Nimi: Meksikoon
Kirjoittaja: Munis
Ikäraja: K-11
Tyylilaji: Drama, todellisuudenpako
Paritus: Sirius/Remus
Varoitukset: Tuhoton määrä viittauksia Kerouacin romaaniin Matkalla.
Vastuunvapaus: Rowling omistaa kaiken, minkä voi tunnistaa hänelle kuuluvaksi.
Vapaa sana:
Asun tällä hetkellä Tukholmassa, ja täällä on jo melko keväistä. Näköjään kirkkaat alkukevään päivät saa mut tietynlaiseen olotilaan, jossa jumitun tuijottelemaan ikkunasta ulos ja laiminlyön opiskelun täysin. Viime vuonna samoissa fiiliksissä syntyi Kevään valo (K-11), ja näköjään nyt jatketaan ihan samalla todellisuudenpako ja sängyssä möyriminen -genrellä. Osallistuu haasteeseen Kun adjektiivit katosivat; erityiskiitos Kairalle, joka kannusti osallistumaan. Toivottavasti tähän ei jäänyt vahinkoadjektiiveja. Meksikoon
Remus lukee keittiönpöydän ääressä kirjaa, joka on katkaissut selkänsä. Aurinko heijastuu kadun toisella puolella olevan talon ikkunasta. Häikäisee.
Sirius mutisee unissaan
lisää hilloa, Remuksen suupieli kaartuu, katse jatkaa matkaa kirjan sivulla. Keittiö tuoksuu teeltä ja antikvariaateilta, tiskipöydällä lojuu vuori veriappelsiinin kuoria. Pöllö rääkäisee ulkona, villapaidan pesuohje raapii niskaa.
Aurinko jatkaa kulkuaan ja heittäytyy sängylle Siriuksen luokse. Tämä herää, kiroilee, kutsuu Remusta.
”Ai siellä sä olet.
Missä sä olet?” Sirius kysyy, kuten usein nähdessään Remuksen lukevan. Remuksesta kun ei koskaan tiedä. Silläkin hetkellä näyttää, että tämä istuu keittiössä Viistokujalla, mutta mielessään hän voi harhailla 1800-luvun Yorkshiren nummilla, kiipeillä Sumuvuorilla tai pyytää valaita Etelämerellä.
”Kohta Meksikossa”, Remus vastaa, mieli kaktusten väleissä kulkien, tuuli hiuksia sekoittaen. Menee hiekkaa silmiin. Kurkussa polttaa viski, sormissa tupakka, selkä liimautuu auton nahkaistuimeen, tuntuu kuin olisi koko ajan humalassa. Huoltoasemilla asfaltti polttaa jalkapohjia ja keuhkot vedetään täyteen bensiinin tuoksua.
”Kenen kanssa?” Sirius kysyy; tämä on kääntänyt kylkeään ja tuijottaa Remusta lakanasotkun keskeltä.
”Sal Paradisen, Dean Moriartyn ja Stan Shephardin”, Remus kertoo nostaessaan teepussin kupista. Vesihöyry kiiltää auringonpaisteessa.
”Taas? Senkin petturi, heti kun silmänsä sulkee, niin lähdet tien päälle sen Moriartyn kanssa, Merlin vie” Sirius mutisee.
”No kun sä kerta nukut, niin pakko valita joku korvikesekopää. Dean on niin kuin sinä. Miehet haluaa olla kuin se ja naiset haluaa sen kanssa sänkyyn”, Remus toteaa.
”Kuutamo hei,
kaikki haluaa mun kanssa sänkyyn. Mistä tuli mieleen, miksi helvetissä sulla on edelleen paita päällä?” Sirius sanoo työntäessään peittoa sivuun niin, että paljastaa navan alta alaspäin kulkevan karvoituksen. Lonkkaluiden tienoilla mustelmat kuin mustetahroja. Remus kohottaa kulmiaan.
”Älä viitsi teeskennellä, että tahtoisit olla jossain aavikolla etkä täällä”, Sirius tuhahtaa kurkotellessaan savukkeita lattialta. Peitto siirtyy hänen mukanaan ja paljastaa hänen pakaransa.
”Ehkä tahtoisinkin. Luin Profeetasta, että Tan-y-bontista löydettiin kolmen jästilapsen ruumiit, joissa oli jälkiä pimeyden voimista. Meksikossa voi vain saada auringonpistoksen tai vetää viskiä henkeen”, Remus sanoo, vaikka tietää, että myös punatauti odottaa matkaajaa Meksikossa.
”Unohda nyt se vitun sota, nyt on vapaapäivä”, Sirius ärähtää, ”sitä paitsi, en ole koskaan kuullutkaan mistään Tan-y-bontista. Meksiko sentään on olemassa.” Hän sytyttää tupakan, ristii kätensä rinnalleen, tuijottaa. Odottaa.
Remuksen otsalla on ryppy. Hän kuljettaa sormiaan teekupin korvalla, on laskenut jälleen katseensa kirjaansa, mutta ajatukset ovat jääneet kiinni Siriuksen sanoihin.
Miten hän voisi unohtaa sodan? Sen, joka livahtaa sisään heti kun avaa ikkunan, päästää sisään pöllöjä, jotka yhä useammin kantavat mukanaan katastrofeja. Sen, joka sieppaa ihmisiä kaduilta ja lisää kaipauksen määrää maailmassa. Sen, joka yrittää työntää mielestä kaiken lämmön ja naurun.
Nyt on vapaapäivä. Remus kohottaa katseensa.
Sirius tupakoi ja osoittelee taikasauvallaan keittiöön. Hän paahtaa leipää viitsimättä nousta sängystä, kutsuu luokseen hillopurkin ja teekupin. Remus lukee hänen silmiensä seudulta turhautuneisuutta. Savu kohoaa kohti kattoa; Sirius seuraa sitä katseellaan. Aataminomenan sivuun jää varjo, jota Remus jää tarkkailemaan. Hiljaisuus painaa tärykalvoja kasaan. Sirius sytyttää toisen tupakan, raapaisee hilloa leivän päälle. Remus on hylännyt aavikon; ikkunan takana Lontoo kiirehtii kevääseen. Talvi ei tahdo päästää irti, öisin se kuiskii korviin muistutuksia siitä, ettei välttämättä enää koskaan tapaa Remusta.
”Kun tämä paska loppuu”, Sirius tuhahtaa lopulta, ”ja vapaapäiviä on enemmän kuin yksi viikossa, mennään Meksikoon. Voidaan ajaa mun pyörällä. Täytyy vain ostaa aurinkolasit. Olut ei varmaan maksa siellä mitään?”
He tuijottavat hetken toisiaan. Sirius istuu jalat ristissä sängyllä, jota aurinko värjää, ja tupakoi varmaan enemmän kuin Dean ja Sal yhteensä. Yö on tehnyt takkuja hänen tukkaansa.
”Pitikö sun ja Moriartyn vielä viimeistellä jotain?” hän kysyy, savua valuu sieraimista. Remus kääntää kirjan ympäri, sen selkä taipuu entisestään. Hän nousee ylös, ottaa askeleen kohti sänkyä.
”Myöhemmin”, hän sanoo vetäessään villapuseron päältään, ”nyt on vapaapäivä.”