontin kunnossapitotoimiltaan.
”Faijan viimeinen toive oli, että me... tultais taas toimeen keskenämme, mä ja sä”, Tuukka sanoo matalasti, synkkämielinen vire äänessään. Hätkähdän ja jään tuijottamaan häntä odottavana. Rintaani puristaa ja kevyt mielialani on tiessään. Minun on vaikea uskoa sitä. He ovat vihanneet minua puoli vuosikymmentä ja nyt Tuukka sanoo jotain tuollaista. Tähän on oltava jokin koira haudattuna. Hehän hylkäsivät ja kielsivät minut kun...
”Miten sä voit kuvitella, että mä voin antaa teille... sulle anteeks... kaiken sen?” sanat vain karkaavat harkitsematta ulos huulieni välistä. Käteni ovat alkaneet täristä ja painontunne rinnassa muuttuu raskaammaksi.
”Ai sultako tässä pitäisi pyytää anteeksi? Sä vaan lähdit, etkä... tullu edes kattomaan faijaa sairaalaan, vaikka... se sua pyysi”, Tuukka lausuu sanat hyökkäävästi. Sylkipisaroita lentää kasvojeni toiselle puolelle. Tulee jälleen hiljaista. Yritän koota ajatuksiani, mutta mieleeni ei juolahda muuta kuin parjauksia. He hylkäsivät minut. Miksi minun olisi pitänyt hyysätä isää hänen kuolinvuoteellaan kaikkien niiden halveksivien sanojen ja tekojen jälkeen?
”Miksi mä olisin tullut? Te... vihasitte mua”, tuhahdan lopulta ja puristan tärisevät käteni nyrkkiin. En saa hermostua nyt. Se on juuri sitä, mitä Tuukka haluaa minun tekevän. Jos raivostun hänelle, hän saa syyn iskeä heikkouksiani vastaan. Lasken mielessäni kymmeneen, niin kuin sillä kurssilla opetettiin. Tyynnyttelen itseäni niillä tutuilla sanoilla, joita olen toistellut mielessäni tällaisissa tilanteissa. Minulla ei ole mitään syytä antaa raivolle periksi. Se ei ole rakentavaa riitelyä. En saa sortua parjauksiin, koska ne lisäävät tuskaani.
”Se oli kuolevan miehen pyyntö. Helvetti, faija kyseli multa ihan jatkuvasti, missä sä olet. Se halus nähdä sut”, Tuukka puuskahtaa kovaan ääneen ja vaihtelee painoaan toistuvasti jalalta toiselle, niin kuin hän ei tietäisi, miten päin olisi.
”Miten sä pystyit oleen sen vierellä? Miehen, joka...” sanon ääni pahaenteisesti väristen, enkä saa päätettyä lausettani. Tuukka jähmettyy aloilleen ja tuijottaa minua suurin silmin. Välttelen hänen katsettaan ja kiedon kädet ympärilleni, jotta käsivarteni eivät taipuisi niin vaivattomasti helppoon ratkaisuun.
”Faija muuttui, kun se tuli uskoon. Sä tiedät sen kyllä. Sä vaan... et vittu osaa antaa anteeks. Sä oot liian ylpeä sellaiseen”, Tuukka sanoo lannistuneesti. Hänenkin äänensä värisee. Vaikenemme jälleen toviksi tuijottelemaan järvelle päin. Viha ja tarve puolustautua muuttuvat hiljalleen lamaannuttavaksi syyllisyydeksi. Kun hän vain tietäisikin, miten vaikeaa minulla on ollut menneet viisi vuotta. En ole pystynyt sitoutumaan yhteenkään mieheen, jonka kanssa olen yrittänyt alkaa parisuhteeseen. Yhden miehen vuoksi minulla on nyt vahingonkorvaukset riesanani, minkä vuoksi joudun näkemään nälkää aina loppukuusta. Eikä siinä mitään. Minä olen tietysti sen ansainnut, mutta ei se helppoa ole.
”Tiedätkö sä, miksi faija alkoi juomaan?” Tuukka jatkaa kylmällä, itselleen vieraalla äänellä. Hätkähdän ajatuksistani ja jään tuijottamaan häntä odottavana. Hän vastaa katseeseeni ja kulutamme hetken vain toisiamme tuijotellen. Tuukka on minua vain pari vuotta nuorempi, mutta välillä minusta tuntuu, että hän on meistä se aikuisempi. Hän osaa ratkoa asiat puhumalla, sen sijaan, että antaisi tunteiden ohjailla toimiaan. Ei minusta olisi ollut isää tukemaan. Olemme liian samankaltaisia, impulsiivisia ja tunteiden vietävissä.
”Se oli varma, että sitä vainotaan”, Tuukka sanoo hiljaa, melkein kuiskaten. Räpyttelen epäuskoisena silmiäni, enkä heti ymmärrä, mitä hän mahtaa tarkoittaa. Tuukka kaivaa povitaskustaan valokuvan ja ojentaa sen minulle. Kuva on ainakin kymmenen vuotta vanha. Isä seisoo tutun pellon laidalla, juuri sen samaisen pellon, jota itsekin katselin vain hetki sitten mökin ikkunasta. Katsahdan Tuukkaa hämmentyneenä, sillä en tiedä, mitä erikoista kuvassa on.
”Katso sitä peltoa. Etkö sä näe mitään outoa?” Tuukka sanoo hieman jo kärsimättömästi. Ojennan kuvan lähemmäs kasvojani ja katson tarkemmin. Isän vasemmalla puolella, kauempana pellolla on jokin tumma söhry, niin kuin varjo, mutta missään ei näy, mikä sen olisi langettanut.
”Siinä on joku varjo tai joku”, vastaan ymmälläni ja tyrkkään valokuvan takaisin Tuukalle, jonka ilme on kuolemanvakava. Hän kohottaa kulmiaan, sujauttaa kuvan takaisin povitaskuunsa ja näyttää tuumivalta.
”Faija kertoi, että se näki yli kymmenen vuotta sitten jotain outoa tuolla pellolla. Ihan kirkkaassa päivänvalossa. Siitä päivästä lähtien se näky vainosi sitä. Faija uskoi, että se on joku kirous ja paha enne ja... nyt se on kuollut”, Tuukka sanoo tummalla äänellä. Tuijotan häntä ihmeissäni ja aivoni alkavat raksuttaa kuumeisesti. Pian suustani jo karkaa tahaton, huvittunut tyrskähdys.
”Okei, tosi hauskaa. Vittu sä kutsuit mut tänne pelotellakses mua vai?” tuhahdan hyökkäävästi. Eihän hän voi olla tosissaan. Isä ei koskaan ollut taikauskoinen tai mitään sinne päinkään. Miksi jokin yksittäinen harha saisi äijän pois tolaltaan niin pahasti, että saisi hänet tarttumaan pulloon?
”Mä oon ihan vakavissani. Faija turvautui viinaan, koska se hahmo alkoi seurata sitä. Lopulta se kääntyi jumalan puoleen, kun... sairastui, mut... sillon oli jo liian myöhäistä”, Tuukka jatkaa vakavasti. Tuijotan häntä häkeltyneenä, osaamatta vieläkään ottaa hänen sanojaan todesta. Levittelen epäuskoisena käsivarsiani ja tuhahdan: ”Ja munko pitäis uskoa johonkin tollaseen? Se äijä oli juoppohullu!”
”Niin mäkin ensin ajattelin, mut... sit mä muistin jotain. Me ollaan molemmat nähty se hahmo, sillon ku oltiin pentuja”, Tuukka jatkaa monotonisesti. Hänen sanansa saavat kylmät väreet risteilemään selkääni pitkin.
”Se ratsastaja muistatko? Sillon oli kuuma kesäpäivä ja me leikittiin tossa tiellä”, Tuukka sanoo hiljaa ja tarkkailee reaktiotani. Minä muistan sen. Voi kyllä. Me olimme sinisissä shortseissamme, etsimme tien laidasta kana vai kukko -heinää ja heinäsirkkoja ja kuulimme kavioiden kopseen jostain etäämpää. Olimme tietysti uteliaita ja innoissamme, kun kuvittelimme, että lähistöllä on hevonen. Ääni tuli hieman kauempaa, joten hipsimme pellolle nähdäksemme hevosesta edes vilauksen. Sieltä se lopulta laukkasi esiin, metsän laidasta, ratsastaja selässään. Seisahduimme niille sijoillemme tuijottamaan mitä eriskummallisinta näkyä. Oli kirkas ja kuuma kesäpäivä, mutta hahmo oli kumman synkkä, eikä valo tuntunut osuvan siihen. Sen ääriviivat olivat epäselvät ja kuitenkin se vaikutti jokseenkin läpikuultavalta. Me katsoimme, miten hevonen laukkasi sotkuinen harja hulmuten pellon poikki ratsastaja selässään, miten ratsastaja hyppäsi hevosensa selässä tien yli toiselle puolelle peltoa ja miten ne katosivat lopulta vastakkaisen metsän laitaan. Isä ei uskonut kertomaamme, vaan väitti kivenkovaan, että kuumuus teki meille vain tepposet, eikä mitään ratsastajaa koskaan ollutkaan. Ajan myötä mekin aloimme uskoa niin. Eihän aaveratsastajia ole olemassa.
Minua alkaa pyörryttää äkisti ja otan muutaman horjuvan askeleen. Tuukka syöksyy luokseni ja tarttuu kiinni minusta, jotta en päätyisi kuistille pitkin pituuttani. Hamuan käteni hänen olkapäilleen ja pitelen hänestä kiinni kylmännihkeän hien puskiessa otsalleni. Tämänkö vuoksi hän pyysi minut tänne? Että alkaisimme kaivelemaan vanhoja haamuja esiin mielemme syövereistä? Siinä hän ainakin onnistui. Puistatus saa kylmät väreet risteilemään kehoni poikki lamaannuttavina aaltoina. En tiennyt sen muiston olevan edes olemassa enää.
”Aika hullua, eikö?” Tuukka sanoo melkein huojentuneena. Hän on ehkä helpottunut nyt, kun sai jaettua tuollaisen asian jonkun kanssa, mutta se ei tee omaa oloani yhtään helpommaksi. Helvetti, mitä tällaisesta pitäisi edes ajatella?
”Mä ajattelin, että tarkkailtais tota peltoa. Ja jos se ilmestyy, yritetään ottaa siihen kontaktia. Mä... musta tuntuu, että se on vaan jäänyt tänne harhailemaan, eikä osaa mennä eteenpäin. Mä luin netistä jotain tollasta”, Tuukka alkaa puhua papattaa lähes maanisesti. Puristan tiukemmin hänen olkapäitään ja tuhahdan: ”Sä luit netistä
jotain tollasta? Vittu, mä... miksi mut pitää sotkea tohon teidän... sun sekoiluun mukaan?”
”Koska sä olet saatana mun veljeni! Ja... sä voisit tavallaan hyvittää tällä kaiken faijalle... Että selvitettäis tää juttu sen puolesta”, Tuukka korottaa ääntään ja työntää minut voimakkaasti irti itsestään, jolloin kopsahdan kivuliaasti kuistin kaidetta vasten. Jähmetyn tuijottamaan hämmentyneenä hänen päättäväisiä kasvojaan. Ehkä hän on tullut hulluksi. Helvetti, ehkä minäkin olen seonnut, kun osa minusta haluaa sinnikkäästi uskoa tuohon kajahtaneeseen soopaan.
”Mä... musta tuntuu, että meidän on tehtävä tää... yhdessä. Kaiken sen jälkeen... mitä on tapahtunut”, Tuukka mutisee jo lempeämmin ja painaa päänsä nöyränä. Hän tärisee, raapii käsivarttaan ja kauhukseni kuulen hänen nyyhkäisevän pidätellysti.
”Sä et... tiedä, millaista se oli... Kun faija vaan... kuihtui pois. Miten järki katos siitä, eikä se enää osannu ku toistella, missä sen poika on. Missä Tommi on? Miks se ei oo täällä? Missä Tommi on? Yhä uudelleen ja uudelleen”, Tuukka nyyhkii ja painaa täristen selkänsä rakennuksen seinää vasten. Toljotan häntä järkyttyneenä. Nekö olivat isän viimeiset sanat? Missä minä olin hänen tehdessä kuolemaa? Luultavasti krapulassa sängynpohjalla tai tiedottomana vedettyäni liikaa nappeja alkoholin kanssa.
Tuukka alkaa haukkoa henkeään itkemisen lomassa. Epäröiden menen hänen luokseen ja otan hänet varovaiseen syleilyyn. Hän tarrautuu kiinni paitaani ja painaa päänsä epätoivoisesti rintaani. Suljen hänet itseäni vasten, toisen käden ohjaan hänen takaraivolleen ja silittelen hyssytellen hänen tummia hiuksiaan. Hänen epätoivonsa on kuin pienen lapsen surua. Sellaisen lapsen, joka on joutunut liian nuorena ottamaan turhan paljon huolta kantaakseen. Puristan häntä tiukemmin ja suikautan pienen suudelman hänen otsalleen. Tällaisia asioita isoveljien kuuluu tehdä. Minun pitää kantaa vastuuni, minun on oltava pikkuveljeni tukena, eikä paeta jatkuvasti velvollisuuksiani. On lakattava pelkäämästä.
”Onko sulla jotain suunnitelmaa? Mennäänkö me vaan haahuilemaan tonne pellolle ja toivotaan, että se... ilmestyy?” kysyn varovaisesti, kun Tuukka alkaa saada itkuaan hallintaan. Hän vetäytyy minusta loitommas ja hieroo silmiään.
”Niin varmaan. Luulis nyt, että se ilmestyis näkyviin jossain vaiheessa”, Tuukka sanoo itkun kähentämällä äänellä. En ole asiasta aivan yhtä vakuuttunut, mutta en näe aiheelliseksi alkaa harata vastaankaan, en varsinkaan nyt, kun tämä selkeästi on hänelle tärkeää.
Palaamme sisälle syömään aamiaisen. Palaneen katku häilyy vielä ilmassa, mutta hengittäminen on jo siedettävämpää. Ainakaan minua ei yskitä enää. Silmäilemme toisiamme vaivihkaisesti haukkaillessamme voileipiä kitaamme. Tuukka ei ole juurikaan muuttunut menneen parin vuoden aikana. Hän on edelleen minua hintelämpi ja muotitietoisempi. Mökilläkin pitää olla merkkivaatteet päällä. Hiuksensa hän on päästänyt kasvamaan, eikä pitempi malli pue häntä yhtä hyvin kuin lyhyt ja tyylitelty. Ehkä hänellä olisi kuitenkin vähän jotain opittavaa minultakin.
Hiljalleen mieleeni palaa haudattuja, kipeitä muistoja jokusen vuoden takaa, jolloin katkaisimme välit toisiimme. Olen varma, että isä ja Tuukka tiesivät seksuaalisesta suuntautumisestani jo ennen kuin tulin heille virallisesti kaapista ulos, mutta eivät he silti osanneet suhtautua siihen kovin järkevästi. Sanoivat tietysti ensimmäiseksi, ettei minun tarvitse enää näyttää naamaani siellä päin. Sen jälkeen kaikki tuntui menevän osaltani vain pahemmin alamäkeen. Aloin muistuttaa päivä päivältä enemmän isääni. Minä join, käyttäydyin humalassa väkivaltaisesti ja silloiset säätöni saivat toki kokea sen kukin omalla tavallaan. Lopulta löysin itseni tilanteesta, joka olisi voinut johtaa jonkun kuolemaan. Sen jälkeen olen yrittänyt muuttua. Olen vältellyt ihmissuhteita, jotta en onnistuisi satuttamaan ketään. Olen yrittänyt pitäytyä erossa alkoholista ja olen saanut apua ongelmiini. Kaikki tuntuu silti tyhjältä ja merkityksettömältä, se on tuntunut siltä jo pitemmän aikaa. Ehkä minun pitäisi kertoa siitä veljelleni, mutta vasta kun aika on sopiva. Meidän on ensin lämmiteltävä tulehtuneita välejämme.
Aamiaisen jälkeen siirrymme pellolle. Tuukalla on kiikarit mukanaan, mutta niille tuskin tulee käyttöä, jos se olento kerran ei pelkää näyttäytyä päiväsaikaan. Astelemme umpeenkasvanutta tietä päästä päähän, juttelemme niitä näitä ja elokuinen aurinko porottaa taivaalta niskaamme. Olosuhteet ovat mitä otollisimmat, mutta ensimmäiseen tuntiin ei mahdu kuin yksi auto, joka ajaa isomman tien poikki kylälle päin. Pellolla ei näy mitään tavallista poikkeavaa, eikä liioin metsänlaidassakaan.
”Miten sulla menee noin muuten?” Tuukka kysyy puolentoista tunnin jälkeen, saatuamme päätökseen puheet jääkiekosta, joka on ikuinen kestosuosikkimme, kun pitää valita aiheita, mistä keskustella. Kohautan hymyillen hartioitani tietämättä, mitä viitsisin vastata.
”Ei kai ihmeempiä. Siinä samassa läävässä mä edelleen asustan”, vastaan, mutta en kohtaa hänen utelevaa katsettaan. Tuukka hymähtää ja jatkaa: ”Mä kuulin siitä sun... tuomiosta... siihen pahoinpitelyjuttuun liittyen.”
Hätkähdän ja seisahdun niille sijoilleni. Tuukka pysähtyy myös ja asettuu seisomaan eteeni. Hän ei näytä painostavalta, mutta aavistuksen uteliaalta. Niin tietysti. Kyllähän sellaiset jutut leviävät ihmisten korviin tahtomattakin.
”Kuuliko... faijakin siitä?” kysyn empien.
”Joo. Se... tais vähän huolestuu susta.”
”Ei se silti ikinä tarjonnu tukeaan tai mitään.”
”Kyllä sä faijan tiedät. Sen on helvetin vaikee myöntää itselleen omia virheitään. Sä oot vähän samanlainen siinä mielessä.”
Hymähdän ja olen vähällä sanoa, että Tuukallakin on taipumusta painaa asiat villaisella. Eihän hänkään ole koskaan pyytänyt anteeksi niitä halveksivia hinttijuttuja, joita hän minulle joskus laukoi.
”Miten sulla sitten menee? Muutit varmaan omillesi... faijan kuoleman jälkeen”, mutisen puoliääneen ja pakotan ärsyynnyksen taka-alalle.
”Joo. Onhan se kämppä aika pieni, mutta se riittää mulle. Jos sais vaan ne faijan perintösotkut selvitettyä, niin vois ehkä muuttaa isompaan asuntoon... sitten kun on paremmin rahaa.”
Ynähdän ja jään miettimään hänen sanojaan. En ole uhrannut ajatustakaan isän perinnölle. Minun pitäisi saada siitä puolet, mutta asia ei ole niin yksinkertainen. Mitä me teemme mökille tai isän autolle ja muulle maalliselle omaisuudelle? Minä en tahdo itselleni asioita, jotka kuuluivat joskus isälle. En kaipaa hänen rahojaan tai mitään muutakaan, vaikka se ehkä helpottaisikin elämääni.
”Ei tästä taida tulla nyt mitään. Mennäänkö uimaan? Läkähdyn hengiltä tässä paahteessa”, Tuukka huokaisee ja pyyhkäisee hikeä otsaltaan. Myönnyn ilomielin hänen ehdotukseensa ja lähdemme yhteistuumin astelemaan tietä pitkin takaisin mökille päin.
Haemme sisältä juomista ja siirrymme niiden kanssa laiturille. Ranta on päässyt kasvamaan pahemmin umpeen vuosien aikana, mutta laiturin päässä alkaa olla jo sen verran syvää, ettei kasvillisuus ole päässyt leviämään ainakaan vielä sinne asti. Tuukka kokeilee vettä kädellään ja riisuu sitten vaatteensa. Seuraan hänen esimerkkiään ja ujutan vaatteet pois yltäni. Taivaalla porottavan auringon lämpö tuntuu mukavalta paljasta ihoa vasten. Tuukka näyttää ruskettuneen mukavasti kesän aikana. Hän on varmaan varta vasten ottanut aurinkoa, sillä rusketusrajat rajoittuvat hänen intiimialueelleen. Minulla taas on kunnon junttirusketus käsivarsissani ja niskassani, mutta muutoin olen kalpea kuin lakana. Tuukka sukii hiuksensa taaksepäin ja vilkaisee minua uteliaasti. Hänen katseensa kiinnittyy olkavarsissani oleviin tatuointeihin.
”Ai sä oot ottanu pari tatskaa”, hän huomauttaa ja silmäilee olkapäitäni kiinnostuneena. Vasenta olkavarttani koristaa lohikäärme, oikealla puolella on pääkalloja.
”Joo. Yks tuttu suostui tekemään puoleen hintaan, niin piti käyttää tilanne hyväksi”, vastaan kiusaantuneena ja hörpin sisältä mukaan ottamaani limpparia tölkistä. Entisten heilojen muisteleminen tuntuu aina yhtä tympeältä.
”En olis koskaan uskonu, että siitä helvetin säheltäjäveljestä kasvais tollanen machoilijatyyppi”, Tuukka naurahtaa ja tönäisee minua leikkisästi olkapäähän.
”Äh, mä otin nää tavallaan hetken mielijohteesta.”
”Toi kuulostaa enemmän sulta.”
”Turpa kiinni.”
Tuukka hyrähtää ja siirtyy laiturin keulaan. Hän hyppää veteen pää edellä ja nousee pintaan reilusti yli kymmenen metrin päässä laiturista. Hän sukii märkiä hiuksia silmiltään ja kannustaa minua tekemään saman perässä. Naurahdan veljen kilpailuhenkisyydelle ja otan haasteen vastaan, vaikka tiedän, ettei minun tupakoitsijankeuhkoillani mitään sukelluskilpailua voitetakaan. Ehkä tämä on kuitenkin askel oikeaan suuntaan.
*
Yöllä näen levottomia unia isästä. Miten hän ahdistuneena toitottaa minulle, että joku vainoaa häntä, joku tahtoo hänet päiviltä ja ettei hän saa rauhaa siltä tunteelta kuin joku tarkkailisi häntä kaiken aikaa. Ja kun minä yritän rauhoitella häntä, hän kiihtyy ja huutaa, missä olin, kun hän minua eniten tarvitsi. Miksi annoin hänen kuolla syyllisyyden tuska sydämessään?
”Tommi, herää!” Tuukan ääni ravistuttaa minut hereille unesta. Hän tyrkkii minua olkapäähän ja sen myötä raotan unisesti silmiäni. Pimeys iskeytyy tajuntaani ensimmäisenä. Tuukka on polvillaan sänkyni vieressä. Hänen silmänsä ovat laajentuneet suuriksi ja ilme hänen kasvoillaan on jännittynyt, hieman ahdistunutkin.
”Sun pitää herätä! Mä... musta tuntuu, että se... on nyt tuolla pellolla”, Tuukka kähisee minulle ja läpsii kärsimättömästi poskiani. Huiskin hänen kätensä sivuun ja kohottaudun vaivalloisesti istualleni.
”Meillä ei oo aikaa tollaseen! Nouse ylös!” Tuukka kihisee kärsimättömänä ja kiskoo minua kädestä pitäen ylös vuoteesta. Nousen unenpöpperöisenä seisomaan ja pysähdyn hetkeksi hieromaan silmiäni.
”Kuuntele”, Tuukka henkäisee ja hiljennymme kuuntelemaan ulkoa kantautuvia ääniä. Ensin olen vakuuttunut, että hän on tullut hulluksi, mutta pian jo erotan tasaisen taustahuminan takaa etäisen, tasaisen äänen, joka muistuttaa kavioiden kopsetta, niin kuin hevonen laukkaisi.
”Tuu, mennään ulos!” Tuukka kuiskaa ja kiskoo minut päättäväisesti pirtin puolelle.
”Eihän mulla oo... vaatteitakaan päällä”, mutisen hölmistyneenä ymmärtäessäni vaatekertani kattavan ainoastaan alushousut.
”Siellä on ihan lämmin. Ala tulla!” Tuukka sihahtaa ja kiskoo minut väkipakolla eteiseen. Hänelläkään ei ole yllään kuin väljät college-housut. Helvetti, tämä on ilmeisesti tärkeää hänelle, joten minun ei kai auta kuin leikkiä mukana.
Astumme paljasjaloin kuistille ja lähdemme hipsimään kohti tietä. Hevosen kavioiden kopse käy selkeämmäksi jokaisen ottamamme askeleen myötä. Sitä kuunnellessa sydämensykkeeni kohoaa kuin itsestään. Toitottelen mielessäni, että tämä on varmasti vain unta tai jotain Tuukan typerää pilaa. Tämä on joku hänen jäynänsä minulle, kostona siitä, etten ole ollut läsnä silloin kuin olisi pitänyt.
Ohitettuamme pellon reunassa kasvavan koivun minä näen sen. Tuukka seisahtuu aloilleen ja haukkoo henkeään. Minä en osaa kuin tuijottaa. Kuunvalo lankeaa aavemaisesti pellolle. Maasta kohoaa epämääräisiä höyryvanoja ja -kiehkuroita, niin kuin maaperä hengittäisi. Ja siellä, kaukana, on tumma, epäselvä hahmo, joka on mustempi kuin taivas yläpuolellamme ja silti se näyttää lähes läpikuultavalta.
Tuukka ottaa tukea olkapäästäni ja asettuu aivan kylkeeni kiinni. Hän on meistä se, joka on perehtynyt asiaan ja tutkinut ennakkoon, mutta tässä hetkessä hän on meistä kuitenkin se heikompi ja kokemattomampi. Mikään ei voi valmistaa ihmismieltä kohtaamaan tuota kummallista, yliluonnollista näkyä.
Kavioidenkopseeseen sekoittuu välillä hevosen hirnuntaa. Tumma, epäselvä hahmo liikkuu pellolla täysin päämäärättömästi ja sisälläni kasvaa tarve mennä lähemmäs, nähdä paremmin. Tartun Tuukan ranteeseen ja lähden kävelemään umpeenkasvanutta tietä eteenpäin. Tuukka on ensin vastahakoinen, mutta hetken häntä nyittyäni hän antaa periksi ja lähtee seuraamaan minua. Tuijotamme epäluonnollista näkyä kuin lumoutuneina, orastavan pelon ja odotuksen vallassa. Pitkiksi kasvaneet ruohonkorret ja heinät hivelevät sääriämme kävellessämme eteenpäin pienin, mutta päättäväisin askelin. Ilmassa riippuva odotus ja epätietoisuus ovat käsinkosketeltavia. Saatan lähes kuulla Tuukan sydämenlyönnit, jotka tahdittavat myös omaa kiivasta sykettäni. Ja kaiken aikaa kaviot kopisevat.
Ensin hahmo näyttää etääntyvän meistä sitä mukaa, mitä lähemmäs sitä pääsemme, mutta pian oivallan sen harhaksi. Sen muoto on häilyväinen, välillä se kadottaa etu- tai takapäänsä, muutaman kerran se ottaa läpikuultavamman muodon vain tummetakseen heti perään entistäkin mustemmaksi. Ja lopulta me olemme saavuttaneet sen. Seisahdumme tielle ja jäämme tuijottamaan, miten ratsastaja lähestyy meitä pellolta hevosensa selässä kevyellä laukalla ja mitä lähemmäksi se meitä pääsee, sitä terävämmiksi sen piirteet muuttuvat. Pian jo pystyn erottamaan mustuuden keskeltä hevosen pään ja sen tumman, villin harjan. Sitä seuraavat hevosen etujalat, jotka eriytyvät tummasta söhrystä omiksi raajoikseen ja kun se lopulta seisahtuu eteemme, ottaa ratsastajakin lopulta oman muotonsa. Hän on nuori mies, minua ja veljeäni jonkin verran vanhempi, hieman yli kolmekymmentävuotias. Hänen asunsa on vanhanaikainen, hiukset on kammattu siististi päätä myöten, turhankin tyylikkääksi kokonaisuudeksi.
Tuukka rutistaa käsivarttani voimakkaasti. Hamuan hänen kätensä otteeseeni ja puristan sitten rohkaisevasti, jotta hän ei tekisi mitään hätiköityä. Hevosen hönkäykset ja ajoittainen korskunta täyttävät korvani, eikä ratsastaja luo silmäystäkään meihin. Hän tuijottaa kivettyneenä jonnekin eteensä ja polkaisee hevosen lapoja lopulta kevyesti kantapäillään kannustaakseen eläimen liikkeelle. En ehdi edes reagoida mitenkään, kun ratsukko jo kävelee minun ja veljeni läpi vailla mitään ongelmaa. Kohtaan Tuukan järkyttyneet kasvot ja yritän valaa häneen rohkeutta määrätietoisen ilmeen turvin.
Lopulta ei ole muuta vaihtoehtoa kuin lähteä seuraamaan ratsastajaa. Hevonen etenee hitaasti, melkein kävelytahtia, jolloin minä ja Tuukka eksymme melkein kuin vahingossa kävelemään aavemaisen hahmon molemmin puolin. Ote toisistamme irtaantuu kuin itsestään ja sitten me kaikki kävelemme rinnakkain tietä pitkin järveä kohti. Pellolta nousee edelleen höyryä, jonka pahaenteisyyttä kuunvalo vain korostaa. Minulla ei ole hajuakaan, minne ratsastaja tahtoo meidät johdattaa. Meidän on oltava kärsivällisiä.
Saavutamme sen tutun koivun, jonka ohitimme vain hetki sitten Tuukan kanssa. Puun kohdalla hevosen hönkäykset alkavat muuttua tuskaisemmiksi, jotenkin vaativiksi ja henkeä haukkoviksi. Tuukka vilkaisee minua ratsukon läpi. Hänen ilmeensä on epätoivoinen, mutta en anna saman pelon tarttua minuunkin.
Umpeenkasvanut tie päättyy tonttimme laitaan, mutta ratsastaja ja hänen ratsunsa jatkavat matkaa kohti pöheikköä ja järveä. Viestitän Tuukalle katseellani, että hänen on oltava vahva nyt, muuten me emme saa koskaan tietää, mitä ratsastaja tahtoo meille näyttää. Niinpä me seuraamme tuota epätavallista, läpikuultavaa hahmoa pois tieltä. Hevonen alkaa heiluttaa päätään kiihtyneenä, sen ääni muistuttaa jo korinaa ja pihinää, eikä se kuulosta enää lainkaan inhimilliseltä. Samalla sen ulkomuoto muuttuu. Sen voimakkaat lihakset ikään kuin valahtavat kasaan silmiemme edessä. Sen iho muuttuu löysäksi ja roikkuvaksi ja harja harvenee lähes olemattomiin. Iho kuoriutuu paikoitellen pois sen turvalta, jolloin luu tulee näkyviin. Tummien silmien sympaattinen katse muuttuu lasittuneeksi ja lopulta täysin vitivalkoiseksi. Ratsastaja kokee saman muutoksen. Miehen kasvot muuttuvat vahamaisiksi, silmät painuvat syvälle kuoppiinsa ja saavat sumuisen, lasittuneen katseen. Siisti kampaus harvenee ja iho kuoriutuu pois suun edestä, jolloin hampaat tulevat irvokkaasti näkyviin. Hänen tasainen valkea ihonsa muuttuu läikikkääksi ja vaatteet haihtuvat olemattomiin. Niiden alta paljastunut ruumis on reikäinen, riekaleinen ja hajalla, niin kuin madot olisivat osittain jo syöneet sen.
Hevosen kärsivä korina ja pulputus täyttävät korvani seuratessamme ratsukkoa puiden ja pitkäksi kasvaneen kasvillisuuden läpi järven rantaan. Minä ja Tuukka seisahdumme aloillemme varpaidemme koskettaessa vettä, mutta ratsastaja jatkaa matkaansa hevosensa kanssa. Jäämme seuraamaan, miten tuo aavemainen hahmo astelee kohti tuhoaan. Miten se sentti sentiltä painuu syvemmälle tyynen vedenpinnan alle ilman laineita tai väreilyä, ja lopulta se on poissa.
Tuukka voihkaisee tuskaisesti ääneen ja romahtaa kasaan. Hän istuutuu kosteaan maahan ja tuijottaa eteensä tuskainen ilme kasvoillaan. Laskeudun istumaan hänen viereensä ja heilautan käsivarteni spontaanisti hänen hartioilleen. Hän painautuu kylkeeni lupia kyselemättä, kauttaaltaan täristen ja minä annan hänen jäädä siihen. Jäämme tuijottamaan tyyntä järveä sama hämmennyksen tunne rinnassamme.
Ja jossain kukkuu käki.
Kuukausi myöhemmin
Sytytän hautakynttilän sytkärilläni, kierrän metallikannen takaisin paikoilleen ja lasken kynttilän haudalle Tuukan maahan kaivaman kanervan viereen. Tämä on ensimmäinen kerta hautajaisten jälkeen, kun vierailen isän haudalla. Hän halusi viimeiseksi leposijakseen paikan vanhempiensa vierestä. Ehkä läheisten ihmisten vieressä lepääminen on joillekin lohduttavaa, se antaa rauhan sielulle.
Tuukka rykäisee ja kohotan katseeni odottavana häneen. Hän kävi leikkauttamassa hiuksensa menneellä viikolla, kun ensin tietysti vähän härnäsin häntä siitä epäsiististä moppitukasta. Uusi, lyhyt malli pukee häntä paremmin. Se saa hänet näyttämään enemmän aikuiselta, eikä siltä ärsyttävältä teinijätkältä, jonka seurassa saivat kaikki olla varpaillaan. Nyt se naiivi maailmanvihaaja on taltutettu ja tilalla on nuorukainen, joka on valmis ottamaan vastaan aikuisuuden asettamat haasteet.
”Mitä sä luulet? Onkohan sen nyt hyvä olla?” esitän kysymyksen ja nyökkään päälläni hautaa kohti. Tuukka kohauttaa hartioitaan ja näyttää tuumivalta.
”Mä kävin kaivelemassa sen kylän kirjastolla vanhoja uutisia ja arkistoja”, Tuukka sivuuttaa kysymykseni. Höristän kiinnostuneena korviani. Me puhuimme tästä sen kokemuksen jälkeen. Aaveratsastaja ei jättänyt meitä rauhaan ja Tuukka sai lopulta päähänsä etsiä käsiinsä kaiken mahdollisen tiedon kylän historiasta. Ehkä hän on viimeinkin löytänyt jotain.
”Mä löysin jostain vanhasta paikallislehdestä jutun, jossa kerrottiin nuoresta miehestä, joka hukuttautui johonkin lähellä olevaan järveen. Ruumista ei kuulemma koskaan löydetty. Ja kun vähän kyselin paikallisilta, niin siellä päin elää joku tarina miehestä ja hevosesta, joilla oli epätavallisen läheinen side toisiinsa. Perimätiedon mukaan se tyyppi lopulta ratsasti järveen hevosensa kanssa, koska menetti tilansa ja elantonsa erään huonon satovuoden seurauksena”, Tuukka kertoo katse hautakivessä.
Jään pyörittelemään tarinaa mielessäni. Emme voi saada tapauksesta mitään varmaa tietoa, mutta ehkä vanhojen ukkojen ja akkojen tarinoissa on jotain perää. Jokin siinä kuitenkin inhottaa minua ja jättää levottoman tunteen läpättämään rintaani.
”Musta tuntuu, että se tyyppi katui tekoaan viimeisten hengenvetojensa aikana ja siksi se jäi tänne jumiin”, Tuukka rikkoo hiljaisuuden.
”Niin. Ja jos ruumista ei koskaan löydetty, niin sehän...” jatkan ajatusketjua, mutta en pysty lausumaan viimeisiä sanoja ääneen.
”Niinpä. Ehkä se tarvitsi vaan jonkun, joka ei pelkää kohdata sitä. Jotta se voisi näyttää jollekin, miten ja mihin sen elämä päättyi. Sitten se ehkä... voisi siirtyä eteenpäin.”
Se kaikki alkaa käydä järkeen. Ehkä me olimme ensimmäiset aaveratsastajan tielle osuneet ihmiset, jotka eivät kavahtaneet ja pelänneet hänen ja hänen ratsunsa yliluonnollista olomuotoa, vaan kuuntelivat ja katsoivat, mitä hänellä oli näytettävänään.
”Luuleks sä, että se on nyt saanut rauhan sielulleen?” minun on kysyttävä. Tuukka kohauttaa hartioitaan ja vastaa: ”Me voidaan vaan arvailla, mut mä haluan uskoa niin.”
Ynähdän myöntävästi ja jään itsekin katselemaan tummaan hautakiveen kaiverrettuja kullattuja nimiä ja kuolinaikoja. Ehkä mitään kirousta ei koskaan ollutkaan. Isä vain sattui näkemään jotain kummallista ja alkoi suhtautua siihen lopulta niin pakkomielteisesti, että kirous alkoi toteuttaa itseään hänen omassa päässään.
Kevyt kosketus olkapäälläni havahduttaa minut takaisin todellisuuteen. Kohotan katseeni Tuukan kasvoihin ja vastaan hänen hymyynsä vaisulla irvistyksellä. Olemme olleet tekemisissä päivittäin menneen kuukauden aikana. Olemme järjestelleet isän perintöasioita, viettäneet vapaa-aikaa kaksistaan ja punkanneet vuoroin jomman kumman kämpillä. Vihdoinkin minusta tuntuu, että olen saamassa veljeäni takaisin. Asioita ei korjata yhdessä yössä, mutta tietynlaiset, eriskummallisetkin, kokemukset yhdistävät. Ja vaikka se kaikki hulluus tapahtui vain meille, ei se tee siitä kaikesta yhtään epätodellisempaa. Me tiedämme, vaikka muu maailma ei tietäisikään.
