Nimi: Hiiri joka kalasti tähtiä / Saukko joka varasti helmen
Kirjoittaja: Secu
Fandom: originaali
Hahmot: hiiri, tuuli, saukko, kalastaja, meri
Genre: kansansatu, draama, fantasia, tarina tarinan sisällä
Ikäraja: S
Vastuuvapaus: teksti hahmoineen ja maailmoineen on minun.
A/N: Tämä teksti sai inspiraationsa kauan, kauan sitten Inspiraatiosammion
Lillamyyn linkittämästä kuvasta, ja nyt oli oikea hetki saattaa teksti päätökseen. Tunnelmaa oli luomassa
tämä kappale.
Hyvää syntymäpäivää,
Waulish! Toiveissasi oli mm. originaalia, luontoa, tähtitaivaita, ystävyyttä ja eläimiä, joten toivottavasti tämä teksti ilahduttaa sinua! ^^
Lukuiloa!
Ison sorkkaeläimen kumpuilevan ja vahvan selän muotoon taipunut joki liikehti kiirehtimättä kohti tietämätöntä määränpäätään, hyväili kiviä ja korsia mennessään, muttei viipynyt pitkään.
Veden yllä kaartui kaatunut, koukeroinen puunpuolikas, jonka yhden onkalon suulla istui tuhkantomuisen värinen hiiri.
Lempeä, vanhaksi käyvä tuuli, Liadan, pyörteili suojana pikkuisen ahkeroijan ympärillä pitäen pedot poissa, laskeutui hännän tyvelle, nojasi selkään ja hyräili:
”Mikä on iltasi toimi?”
”Kalastan tähtiä”, vastasi hiiri, Rhys nimeltään, jokaisena iltana ja tipautti onkensa jokeen. Heinänkorsi oli vapa, naava siima, kaksihaarainen oksa koukku.
Kerrottiin, että pimeän tullen osa tähdistä laskeutui veteen väsyttyään palamaan viileästi ja himmeästi taivaalla, siirtyäkseen eteenpäin, kuten hekin aikansa kuljettuaan. Sitä pohtien hiiri kohotti katseensa taivaille. Kalastivatkohan edellä menneet viimeisiään eläviä hiiriä istuen kuunsirpillä ja tähdensakaroilla? Kertomus jatkui niin, että tähden kalastanut saisi halutessaan kaikkien eläinten kuninkaan, Emyrin, aseman ja hetkeksi onnenkin, mutta jäisi lopulta yksin ahneuksissaan.
”Kuulisitko jälleen ihmisistä?” Liadan uteli ja kulki alaselältä hiiren päälaelle, asettui pyöreiden korvien väliin ja laski siitä olille levähtämään, jakoi aavistuksen viilenevän ja viipyilevän tuntunsa.
”Mielelläni, kalastajasta”, vastasi Rhys irrottamatta tummia neulassilmiään kohostaan.
”Kaukaisessa Tenumin maanosassa meri käpertyi öisin kerälle, aallonharja hännäksi ympärille. Kuuttomina öinä se oli päältä päin musta, läpinäkymätön. Se ei halunnut ihmisten pelkäävän loputtomia massojaan, synkkää kuortaan, josta syvälle uponnut kelluva sisin ei päässyt loistamaan läpi, kuten tähdet nyt meidän joessamme. Kerran eräs hellämielinen kalastaja, joka tahtoi auttaa pitkäaikaista ystäväänsä, heitti onkensa liian suuressa kaaressa ja se osui tähtinauhaan, kiskaisi ne taivaankannelta alas. Kalastaja pyöritti tähdet palloksi, sillä erillään ne näyttivät kovin surullisilta ja kolean himmeiltä. Yhdessä ne loistivat kirkasta lämpöä, ja niinpä kalastaja jätti ne kotiin menonsa varrella pienelle saarelle kallion laelle, jotta ne eivät ikävöisi kotitaivastaan niin kovin. Aikanaan kallion halkeamasta kasvoi majakka, jonka huipulla tähtipallo valaisi meren. Kesti kuitenkin monta vuorovettä ennen kuin meri uskalsi antaa valon heijastaa pintaansa ja saattaa sisällään leijuvan valon yhteen majakan oman kanssa, niin että merestä tuli läpinäkyvä, hohtava. Meren henki virtaa vieläkin jokemme tähtien ja auringonsäteiden läpi, rohkaisee vetemme hehkumaan.”
”Mitä kalastajalle tapahtui?”
”Hänestä tuli majakanvartija, hyväntekijä, niin hän tervehti vanhaa ystäväänsä merta joka ilta ja saatteli nuoremmat kalastajat kotiin, jakoi tähtiä pienissä osissa, jotta ihmisistä ei tulisi ahneita eivätkä nämä tavoittelisi taivaan omia ja kenties käyttäisi niitä pahoin. Kun majakanvartija oli elänyt aikansa, hän sulki silmänsä ja vapautti yhden valon muodostaneista tähdistä takaisin kotiin, otti sen paikan ja pääsi viimein näkemään meren sisimmän.”
”Miltä se näytti?”
”Kukaan ei tiedä varmuudella, mutta siellä pitkään puhkunut tuuli arveli, että se oli juuri meren näköinen, omanlaisensa, ja siksi majakanvartijalle mieleen eikä tämä ole palannut.”
Sinäkään iltana hiiri ei kalastanut tähteä. Se suoristautui, pudisteli valkeiksi käyvät irtokarvat pois turkistaan, kääri kalastustarvikkeensa lehden sisään ja antoi tuulen saattaa sen kotikoloonsa.
Eräänä yönä Rhysin kaksihaarainen koho painui veden pinnan alle ja vetäessä siihen oli tarttunut helmi. Hiiri luuli sitä tähdeksi, sillä se oli kovin tähden värinen ja muotoinen, sinertävän kellertävä, vatsan aluskarvan ja viiksien, päälaen karvan vaalea, utuisesti pyöreä. Liadanin kertomuksen muistaessaan Rhys särki helmen pieniksi paloiksi ja vei jokaiselle eläimelle osan onnestaan.
Joessa uinut saukko kuuli helmestä ja joitain kuita myöhemmin nappasi helmen hiiren ongesta. Saukko yritti vahvoilla hampaillaan rikkoa helmeä paloiksi jakaakseen onnen itselleen pieninä siruina välttyäkseen epäonnelta. Mutta helmi pysyi ehjänä, ja jokaisen puraisun myötä saukon kulmahampaat pitenivät ja kapenivat, purukohdasta valui myrkkyä helmen sisältä hampaisiin. Sen silmät samenivat, joen hohto haipui näköpiiristä, mutta korvat kuulivat aiempaa terävämmin.
Eläinten kuningas Emyr saapui, otti helmen saukolta, ojensi sen hiirelle ja julisti kummankin suojelijaksi. Hiiri varjelisi eläinyhteisön sisäistä rauhaa ja hyvyyttä, ohjaisi kohti luottamusta ja rohkeutta, saukko suojaisi ulkoiselta vaaralta, vihollisilta, öisinä vuodenaikoina. Emyr uskoi, että saukko ei ollut pahaksi syntynyt, vaan joutunut ulkoisen pahan houkuttamaksi, vähitellen se on vallannut koko saukon sisältäkin.
Niin hiiren tuhkainen turkki hajosi hiukkasiksi ja se pääsi kulkemaan ystävänsä tuulen teillä saukon jäädessä joen vartijaksi ohjaamaan viholliset takaisin.
Vielä tänäkin päivänä ilmassa voi nähdä harmaita, hohtavia hiukkasia, jotka tuuli kehittää hiiren muotoon opastamaan eksyneitä.
