Nimi: Kiitos, että näit minut
Kirjoittaja: Saappaaton
Beta: FractaAnima
Ikäraja: S
Genre: Draama, hurt/comfort
Paritus: -
Varoituksena itsetuhoisia ajatuksia.
A/N: Minun piti nopeasti kirjoittaa Waulishille synttäriteksti, siihen menikin viikko. Mutta tässä tämä viimein on! Pahoittelut särkyvistä sydämistä jo etukäteen ja hyvää myöhäistä synttäriä ihanalle Wallelle. <3
Erityiskiitos otsikosta ihanalle Fractalle, pus. <3
Haasteina Kirjoitusterttu (synttäriterttu), OTS20 #2, Otsikoinnin iloja (minäkertojaotsikko), Oneshot10 ja Teelusikan tunneskaala (eksyneisyys).
Kiitos, että näit minut
Penny seisoi keskellä leikkipuistoa etsien katseellaan vanhempiaan. Itku poltteli kurkunpäätä, kun pelko otti valtaa pienen tytön mielessä. Nähdessään ympärillään pelkästään vieraita kasvoja hän purskahti viimein sydäntä vihlovaan itkuun. Kukaan ei välittänyt.
Suuret pisarat kastelivat leikkipuiston hiekkaista maata. Viimeisetkin perheet olivat lähteneet sateelta suojaan, puistossa ei ollut enää ketään muuta kuin yksin penkillä istuva Penny. Hän roikotti leukaansa vasten rintaa. Missä hänen vanhempansa olivat? Äiti oli sanonut, että eksyksissä oli hyvä pysyä paikoillaan, eikä Penny olisi edes osannut kotiin, joten hän istui kiltisti kaatosateessa odottamassa. Vaikka hänen oli kauttaaltaan kylmä. Kyllä äiti tulisi pian, eikö niin?
Penny ei tiennyt, paljonko aikaa kului ennen kuin hän viimein hyväksyi sen, etteivät hänen vanhempansa tulisi takaisin. Leikkipuistosta tuli hänen uusi kotinsa, hän löysi pensaiden välistä pienen luolamaisen tilan itselleen, jonne sade ei päässyt samalla lailla kuin taivasalla olevalle penkille. Ne päivät, kun vettä ei tullut kaatamalla, ja joku perhe uskaltautui puistoon, Penny istui aina samalla penkillä ja katseli toisten lasten leikkiä. Ikinä häntä ei pyydetty mukaan. Eikä kukaan ollut huomaavinaankaan, vaikka hän olisi pyytänytkin päästä leikkiin. Sattui vähemmän vain istua suosiolla sivussa.
Päivät kuluivat, välillä kylmempinä, välillä lämpimämpinä, ja turruttivat hiljalleen pelon ja yksinäisyyden. Siitä tuli tapa, että Penny vain istui katselemassa ihmisiä. Ajan myötä tuosta tavasta tuli kaikki, mitä Penny muisti, eivätkä sanat ’äiti’ tai ’isä’ merkinneet hänelle enää mitään konkreettista.
*
Martinilla ei oikeastaan mikään ollut koskaan mennyt huonosti. Koulussa hän oli hieman keskivertoa parempi oppilas, ollut aina peruskoulusta lukioon asti. Eikä ammattikorkeakoulu ollut ainakaan toistaiseksi päässyt muuttamaan sitä tilastoa mihinkään. Hänen vanhempansa olivat onnellisesti naimisissa kolmatta vuosikymmentä ja Martin tuli hyvin toimeen isoveljensä Davidin kanssa.
Siitä huolimatta, tai ehkä juuri siksi, Martin pelkäsi puhua siitä suuresta, pimeästä möröstä, jota hän kantoi sisällään. Sen olemus häälyi aaltomaisesti, ja välillä oli päiviä, joina Martin oikeasti uskoi vain kuvitelleensa koko hirviön. Niinä päivinä, kun sen olemus oli vahva, Martin piilotti sen huolellisesti hymyn taakse peläten sen ottavan hänet kokonaan valtaansa, jos hän myöntäisi sen olemassaolon ääneen. Niinä päivinä Martin ei kestänyt olla yksin asunnossaan, ansassa neljän seinän sisällä, vaan lähti herkästi vaeltamaan. Kulkiessaan ihmisten lomassa hän tunsi olonsa näkymättömäksi, merkityksettömäksi, ja hirviö hänen sisällään murisi hiljaa katkeransuloisia sanoja hänen mielensä perukoille.
Yksi noista päämäärättömistä vaelluksista johti hänet siihen puistoon, jonka penkillä istui yksinäinen tyttö. Pitkään Martin vain tuijotti tyttöä, ennen kuin hänen aivonsa viimein rekisteröivät jonkin olevan vialla. Osatessaan etsiä hän löysi sen, syyn sille tunteelle, ettei kaikki ollut kohdallaan. Ja kerättyään rohkeutensa rippeet, joita hirviö ei ollut vielä ehtinyt hävittää täysin, Martin käveli penkin luo ja istui sen toiseen päähän.
Penny käänsi katseensa pois leikkivistä lapsista, kohti muukalaista, joka oli istahtanut hänen penkilleen. Kukaan ei koskaan istunut hänen penkilleen. Muukalainen vain tuijotti häntä ja Penny tuijotti takaisin. Hän oli varma, että pian muukalainen kääntäisi katseensa ja olisi kuin häntä ei olisikaan.
”Kuka sinä olet?”
Kysymys ei ollut neutraali tai välinpitämätön. Siinä oli niin paljon tunnetta, että sanat värisivät. Penny häkeltyi kysymyksen vapauttaessa kaikki unohdetut tunteet hänen sisällään. Pitkään aikaan hän ei osannut vastata.
”Penny.”
Kuiskaus sai muukalaisen suupielet kääntymään aavistuksen ylöspäin.
”Hei Penny, minä olen Martin.”
Penny ei enää sanonut mitään, käänsi vain katseensa takaisin leikkiviin lapsiin tietämättä mitä hänen sisällään tapahtui. Hänen vierellään Martin katseli hiljaa, miten helmiäiset kyyneleet valuivat raitoina tytön poskille. Hän laski katseensa käsiinsä ja nosti sen sitten Pennyn tavoin lapsiin.
Illan alkaessa hämärtää nuori äiti paimensi kaksi poikaansa mukaansa ja jätti jälkeensä aution leikkipuiston. Vain Martin ja Penny istuivat penkillä täydessä hiljaisuudessa. Lopulta Martin nousi rikkoen eleellään sen melankolisen hiljaisuuden, joka oli vallinnut heidän välillään.
”Minä menen nyt. Mutta tulen takaisin.”
Jostain syystä Martin tunsi tarpeen sanoa sen ääneen. Sen, ettei hän vain kävelisi pois lopullisesti, vaan tulisi takaisin. Saamatta vastausta, ei sillä, että hän olisi sitä edes suuremmin odottanut, Martin pakotti itsensä liikkeelle. Hän ei tajunnut sitä kävellessään, mutta koko kotimatkan hirviö oli hiljaa.
*
Seuraavan kerran, kun Martin meni siihen leikkipuistoon, hän tiesi, kuka tyttö oli. Hän näki Pennyn istuvan saman penkin reunalla katselemassa jälleen muita lapsia ja istui tämän viereen. Tällä kertaa Penny ei siirtänyt katsettaan, vaan jatkoi iloisen leikin seuraamista.
”Hei, Martin.”
”Hei, Penny.”
Martin tunsi olonsa rohkeammaksi kuin viime kerralla. Hirviö oli antanut hänelle rauhan, ainakin väliaikaisesti, eikä tuo pieni tyttökään pelottanut häntä enää. Tiedon mukana tuli ymmärrys, vaikkei Martin voinutkaan olla varma ymmärsikö hän todella, mistä oli kyse. Ainakin hän luuli ymmärtävänsä.
”Tule, haluan näyttää sinulle jotain.”
Nyt Penny käänsi päätään ja tarkasteli Martinia vaiti. Tehostaakseen sanojaan Martin nousi ylös ja hetken epäröityään ojensi tytölle kättään. Mitä väliä sillä olisi, miltä se muille näyttäisi. Varovaisesti Penny liukui alas penkiltä. Hän tarttui ojennettuun käteen katseen herpaantumatta Martinin kasvoista.
”Mihin me mennään?”
”Ei kovin kauas. Mutta kerro, jos et jaksa kävellä.”
Saatuaan Pennyltä hennon nyökkäyksen Martin lähti ohjaamaan tätä pois puistosta kyseenalaistaen jokaisella askeleella aikeensa ja valintansa. Kuuluiko se hänelle ensinkään, ja vaikka hän tuntuikin jostain selittämättömästä syystä olevan ainoa, joka välitti, tekikö hän silti oikein. He eivät päässeet kahtakaan korttelia, kun Martinin epävarmuus sai hänet pysähtymään.
”Ollaanko me perillä?”
Pennyn lapsenomainen kysymys haihdutti epävarmuuden verhon, joka oli kovin erilainen kuin hirviö, jonka läsnäoloon Martin oli tottunut. Tämä epävarmuus oli aivan eri tavalla lamaannuttavaa.
Tytön ylös kirineet kulmakarvat saivat Martinin hymyilemään. Eihän hän voinut kuin yrittää tehdä oikein, ja sen oli riitettävä. Eikö niin?
”Ei ihan vielä. Unohdin hetkeksi mihin päin piti mennä seuraavaksi. Nyt muistan.”
Hän otti askeleen ja seuraavan, ja päätti, ettei antaisi jalkojensa pysähtyä kesken matkan enää toistamiseen.
Loppumatkan, joka ei vienyt kymmentä minuuttiakaan, he kävelivät hiljaisuudessa. Kun he saapuivat pienen, punatiilisen omakotitalon portille, Penny oli heistä se, joka pysähtyi. Hän päästi irti Martinin kädestä tämän jatkaessa matkaansa portista pihan puolelle. Vasta ovella Martin pysähtyi katsomaan portin pieleen jäänyttä Pennyä.
Penny näki Martinin hymyilevän, vaikkei se näyttänyt iloiselta hymyltä. Hän siirsi katseensa Martinin käteen tämän kutsuessa häntä eleellä luokseen ja pudotti sitten katseensa jalkoihinsa. Penny ei ymmärtänyt, miksi häntä pelotti niin kovin astua Martinin perässä portista, mutta se pelko esti häntä ottamasta enää askeltakaan.
”Ei se mitään.”
Martinin sanat saivat Pennyn leuan nousemaan kuin itsestään ja hennosti hän nyökkäsi vain jääden paikoilleen. Hänen ei tarvinnut mennä pihalle. Ajatuksen myötä pelko hellitti otettaan.
Niellen oman jännityksensä Martin pakotti kätensä ylös, kolkuttimelle. Kolmasti valurautainen kolkutin kolahti vasten oveen kiinnitettyä rautalevyä. Vastahakoisena irrottamaan renkaasta Martin laski kätensä ja koetti rentouttaa hartioitaan. Kolkutusta seurannut hiljaisuus tuntui venyvän sietämättömän pitkäksi, ennen kuin oven lukko viimein rasahti ja ovi aukesi. Martin tajusi nyt katsovansa suunnilleen päätä itseään lyhempää naista.
”Voinko auttaa sinua jotenkin?”
”Rouva Hughes?”
”Kyllä.”
Martin vilkaisi kohti pihan porttia, mikä oli eleenä rouva Hughesin mielestä varsin omituinen. Hän katsoi nuoren miehen ohi seuraten tämän katsetta ja puisti kevyesti päätään.
”Miten voin auttaa?”
Kysymykseen oli ilmestynyt terävä sävy, ja Martin tajusi seisseensä idioottina vieraan oven pielessä liian pitkään. Hän nielaisi ja selvitti kurkkuaan.
”Anteeksi, rouva Hughes, minä vain… Halusin kysyä, onko teillä tytär nimeltä Penny?”
Yllättyneisyys kävi naisen kasvoilla vain väistyäkseen surun ja menetyksen tieltä. Hänen suupielensä nousivat aavistuksen ja toinen käsi hakeutui sydämen ylle.
”Minulla oli.”
*
Penny oli ollut hiljaa koko matkan takaisin puistoon. Vaitonaisina he olivat molemmat istuneet takaisin samalle penkille. Martin oli odottanut jotain suurempaa tapahtuvaksi, eikä oikeastaan tiennyt miten jatkaa. Hän oli yrittänyt, mutta ilmeisesti se ei ollut riittänyt.
”Minä asuin siellä.”
Martin nyökkäsi sanoille, jotka eivät varsinaisesti olleet osoitettu hänelle, mutta joita hän oli ainoana kuulemassa.
”Mitä tapahtui?”
”Sinä kuolit, Penny. Vuosia sitten.”
Helmiäiset kyyneleet valuivat raidoiksi läpikuultaville poskille. Martin tunsi piston sydämessään.
”Miksi minä olen vielä täällä?”
Kysymyksestä kuulsi ymmärryksen puute ja pelko, eikä Martin tiennyt osaisiko hän vastata siihen. Hän koetti muotoilla ajatuksiaan järkeväksi, muttei saanut suutaan auki ennen kuin tunsi Pennyn itkuisen katseen itsessään.
”Ehkä sinä et vain halunnut uskoa sen olevan totta. Ehkä sinä pelkäsit jatkaa eteenpäin yksin.”
”Minua pelottaa edelleen”, Penny tunnusti kuiskaten. Martinin oli pakko peittää penkkiä vasten lepäävät sormet kämmenellään.
”Minä tiedän.”
Martin hymyili surullisesti, väsyneesti ja hiljainen huokaus karkasi hänen huuliltaan uloshengityksen myötä.
”Kuoleminen pelottaa minuakin. Mutta silti välillä minä mietin, olisiko kaikki parempaa, jos vain… Kuolisin.”
Penny ei osannut sanoa mitään, eipä Martin häneltä mitään vastausta odottanutkaan. Tuntui hieman helpommalta nyt, kun hän oli sanonut sen ääneen. Sen pelottavan ajatuksen, jonka hirviö oli saanut iskostettua hänen mielensä perukoille.
”Ei. Sitten on ihan yksin, eikä kukaan näe, eikä kuule. Se on kamalaa.”
Hetken molemmat vain olivat hiljaa. Martin mietti, miltä kuusivuotiaana kuolleesta pienestä tytöstä mahtoi tuntua tämän jouduttua kestämään lähes vuosikymmenen verran yksinäisyyttä. Sitä näkymättömyyttä, jota hän koki hetkellisesti.
Itsekseen Martin nyökkäsi ja kuin saaneen varmistuksen tuosta eleestä Penny liukui alas penkiltä.
”Minun pitäisi varmaan jatkaa.”
Penny ei tiennyt mihin ja miten hän saattaisi jatkaa, eikä se jäänyt Martinille epäselväksi. Mutta katsoessaan tuota pientä kummitusta katsomassa eteensä päättäväisyyttä olemuksessaan, hän ei osannut kuin hymyillä.
”Niin, sinun pitäisi. Ja kuka tietää, ehket joudu olemaan enää yksin, kun jatkat eteenpäin.”
Pieni, epävarma hymy löysi tiensä tytön huulille. Niin, ehkei hänen tarvitsisi enää olla yksin, ikinä.
”Kiitos, Martin. Että näit minut.”
Nuo sanat kuulostivat liian aikuisilta pienen tytön suuhun, mutta Martin ei välittänyt. Hänen kätensä hakeutui sydämen ylle, kun hänen silmiensä edessä tytön olemus, joka alkujaan oli ollut tuskin huomattavan läpikuultava, alkoi hitaasti hälvetä. Viimeiseksi jäi Pennyn hymy, jonka kadotessa kokonaan, Martin tajusi poskilleen valuneet kyyneleet. Hän pyyhkäisi kasvonsa hihaansa levittäen sekä kyyneleet että nenästään vuotavan rään ympäriinsä välittämättä siitä, miten kauempana leikkivät kaksospojat olivat jääneet tuijottamaan häntä räävittömästi.
Hän oli tehnyt oikein. Aivan varmasti oli. Mutta… Miksi se tuntui niin surulliselta?