Kirjoittaja: kaaos
Ikäraja: sallittu
Hahmot: Lumme, Hippu, Selma, Atlas, Solaris, Tikari...
Yhteenveto: täysin juoneton ja itseäni viihdyttääkseni kirjoitettu teksti, ikään kuin "mitä kuuluu kaikille tyypeille" -teksti. Koronaparodia. En odota, että oikeastaan kukaan muu kuin minä saisi tästä mitään irti XD julkaisenpa silti.
Samhain
“Teillä oli aika tehosteeseen kaksi viikkoa sitten”, Lumme sanoi tulkittuaan äkäisen näköisen pukuhenkilön tietokantaa. Henkilö vaikutti kiireiseltä ja harmistuneelta. Sen leuan alle oli kiristetty suojain niin tiukalle, että kaksoisleuoista jakautuivat nelos- tai vitosleuat.
“No nyt minä olen täällä.”
“En väittänytkään muuta”, Lumme mutisi ja pisti annoksen rokotetta asiakkaan haukkaan. “Tästä eteenpäin taas kolme-viiva-kuusi kuukautta, okei? Ei ole hyvä pitkittää välejä.”
Asiakas murahti jotain vastaukseksi ja siirtyi odotustilaan odottamaan mahdollisten välittömien sivuoireiden puhkeamista. Seuraavana jonossa oli väsynyt ja työtön entinen suutari, tietojen mukaan, jotka saattoivat olla todella kauan sitten päivitetyt tai menneet tyystin sekaisin jonkun toisen ihmisen tietojen kanssa. Asiakkaan kädet eivät näyttäneet suutarin käsiltä.
“Hän on saanut nyt kolmena edellisenä kertana faipparia, mutta siitä on seurannut hilseilevää kainaloihottumaa, eiks totta? Hippu, anna limpperiä, kokeillaan sitä seuraavat kolme, okei? Siitä saattaa tulla tavallisen kuumeen ja tukkoisuuden lisäksi sellainen aniksen hajuinen hengitys, mutta kuten sanonta kuuluu: mikä vain on parempi kuin verta vuotava perse, eiks totta?” Lumme sanoi. “Hippu?”
Hippua ei kuulunut, se oli varmaan taas eksynyt jonnekin järjestelemään piikkivarastoja värijärjestykseen. Lumme halusi antaa sille potkut noin kahdeksan kertaa päivässä, mutta ei hänellä tietenkään ollut sellaiseen sydäntä. Sitä paitsi, vaikka Hippu ei enää pystynyt imemään itseensä sairauksia pois muista, kuten vauvana, jotenkin ihmeellisesti kukaan Hipun koskettamista ei kuitenkaan ollut saanut äkillisiä tai mitään vaarallisempia rokotereaktioita, joten ehkä sillä oli jotain voimia yhä jäljellä.
Vielä tusinan piikitettyään Lumme pääsi töistä. Hän riisui maskin vasta ulkona ja nosti sitten kuulokkeet korvilleen. Puhelu ei ottanut yhdistyäkseen. Sellaista oli ollut viime aikoina, yhteyksiä oli kopeloitu ja puhelinlankoja katkottu. Lumme kaiveli taskuistaan nipun ryttyisiä seteleitä ja alkoi suoristella niitä masiinaan, joka kymmenennen setelin jälkeen suostui keittämään hänelle kupillisen voikukanjuuri-cappuccinoa. Kupillinen maksoi jo parisataa, aivan järkyttävä inflaatio. Höyryävän kupin käteensä saatuaan, Lummen puhelu viimein yhdisti oikeaan vastaanottimeen.
“Hei, muru! Mitä kuuluu? Aah, voi miten herkullista dandelinoa”, Lumme sanoi.
“
Kirjoitin juuri sattumalta esseen voikukanjuuren taikakäytöstä! Voit saada juomasta apua sun pimeänäköongelmiisi sekä suonikohjuihin”, Selma vastasi.
“Kiinnostavaa. Mulla ei ole suonikohjuja.”
“
Vielä.”
“No, niin. Mutta olipa ilo kuulla sun äänesi”, Lumme sanoi ja hörppäsi juomaansa, joka jäähtyi liian äkkiä. Hän vilkaisi taakseen, missä Hippu räpytteli käsiään ja keräsi maasta muutaman kiven. Se olikin muuten taitava löytämään luonnonjalokiviä. Kerran se oli löytänyt suuren kimpaleen kultaberylliä, kerran heliodorin, muutaman sirpaleen turmaliinia sekä kordieriittikiteitä. Tällä kertaa sen kädessä komeili vain pala betonia.
"Eipä mulla muuta sitten... Heippa, Selma!”
“
Moikka.”
Lumme otti Hipulta vastaan betonihipun ja sujautti takkinsa taskuun. Kimaltavapisamainen Hippu oli elänyt jo pitkälle yli odotusten. Sen lempipuheenaiheita olivat kuolema ja syvänmeren eliöt, kuten sinimerietanat, jotka käyttivät ravintonaan polyyppieläimiä, mutta myös toisiaan. Kannibalismi oli yksi Hippua kiehtovista aiheista myös. Hippu oli yhä mykkä, mutta kantoi välillä mukanaan puhesyntetisaattoria ja jutteli sen avustuksella milloin mitäkin.
“Viikonloppuna on samhain”, puhesynteesi sanoi, Hipun kirjoitettua viestin näppäimistöönsä. “Tämän- ja tuonpuoleisten maailmojen rajat aukeavat.”
Kirkkonummen maatilakompleksissa järjestettiin suuret samhainin ajan kekrijuhlat. Koska kaksi viikkoa kestävistä juhlallisuuksista laskettiin alkavaksi vuodenkierron uusi aika, uusi vuosi, oli juhlissa tapana käydä kuluneen vuoden tapahtumia läpi ja suunnitella tulevaa. Lapset olivat kaivertaneet nauriista ja kurpitsoista hurjan näköisiä lyhtyjä ja hekin, jotka loppuvuoden antoivat hattujensa pölyttyä kaapeissaan, kaivoivat ne esille ja seilasivat hiipat päissään vaappuen pimeää pihamaata.
Oorapoorasimppaloora ja Kaarna ahtautuivat Solariksen ja Stellan edesmenneiden vanhempien pyhävaatteisiin, koska he olivat juhlan vanhemmistoa. Toki, koska Kallabanissa ja Konradissa yhä henki pihisi juuri ja juuri, ne olivat todelliset kylänvanhimmat, mutta Kallaban oli työnnetty letkuissa pihalle ja peitelty villapeittokasan alle ja Konrad ei tykännyt enää huomiosta, joten niiden annettiin vain olla rauhassa.
“Samhainina on aika muistella kuolleita, mutta ei surra”, Hikka sanoi ja julisti siten festiviteetit alkaneiksi. “Ottakaamme heidän henkensä vastaan tänä aikana, jolloin verho menneiden ulottuvuuteen on ohuimmillaan, ja ottakaamme heidän jakamistaan viisauksista opiksemme loppuaikanamme tämänpuoleisessa.”
Suuri soihtu syttyi Solariksen sormenliekistä ja vieraat alkoivat kävellä jonossa loimuja kohti. Hartaita lauluja laulettiin havuspiraalia kiertäessä ja lyhdyt valaisivat matkaa. Hippu oli kuulevinaan Freian kuisketta, mutta merenneidon vainaja ei ollut tervehtinyt häntä enää moneen samhainiin.
Myös Atlas oli matkustanut Järvi-Suomesta etelään, kauan odotettuja juhlia varten. Hän oli napannut bussin kyytiin myös oppilaansa Selman ja maksanut tämän matkalipun, vaikkei professorin palkka ollut riittää edes leivänpäällisiin. Selma oli puhissut jännityksestä koko matkan, sillä tämä ei sanojensa mukaan ollut tavannut vanhempiaan kuukausiin. Atlas oli yrittänyt kysellä syitä siihen, mikä Saimaalla oli kutsunut nuorta noitaa niin kauaksi kotoa, mutta saanut vain silmien pyöräytyksiä ja epämääräisiä vastauksia omien jalkapohjien etsimisestä.
Selma oli karannut höyrylaivojen ja järvikotkien tyyssijaan, pakoon kulkutauteja ja itsemurhia. Vaikka maailman pahuus todellisuudessa ylsi sinnekin, ei hän ollut osannut enää muuttaa pois liplatuksen ja kauniin murteen ääreltä.
Lumme ja Len olivat yrittäneet saada häntä takaisin, mutta Ei Selma ollut voinut tulla. Ei, koska Saimaalla asui Iska Juliel, sitten siellä asui myös Elfi Etelä ja Malakai. Siellä oli hänen oma rakas bändinsä ja puumajat ja noitakoulu, jotka kaikki toivat hänen elämälleen tarkoitusta ja suuntaa.
Tulissa saattoi nähdä kasvoja, tärkeitä esineitä, muistoja. Atlaksen alavatsaa väänsi ajatus siitä, että näkisi Naoton taas, viimein.
“Ei se ole tulossa.”
River ei ollut paljoa vanhentunut niinä kahtenakymmenenä vuotena, jotka Naoton kuolemasta olivat kuluneet. Se oli yhä timmissä kunnossa, hiusrajakin oli tarkasti omalla paikallaan. Kasvot olivat kulmikkaammat, mutta kapeamman näköiset, ja sen silmistä pystyi lukemaan lukemattomat tapot vuosikymmenten ajoilta. Samaa synkkyyttä kyti Tikarissakin, joka hörppi talousviiniä vieressä.
“Voi helvetti, mikä luokkakokous...” Tikari mutisi ja kiskoi lisää rusehtavaa ja epäilyttävän väristä juomaa runttaantuneesta tinamukistaan.
“Naoto? Mistä tiedät ettei?” Atlas kysyi Riveriltä, joka nauroi nenän kautta ulos.
“No eihän se ole koskaan näihin osallistunut aikaisemminkaan”, ikinuori River vastasi ja hymyili ilkeästi Atlaksen ilmeelle, joka maalasi kaikkien nähtäville sen pettymyksen ja kiusaannuksen, ettei häntä ollut edellisinä vuosina kutsuttu.
“Tällä kertaa sitten näihin juhlavuoden bileisiin kirjoitettiin kutsuvieraslistalle
aivan kaikki”, River jatkoi.
“Älä sä siinä märehdi, kuvitteletko, että mä olen näihin sisäpiirieliitin kesteihin saanut aikaisemmin kutsuja?” Tikari kysyi, kohautti kulmaansa Atlakselle ja taputti sitten sormella otsaansa. “Susta on tullut vanha. Mitä nämä ovat?”
Näillä Tikari tarkoitti ilmeisesti Atlaksen syviä otsan uurteita.
“Aha. Kerro itse, mitkä nämä ovat?” Atlas kysyi ja kosketti kummallakin etusormellaan hiusrajaansa, viitaten Tikarin ilmiselvään alopeciaan ja sai pitkän ja arpisen keskisormen vastaukseksi.
“Et sä ole vanhaksi tullut”, Solaris sanoi myöhemmin.
“Oon mä, kaikki me ollaan, mutta tässä vaiheessa jokainen päivä on jo tavallaan iloinen yllätys”, Tikari vastasi.
“Iloinen? Kuka sä oikein olet?” Solaris naurahti.
“Ah, totta. Siis ihan järkyttävä shokki. Ei vittu, elän tänäänkin!”
