Nimi: Silloin metsässä kerran
Kirjoittaja: tirsu
Genre: Slice of life, fluff, femme, fantasia elementti & angst
Paritus: Stina/Sirpale
Ikäraja: S
Summary: Se oli ensimmäinen asia huonon päivän listalla, joka oli alkanut sen jälkeen hitaasti kasvaa pituutta. Disclaimer: Hahmot ovat ylivilkkaan mielikuvitukseni tuotetta kera kaiken muun.
Haasteet: Femme10 #5 A/N: Tämä on viimeinen tekstini femme-haasteeseen. Hurraa! Ehdin kirjoittaa sen ennen kuin DL meni umpeen! Hyvä minä!
Tai siis. Tämä tarina on jatkoa
Suojelijani mun-tarinalleni (S). Sitä ei ole välttämätön lukea ymmärtääkseen tätä, mutta se saattaa kuitenkin avata joitakin kohtia paremmin.
Tajusin muuten tätä kirjoittaessani, että mulla on jonkin sortin fiksaatio – merkkiä kohtaan. Käytän sitä jokaisessa tarinassa melko usein. Täytyy varmaan ruveta hiukan vahtimaan, ettei tule viljeltyä sitä liikaa.
Lue, kommentoi. Lue, älä kommentoi. Älä lue. Ihan miten itse tykkäät. Kommenttia tietysti arvostetaan.
Kello on viittä yli neljä. Taivas on synkkä ja ilma raskas – illaksi oli luvattu myrskyä. Sääolosuhteet kuvaavat hyvin Stinan oloa. Työpäivä oli ollut aivan mahdoton ja kamala, mistään ei ollut tulla mitään.
Väsymys painaa hartioita lyttyyn, silmäluometkin tuntuvat raskailta. Mielessä siintää koti ja sen lämpö, että rauha. Stina huokaisee. Heti kun hän pääsisi kotiin, hän kävisi sohvalle huilimaan, sen hän olisi totisesti ansainnut.
Auto on rikki ja siten siis korjaamolla (Kalle oli luvannut alennusta, kun tuttuja kerran oltiin – onneksi, muuten rahat olisivat tiukoilla), minkä vuoksi Stinan on kuljettava jalkaisin kotiin. Matka on suhteellisen lyhyt: viisi kilometriä. Jonain muuna päivänä kyseinen matka olisi sujunut ripeästi, mutta nyt Stinan askeleet ovat painavia sekä laahustavia. Matka kotiin tuntuu kestävän ikuisesti.
Tuuli alkaa yltyä hiljalleen. Se huiskii hiuksia kasvojen eteen, mikä saa Stinan kiroamaan - paska päivä unohtaa beanie kotiin. Ja tietysti hansikkaat olivat olleet pipon sisällä, joten ei auttanut muu kuin pitää kädet takin taskussa, jotta ne pysyisivät edes etäisesti lämpiminä.
Harmaanruskean kerrostalon näkeminen saa melkein hymyn kohoamaan Stinan huulille. Loppusuora häämöttää, vielä puoli kilometriä ja hän olisi lähes perillä.
Liikennevalot näyttävät punaista. Stina pysähtyy vaikka hänen tekisi mieli kävellä päin punaisia. Se ei kuitenkaan olisi järkevää, sillä liikenne on runsasta monien palatessa töistä kotiin siihen aikaan.
Uskalias pyöräilijä painelee punaisia päin. Eräs vihreän Mercedes Benzin kuljettaja painaa tälle tööttiä ja näyttää herisyttävän nyrkkiään.
Stinan viereen seisahtuu vanhanpuoleinen nainen suussaan tupakka. Tämä puhaltaa henkoset ulos suustaan, jotka tuuli paiskaa Stinan kasvoille. Hän alkaa yskiä ja mulkaisee naista pahasti – helvetin tupakoijat, jotka eivät ajattele muita, varsinkaan sauhuttomia. Nainen ei kuitenkaan huomaa hänen mulkaisuaan, sillä valot ovat vaihtuneet vihreiksi ilmoittaen, että nyt on turvallista mennä ylitse. Nainen paineleekin jo täyttä häkää tien yli.
Stina vilkaisee vasemmalle, oikealle, sitten vielä kerran vasemmalle. On todellakin turvallista mennä. Valoihin ei kannata luottaa pelkästään, joku hölmö saattaisi hyvinkin ajaa päin punaisia. Lehdet ovat olleet useasti täynnä juttuja suojatieonnettomuuksia – niihin Stina ei halua mukaan.
Ensimmäiset pisarat laskeutuvat maahan, kun Stina avaa vanhan rakennuksen ulko-ovea lukosta. Päivän antia ajatellen on miltei ihme, ettei hän saanut vesiryöppyä päällensä. Hän oli jo aika lailla valmistautunut siihen, että niin kävisi.
Koska talo tosiaan on vanhan rakennus, sieltä ei löydy hissiä. Stinan on noustava rappuset kiltisti ylös, vaikkei hän jaksaisikaan. Mutta pakko mikä pakko hissittömässä talossa.
Toisen kerroksen tasanteella vastaan tulee rappukäytävän kyylä. Tervehtiessään kyylä silmäilee tarkkaan Stinan nuhruista olemusta. Se saa Stinan sapen kiehumaan. Toistettuaan tervehdyksen takaisin hän jatkaa matkaansa vaivautumatta jäädä rupattelemaan. Ei saisi kyylä enempää juoruilun aihetta hänestä!
Neljännen kerroksen oikeanpuoleisessa kellertävässä ovessa lukee mustaa taustaa vasten valkoisella
Kallio. Nimikyltin ympärille on liimattu kukkatarroja. Ne ovat haalentuneita – ja edellisen asukkaan laittamia. Stina ei ollut jaksanut, saati raaskinut, alkaa repiä niitä irti asuntoon muutettuaan.
Avattuaan asuntoon vievät ovet Stinaa vasten tulvahtaa aluillaan oleva savuverho ja palaneen tympeä haju. Riisumatta kenkiään hän ryntää automaattisesti keittiöön, joka voisi hyvinkin mahdollisesti olla savun ja käryn lähde.
Keittiössä savu on hieman paksumpaa, mutta haju on yhtä pistävää kuin eteisessäkin oli ollut. Savuverhon keskellä seisoo Sirpale käsissään puinen lasta ja sininen kauha.
Sen enempää Stina ei ehdi yksityiskohtiin kiinnittämään huomiota, hän ryntää Sirpaleen ohi ikkunan luokse. Hän avaa kiireen vilkkaan räppänän auki ja alkaa sitten avata ikkunaa. Ilma on saatava kiertämään ja nopeasti!
Stina käy avaamassa vielä olohuoneesta parvekkeen oven, että makuuhuoneesta ikkunan. Sitten hän palaa takaisin keittiöön, jossa on alkanut pikkaisen hälvetä.
Sirpale seisoo edelleen keskellä keittiötä. Hellalta nousee yhä savua. Stina kiirehtii uunin luokse ja nostaa paistinpannun ja kattilat pois liesiltä. Jokaisen sisältö on pohjaan palanutta.
Sammutettuaan levyt Stina huokaisee ja hieroo ohimoitaan. Mikä päivä! Palohälytinkään ei ollut huutanut keittiössä eikä eteisessä. Piruista ovat patterit näemmä loppuneet. Ne on pakko vaihtaa, sillä Stinalla ei ole aikomusta päätyä tulipalotilastoihinkaan.
Hengitettyään hiukan kitkerää ilmaa Stina kääntyy kohtaamaan Sirpaleen. Tämän punertavat hiukset ovat löysällä nutturalla ja yllään tällä on polviin asti yltyvä ylisuuri villapaita. Ilme tämän kasvoilla on jokseenkin hämmentynyt.
>> Mitä ihmettä sinä hölmö aioit? Polttaa kotimme? >> Stina kysyy pakottaen äänensä pysymään rauhallisena.
>> En! >> Sirpale huudahtaa järkyttyneenä. >> Ajattelin tehdä ruokaa meille, mutta shitten alkoi haishta pahalle ja ennen kuin tajushinkaan, kaikkialle tuli shavua!
>> Miksi sinä ruokaa teit? Et osaa edes kokata! >> Stina kysyy hampaat irvessä.
>> Halushin yllättää shinut. Löyshin ruokakirjoja hyllyiltä ja niisshhä oli ohjeita, kuinka tehdä ruokaa… >>, Sirpale selittää.
>> Yllättää minut? Miksi? >> Stina ihmettelee.
Sirpale näyttää alistuneelta. >> No kun on meidän vuoshipäivämme. >>
>> Vuosipäivämmekö? >> Stina toistaa kummastuneena. >> Ei meidän vuosipäivämme ole tänään. >>
>> Onhan! Tänään on tapaamishpäivämme >>, Sirpale väittää.
Stina kurtistaa kulmiaan. Hän voisi vaikka vannoa, että tänään ei ollut heidän vuosipäivänsä. He eivät olleet tavanneet ensimmäistä kertaa tällä päivämäärällä, he olivat tavanneet huhtikuussa. Ja seurustelemaan he olivat alkaneet vasta sitä seuraavana tammikuuna. Joten mitä ihmettä Sirpale oikein meinasi?
Sitten se iskee.
Tapaamispäivä. Sirpale pitää yhtä tiettyä päivää heidän tapaamispäivänään. Se on se päivä, jona he oikeasti tapasivat ensi kertaa, mutta josta he eivät voineet puhua muille Sirpaleen todellisen luonnon takia. Kuinka hän onnistuikaan unohtamaan sen?
>> Ai niin >>, Stina sanoo hitaasti, >> tapaamispäivä. >>
>> Shinä unohdit >>, Sirpale näyttää pettyneeltä.
Stina huokaa. >> Niin, niin unohdin. Muistin sen vielä aamulla, mutta sitten se jotenkin lipsahti mielestäni. Töissä oli rankkaa ja sitten kotona… >>
>> Minä melkein poltin koko ashunnon >>, Sirpale sanoo alahuuli väpättäen.
>> Tuota, niin. Mutta vain melkein >>, Stina yrittää lohduttaa, mutta hän tietää yrityksen jäävän heikoksi.
Hiljaisuus lankeaa keittiöön. Savu on hälvennyt miltei kokonaan, haju pistelee yhä nenässä. Ulkona ropisee äskeistä kovemmin.
Stina tahkoaa nenäänsä. >> Tuota, jospa sinä siivoaisit hieman heittämällä palaneen ruuan bioastiaan ja laittamalla pannut ja muut tiskialtaaseen likoamaan. Minä käyn sillä väliin kaupassa ostamassa… pattereita palovaroittimiin. >>
Sirpale nyökkää tuijotelleen varpaitansa – niissä on keltaista kynsilakkaa. Stina kääntyy aloillaan ja palaa eteiseen. Hän nappaa hattutelineellä olevasta korista mustikoilla kuvioidun kestokassin.
Rappukäytävässä Stina vetää syvään henkeä. Savun katku ei ole onneksi levinnyt sinne asti. Se olisi tuonut asiaan lisää ongelmia eikä hän sillä hetkellä olisi jaksanut hoitaa niitä.
Huokaisten syvään Stina laskeutuu rappuset ripeästi alas. Onneksi lähikauppa on todellakin lähellä, niin hän ei tulisi kastumaan pahemmin.
☆Stina laskee kauppakassin lattialle. Savun haju on alkanut hälvetä asunnosta, tilalla on sateen tuoksu. Sinä päivänäkin oli satanut, kun he olivat tavanneet Sirpaleen kanssa.
Stina riisuu kengät jalastaan ja nappaa ne sitten käteensä. Ne ovat litimärät, joten hän vie ne kylpyhuoneeseen kuivumaan takin kera.
Ripustettuaan takin naulapuuhun ja laskettuaan kengät lattialle, Stina palaa eteiseen hakemaan kauppakassin. Hän suuntaa keittiöön ja laskee kauppakassin pyöreälle pöydälle, jonka hän oli löytänyt kirpputorilta erittäin halvalla.
Stina nappaa työpöydällä lojuvan hiuslenkin. Hän laittaa sen huuliensa väliin pystyäkseen keräämään hiukset helpommin yhteen. Letittäessään hiuksiaan Stina katsoo ympärilleen keittiössä. Sirpale oli laittanut paistinpannun ja kattilat tiskialtaisiin likoamaan. Tämä oli myös laittanut ikkunan raolleen – sade oli varmaankin piiskannut sisälle.
Tyhjennettyään kauppakassin, Stina taittelee sen ja vie takaisin hyllyllä olevaan koriin. Hän koukkaa makuhuoneen kautta noutamaan tabletin mukaansa ennen kuin palaa keittiöön takaisin.
Uudet patterit ovat laskettuna työtasolla. Stinan aikomuksena on vaihtaa ne loppuun kuluneiden tilalle vasta hieman ennen nukkumaan menoa. Toivon mukaan asunnosta on siihen mennessä haihtunut kaikki kitkerä katku, jonka pohjaan palaminen aiheutti.
Stina nojaa työtasoa vasten selaillen tabletilla Googlea. Kulmat kurtussa hän käy läpi hakukoneen tarjoamia reseptejä. Hän tarvitsee nopeat ja yksinkertaiset reseptit alkuruokaa ja pääruokaa varten – jälkiruoka on jo hoidettu. Jos hän olisi yhtään virkeämpi ja pirteämpi, hän valitsisi reseptit, joihin pitäisi paneutua moniksi tunneiksi.
Tänään ei ole sellainen päivä, Stina ajattelee vilkaisten mekossaan olevaa kahvitahraa. Yllättäen koko päivän huononeminen oli alkanut juuri siitä. Se oli ensimmäinen asia huonon päivän listalla, joka oli alkanut sen jälkeen hitaasti kasvaa pituutta.
Stina pudistaa päätänsä. Nyt ei ole aika muistella työpäivän tapahtumia, nyt pitää keskittyä resepteihin.
Sopivan alkuruokareseptin löydyttyä Stina vaihtaa hakukoneeseen hakusanaksi sieni pääruuat. Google tarjoaa 46 500 tulosta. Siinä onkin varaa valita.
Stina painaa ensimmäisen reseptin, joka sattuu oleman Valion, auki ja käy sen läpi. Hän sulkee sivuston ja avaa toisen reseptin.
Muutaman minuutin ja hakusanan vaihtamisen jälkeen, Stinalla on molemmat reseptit auki omissa välilehdissään. Hän jättää tabletin työtasolle ja alkaa kaivella tarvittavia välineitä esiin pohtien samalla valmistaisiko hän salaattiakin vai ei. Jos hän valmistaisi, siitä olisi hyvä aloittaa.
☆Ruuanlaitossa hurahtaa yli puolitoista tuntia. Alkuruoka on laskettuna keskelle katettua pöytää. Pääruoka odottaa uunissa, jälkiruoka jääkaapissa, jonne Stina sen hetki sitten nosti. Salaatin teosta hän oli päättänyt luopua.
Tyytyväisyyttä tuntien Stina katselee aikaansaannostaan. Kaikki näyttää oikein hyvältä – ja maistuu myös (hän oli tietysti maistellut ruokia niitä valmistaessaan). Hienoa, vaikka hän itse sen sanookin.
>> Sirpale, ruoka on valmista >>, Stina huutaa riisuessaan essua yltänsä.
Sirpaletta ei näy eikä kuulu. Kummallista.
>> Sirpale >>, Stina huutaa uudestaan, >> syömään! Kaikki on jo valmista. >>
Vieläkään ei mitään. Mikä ihme tällä nyt on? Normaalisti Sirpale olisi tullut jo paikalle – ellei olisi tullut jo silloin, kun hän kokkasi vielä.
Stina kurtistaa kulmiaan. Yleensä Sirpale käy monesti keittiössä, kun hän valmistaa ruokaa, mutta sillä kertaa tätä ei ollut näkynyt kertaakaan. Eikä edes kuulunutkaan. Kummallista, hyvin kummallista
Stina oli nähnyt Sirpaleen ennen kauppaan lähtöään. Sieltä tultuaan hän ei ollut nähnyt tätä kertaakaan. Missä tämä oikein mahtaa olla? Ja erityisesti, tekemässä mitä? Onko tämä mennyt jonnekin piiloon potemaan huonoa omaatuntoa? Sillä Sirpale oli ollut aika maissa poltettuaan tekeleensä pohjaan.
Voi luoja, Stina huokaisee syvään ja nappaa tabletin mukaansa. Sirpale ei ollut makuuhuoneessa silloin, kun hän oli käynyt hakemassa tabletin, mutta ehkä tämä oli hiippaillut sinne sen jälkeen.
Makuuhuoneessa ei kuitenkaan ollut ketään. Laskettuaan tabletin yöpöydälleen Stina käy kurkistamassa kylpyhuoneeseen. Sekin on tyhjä, Sirpale ei ole sielläkään.
Olohuoneessakaan ei näy ristinsielua. Stina kurkkaa varmuudeksi nojatuolien taakse ja pöydän alle. Sohvan takanakaan tämä ei ole, sillä sohva on paikallaan seinää vasten.
Huolen alkaessa asuttaa vatsanpohjaa Stina piipahtaa eteisessä. Sirpaleen takki ja kengät ovat paikoillaan eli ulos tämä ei ollut lähtenyt.
Huokaisten Stina palaa takaisin olohuoneeseen; on vielä yksi paikka, jossa Sirpale voisi olla – ja luultavasti onkin. Stina avaa parvekkeelle vievän oven. Sateen tuoksu lyö vasten kasvoja. Tuuli piiska sadepisaroita parvekkeen puolelle.
Olisipa parveke lasitettu, Stina ajattelee hajamielisesti. Niin voisi istua parvekkeella sadetta katselemassa tai jotain. Ropinan kuuntelu voisi olla rauhoittavaa. Tai sitten ärsyttävää, riippuisi siitä millainen päivä takana olisi ollut.
Stina pudistaa päätänsä. Nyt ei ollut aika pohtia tuollaisia. Ajatukset täytyy kääntää takaisin johonkin paljon tärkeämpään kuin lasitettuun parvekkeeseen – Sirpaleeseen.
Vilkaisu vasemmalle kertoo, ettei tämä istu puutarhatuolilla. Eikä tämä ole pöydän allakaan, kuten Stina oli odottanut.
Huolestuneisuus puristaa kurkkua ja rintakehää, kun Stina näkee Sirpaleen, joka makaa lattialla kerällä. Stina lähestyy hitaasti Sirpaletta. Hän polvistuu tämän eteen ja vie kätensä silittämään tämän päätä. Turkki tuntuu melko märältä, Stina pidättää huokauksen.
>> Rakas, mitä sinä täällä teet? >> hän kysyy ääni hiljaisena.
Sirpaleen korvat värähtävät kertoen siitä, että tämä on kuullut. Päätään kettutyttö ei kuitenkaan nosta.
Stina alkaa silittää hitain liikkein Sirpaletta. Sade kastelee heitä molempia. Lasitettu parveke välähtää jälleen Stinan mieleen.
>> Olet ihan kastunut ja olet varmasti kylmissäsikin >>, Stina puhelee. >> Eikö mentäisi sisälle lämpimään ja kuivaan? >>
Ei vieläkään korvia suurempaa reaktiota. Elleivät Sirpaleen korvat liikkuisi, Stina kokeilisi tämän pulssia.
>> Sirpale rakas, kerro mikä on, jooko? Ole kiltti >>, hän pyytää.
Sirpale nostaa päätään pienesti ja avaa silmänsä. Rusehtavissa silmissä on syyllinen katse – miksi ihmeessä? Ja muutenkin tämän olemus on apea, Stina laittaa merkille.
>> Miksi olet ihan allapäin? Johtuuko se siitä, että unohdin vuosipäivämme? Se oli vahinko, ja lupaan, että muistin sen aamulla, mutta töissä oli melkoinen päivä >>, hän selittää.
Sirpale tuijottaa edelleen häntä. Stina antaa kätensä pudota tämän turkilta. Hänen kämmenensä on märkä. Väsymys alkaa jälleen painaa hänen harteitaan.
>> Tein ruokaa, mennään syömään. Sen jälkeen voitaisiin vaikka katsoa jokin elokuva tai pelata jotain peliä. Sinä saat valita >>, Stina maanittelee.
Sirpale tuijottaa vielä hetken aikaa ja laskee sitten päänsä. Silmiään tämä ei kuitenkaan sulje, mutta katseensa tämä on keskittänyt betonilattiaan.
Stina ei voi estää itseään huokaisemasta raskaasti ääneen. >> Sirpale kiltti, kerro mikä on! >>
Hänen yllätyksekseen Sirpale kohottautuu ylös ja käy istumaan. Tämä tuijottaa hänen kasvojaan tovin, kunnes pikku hiljaa alkaa ottaa ihmismuotoaan. Korvat ja tuuhea häntä katoavat, turkki muuttaa väriään. Kuono muuttuu nenäksi, jonka päässä on mustaa ihan kuin lika tahrana. Ihmismäiset korvat työntyvät esiin ja terävät hampaat pienenevät.
Pian Stinan edessä istuu Sirpale, jonka punertavien hiuksien nutturakampaus on lätsähtänyt sateesta. Villapaita on märkä, vesipisarat valuvat paljasta säärtä pitkin. Apea katse pysyy kuitenkin rusehtavissa silmissä.
>> Olen pahoillani, että shinulla oli rankka työpäivä >>, Sirpale sanoo.
>> Ei se sinun vikasi ole >>, Stina huomauttaa pohtien, että senkö vuoksi toinen on alakuloinen.
>> Niin, mutta shilti >>, Sirpale sanoo. >> Eikö niin kuulu shanoa? Ainakin televishiosshha tehdään niin. >>
>> Jaa, niin no, kai se on käytäntö >>, Stina raapii kaulaansa kummissaan. >> Oli miten oli, siksikö sinä olet allapäin?
Sirpale pudistaa päätänsä. >> En. Enkä shikshi, että unohdit vuoshipäivämme. >>
>> Niinkö? Miksi sitten? >> Stinalla lyö tyhjää.
>> Poltin melkein kotishi, kun yritin kokata >>, Sirpale kertoo. >> Mikä oli ihan tyhmää alushta ashti, shillä enhän minä oshaa laittaa ruokaa. Rankashta päiväshtäshi tuli rankempi takiani. Olen niin pahoillani! >>
Stina räpyttelee silmiään. Siitäkö tässä oli kyse? Kuinka hän saattoi olla niin tyhmä, ettei tajunnut sen olevan syy? Se jopa selittää syyllisyyden Sirpaleen katseessa… Voi luoja!
>> Ihan ensimmäiseksi, tämä on
sinunkin kotisi, ei vain minun (Sirpaleen ilme paljastaa sanavalinnan olevan huono), toisekseen vahinkoja sattuu, kolmanneksi et kuitenkaan polttanut ja neljänneksi, mikä tärkeintä, kuinka ihanaa sinulta edes yrittää kokata minulle, meille, yllätykseksi >>, Stina sanoo.
Sirpale yrittää sanoa jotain väliin, mutta hän ei anna, ei juuri nyt. >> Ja
jos palo olisi syttynyt, se olisi ollut myös minun vikani. En ollut tarkistanut palovaroittimia – niistä on patteri loppu. En myöskään ole opettanut sinulle miten hätätilanteissa toimitaan, se siis täytyy korjata lähipäivinä. Ja sitten, olen pahoillani, etten ottanut silloin tunteitasi huomioon. >>
>> Mitä tarkoitat? >> Sirpale ihmettelee.
>> Ruokien pohjaan palaminen varmaan pelästytti sinut >>, Stina toteaa hiljaa.
>> Ai >>, Sirpale lausahtaa. >> Kyllä minä hiukan shäikähdin, mutta ei shinun tarvitshe pahoitella shen takia… >>
>> Tarvitseepa. Olin ajattelematon sen suhteen, olen syvästi pahoillani. >>
He istuvat hetken hiljaa. Sade ja tuuli pitävät omaa ääntänsä, johon liikenteen melu sekoittuu. Jossain kaukana kuuluu etäistä jyrinää. (Luvattiinko eilen ukkosta? Sade- ja tuulimyrskyä kyllä, mutta ukkosta? Tosin sää on vaihtelevaista, eikä sitä voi täysin täsmällisesti ennusta, jotenka…)
Stina nostaa kätensä Sirpaleen poskelle. >> Silloinkin satoi. >>
Sirpale nyökäyttää päätään hieraisten nenäänsä. Tämä näyttää yhä surkealta.
>> Tule, mennään sisälle. Ruoka on valmista. Riisutaan märät vaatteet, syödään, mennään lämpimään suihkuun – yhdessä – ja katsotaan jokin hömppä leffa pyjamat yllä – tai pelataan jotain peliä >>, Stina sanoo nousten ylös.
Hän tarjoaa kättänsä, Sirpale tuijottaa sitä tovin. Lopulta tämä ojentaa oman kätensä ja Stina vetää tämän pystyyn.
He siirtyvät käsi kädessä sisälle. Stina sulkee oven ja vetää verhot ikkunan eteen.
Sirpale riisuu parhaillaan märkää villapaitaansa ja sen alla olevaa toppia. Stina alkaa riisua omia vaatteitaan. Hän antaa jokaisen vaatekappaleen tippua lattialle; ne pitäisi muistaa viedä myöhemmin pyykkiin. Kohta pian he molemmat seisovat täysin ilkosillaan. Stinan huulille kohoaa pieni virne, kun hän huomaa Sirpaleen katseen vaeltavan pitkin hänen vartaloaan. Rusehtavat silmät pysähtyvät lonkan kohdalla olevaan tatuointiin (pieni kettu muutaman sienen keskellä, turkissaan marjoja).
Mukavat vilunväreet kulkevat Stinan kehoa pitkin. >> Mennään syömään. >>
>> Okei >>, Sirpale nyökyttää päätään.
Keittiössä ruoka on ehtinyt jäähtyä. Mutta ei se haittaa, pääruoka on vielä (sammutetussa) uunissa, joten se pysyy lämpimänä vielä hyvän tovin.
Stina kehottaa kädellään Sirpaletta istumaan pöydän ääreen. Hän itse sulkee ikkunan ja räppänän, haju on jo kadonnut ja keittiö tuntuu aika vilpoisalta, ennen kuin käy istumaan myös.
Sirpale tuijottaa pöytää, joka on katettu normaalia hienommin. Keskellä pöytää on kasarissa oleva alkuruoka.
>> Shtina, misshhä maito? >> Sirpale kysyy nostaen katseensa Stinaan.
Mustapää katsahtaa pöydän antimet nopeasti läpi. >> Hups. En ottanut sitä esille heti, ja nyt sitten unohdin sen. Pieni hetki. >>
Stina nousee paikaltaan mennäkseen jääkaapin luo. Hän ottaa pari purkkia: täysmaitoa ja kauramaitoa. Täysmaito on Sirpaletta varten, kauramaito häntä varten.
>> Kas tässä >>, Stina sanoo laskiessaan maidot pöydälle. >> Aloita sinä. >>
Sirpale ottaa kauhan käteensä. >> Mitä tämä on? >>
>> Se on viekoittelevaa, kyllä viekoittelevaa, keltavahverokeittoa >>, Stina kertoo. >> Ja pääruokana on koivunkantosienilasagnea. >>
>> Mikshi juuri shieniruokaa? >> Sirpale kysyy silmät loistaen – tämä tietää vastauksen selvästi itsekin, mutta haluaa varmistua olevansa oikeassa.
>> Koska on meidän vuosipäivämme. Söimme juuri näitä sieniä silloin kerran metsässä. Silloin, kun tapasimme ensi kertaa >>, Stina vastaa. >> Mistä tulikin mieleeni, että jälkiruuaksi nautimme karpaloita jäätelön kera. Söimme niitä silloin. Ikävä kyllä en löytänyt variksenmarjoja, olisin halunnut tehdä niistä mehukiisseliä jäätelön kanssa tarjottavaksi. >>
Sirpale voihkaisee. >> Shtina, tämä on ihanaa! Kiitosh! >>
>> Eipä kestä >>, Stina hymyilee. >> Se on vähintä, mitä voin tehdä… >>
>> Minä rakashtan shinua! >> Sirpale henkäisee.
Stina ei tiedä miksi on niin yllättynyt. Se ei ole ensimmäinen kerta, kun Sirpale sanat lausuu. Hän on itsekin tunnustanut rakkautensa kettutytölle. Mutta aina, kun Sirpale kertoo rakastavansa, se lyö Stinan ällikälle joka kerta jostain käsittämättömästä syystä.
Ehkä kyse on tavasta, jolla Sirpale sen sanoo. Ehkä kyseessä on se, ettei hän osaa koskaan ennakoida sitä hetkeä, jolloin Sirpale sanoo sen. Ehkä kyse on vain siitä, että se on Sirpale, joka sen hänelle sanoo.
On syy mikä tahansa, äimänkäkenä hän on aina. Luultavasi olisi yhä silloin, kun hän syynkin tietäisi reaktioonsa.
>> Minäkin rakastan sinua >>, Stina sanoo tuntien lämpimän tunteen vellovan sisällään. >> Syödään nyt, minulla ainakin on kiljuva nälkä. >>
Sirpale naurahtaa, mutta ottaa ruokaa itselleen. Apeus tämä kasvoilta on väistynyt ilon ja loiston tieltä.
Hymy Sirpaleen kasvoilla saa Stinan sydämen sykähtämään onnesta. Hänen olonsa tuntuu leppoisalta. Väsymys on painunut taka-alalle, kamala työpäivä on melkein kuin muisto joltain toiselta päivältä. Iltaa kohden hän joko piristyisi enempi tai olisi jälleen väsynyt. Mitä luultavimmin hän tulisi olemaan jälkimmäistä, kun ottaa huomioon sen, mitä hän aikoo puuhata suihkussa Sirpaleen kanssa, Stina pohtii leveä virne kasvoillaan.
