Nimi: Odottamaton vieras
Kirjoittaja: Isfet
Ikäraja: K11
Genre: drama, angst
Varoitukset: insesti
Hahmot/Paritus: Andromeda/Narcissa (Narcissa/Lucius, Andromeda/Ted)
Yhteenveto: "Päästätkö sisaresi sisään?"
Vastuunvapautus: ei ole minun ei
A/N: En ole koskaan kirjoittanut Mustan sisaruksista, edes lyhyesti. Enkä ole koskaan kirjoittanut insestiä. Tämä on joululahjafikkini Kristenille, joka toivoi femmeä ja Mustan sisaruksia ja sai molemmat, toivottavasti miellyttää! Joulumieltä -, ja Femme10 -haasteisiin.
*
Andromeda Tonks, omaa sukua Musta, seisoo keskellä olohuonetta (salia, kaikuu menneisyyden ääni hänen päässään, mutta hän huitaisee sen pois) katsellen ympärilleen. Ikkunoissa on jouluverhot ja sen vieressä kuusi, maltillisesti ja somasti koristettuna. Hopeisena kimaltelevia lumihiutaleita ja kultaista nauhaa, kuten joka joulu ennenkin. Talossa tuoksuu mausteille ja havupuulle, mutta kaikki ei ole kohdallaan.
Tämä on ensimmäinen joulu ilman Tediä.
Andromeda kietoo kätensä ympärilleen ja tukahduttaa rajun nyyhkäyksen. Ikävään on jo tottunut, melkein sopeutunutkin. Enää hän ei odota miehen astuvan ovesta sisään, ei tapaile yöllä tyhjää vuodetta (ainakaan säännöllisesti). Mutta se ei ole kokonaan poissa, suru odottaa nurkissa näitä tyhjiä hetkiä päästäkseen iholle.
Dorakaan ei tule, ei nyt eikä enää koskaan.
Kaksi katkeraa kyyneltä valahtaa silmänurkista. Sitten seuraavat kaksi, pieni nyyhkäys.
"Minun pieni tyttöni..."
Nymphadoralla oli aina punaiset hiukset jouluna. Silmät olivat mielialasta riippuen siniset, vihreät tai ruskeat, jouluisin ei ikinä harmaata. Yleensä lämmintä, iloisesti tuikahtelevaa ruskeaa, onnellista ja suloista.
("Katso äiti, katso! Paljon lahjoja!"
"Niin on, rakas. Mutta ensin syödään."
"Minä haluan avata lahjat nyt! Eikä minulla ole yhtään nälkä, ei puuroa!"
"Anna olla, kulta. Nyt on joulu, antaa lapsen kärsiä epäjärjestyksestä yhden päivän.")
Doralla oli ollut puoliksi syöty karamellitanko piilossa selän takana ja suklaata suupielessä. Andromeda veti vapisten henkeä. Illalla he olivat juoneet kaakaota kermavaahtohunnulla, vaahtoa oli tarttunut Tedin viiksiin ja Doran kulmakarvoihin... Kynnet pureutuivat kylkiin, rauhoitu. Andromeda hengitti syvään ja ripusti kasvoilleen vapisevan hymyn. Teddy äänteli kehdossaan, ja nainen meni hyssyttelemään lasta. Suloinen pieni poika...
Kop kop.
Kolkuttimen ääni kaikui hiljaisessa talossa. Andromeda silitti Teddyä vielä pari kertaa, jotta tämä pysyisi rauhallisessa unessaan. Samalla hän ihmetteli kuka ulkona mahtoi olla. Hän ei odottanut vieraita, ei nyt aaton aattona.
Kop kop.
Koputus oli maltillinen ja kohtelias, toinen hieman vaimeampi, melkein kuin epäröivä. Andromeda pyyhki poskensa ja totesi ajattelevansa liikaa. Hän avasi oven äännähtäen hämmästyneesti ennen kuin sai kielensä kuriin. Kuistilla seisova nainen hymyili pienesti, melkein arasti. Vaaleat hiukset olivat märän lumisateen kihartamat, viitan hartioilla oli kerros lunta.
"Hei, Meda."
"Narcissa", Andromeda nyökkäsi.
He mittailivat toisiaan hetken katseellaan. Siitä oli niin kauan. Narcissan kasvoilla oli sinne kuulumattomia uurteita, otsalla, kireän suun ympärillä. Pää oli sovittelevasti hieman painettuna, mutta olkapäät oli vedetty taakse ryhdikkäästi.
"Päästätkö sisaresi sisään?", Narcissa kysyi hetken kuluttua.
Andromeda väisti sanomatta sanaakaan päästäen naisen ohitseen eteiseen. Hän katseli Narcissan ripustavan viitan tottuneesti naulaan, kuin hän kävisi vähän väliä. Sen alla hänellä oli syvänpunainen leninki joka korosti hänen ihonsa kalpeutta. Narcissa oli aina ollut heistä vaalein.
Andromeda viittasi siskoaan seuraamaan ja johdatti tämän keittiöön. Teepannu lensi kuumenemaan ja purkki hyllyltä Andromedan käteen -valkoista teetä, inkiväärinpaloja ja ruusun terälehtiä. Hän muisteli hajamielisesti sen olleen heidän suosikkejaan äidin teekutsuilla. Sivusilmällä hän tarkkaili Narcissaa. Vaalea nainen näytti hitusen eksyneeltä. Hän katseli keittiötä näennäisen rauhallisesti, jopa hyväksyvästi. Kaapit olivat siististi kiinni, hyllyt järjestyksessä ja pölyttömiä. Työtasot olivat vapaat ja puhtaat, nyt kun niillä ei enää lojunut Tedin lehtiä tai kalastustarvikkeita. Oikeastaan nainen kaipasi sitäkin.
Hän kaatoi hautuneen teen posliiniseen tarjoilukannuun ja nosti sen hetken mielittyään tarjottimelle kahden siron kupin kera. Oli ehdottomasti parempi juoda olohuoneessa. Pieni maitokannu, ja vielä varmuuden vuoksi sokeriastia, sekä kulhollinen kanelikeksejä. Andromeda ajatteli tilanteen lähes naurettavaa absurdiutta kun he astelivat vaitonaisena jonona eteenpäin: itsekseen leijuva tarjotin, Andromeda itse ja viimeisenä Narcissa, jota hän ei ollut nähnyt vuosikausiin edes vilaukselta. He eivät kumpikaan osoittaneet millään lailla kaiken olevan uutta ja epätavallista, vaan käyttäytyivät lähes rutinoituneesti.
Narcissa valitsi tuolin läheltä tummapuista pikkupöytää jolle tarjotin laskeutui. Andromeda istui melkein vastapäätä, hieman lähemmäs ja kaatoi teetä kuppeihin. Narcissa poimi toisen niistä kahdella sormella, sanoi vaimean kiitoksen, lisäsi maitoa, muttei sokeria. Andromeda käytti maitoa vain mustassa teessä. Hän joi pari pientä kulausta kuumaa kultaista juomaa, odotti.
Narcissa vei kupin punatuille huulilleen silmäillen ympärilleen. Hänen katseensa pysähtyi koristeköynnöksen alla lepäävään kehtoon muutamaksi sekunniksi, ennen kuin kääntyi pimeään ikkunaan. Hän raotti huuliaan, epäröi, ja otti sittenkin vielä kulauksen teestä.
"Sinulla – kryhym – sinulla on viehättävä pikku koti."
"Kiitos, pidän siitä itsekin."
Hiljaisuus, levottomasti liikahtelevia sormia kupin käsinmaalatuilla kiekuroilla.
"Olen pahoillani. Kaikesta", Narcissa sanoi nielaisten, "Miehestäsi. Tyttärestäsi."
Suru läikähti Andromedan rinnassa ja salpasi hengityksen. Ei, ei nyt. Sitten hän tunsi kateuden pistoksen; hänen siskollaan oli yhä sekä mies, että lapsi. Hän ei tiennyt miltä se tuntui.
"Todellako, Narcissa?"
Hän näki terävän äänensä sivaltavan pikkusiskoaan kuin ruoska. Narcissa vavahti ja hengähti syvään, sormet puristivat kuppia turhan lujaa. Siniset silmät eivät katsoneet suoraan.
"Usko tai älä, kyllä olen. Tiedän että... No, minä...", Narcissa nieleksi.
Andromeda jähmettyi. Ei kai hän itkenyt? Eihän hänellä ollut aihetta... Vai oliko?Cissy tuntee syyllisyyttä, Andromeda tajusi hämmentyneenä. Hän luuli vuosien kuluttaneen kaiken sen pois, hioneen hänestä sen timantin jollaisia äiti oli yrittänyt luoda heistä kaikista.
"Cissy, älä. Ei se ollut sinun syysi."
Narcissa ei vastannut, puri vain hampaitaan yhteen ja tuijotti päättäväöisesti ikkunasta ulos. Yksi kyynel putosi rintamukselle.
"Et sinä heitä tappanut", Andomeda sanoi vaikeasti, "et olisi voinut estää. Minä tiedän millaista se on." Millainen hän on, hän lisäsi itsekseen.
Narcissa sulki silmänsä. Tee unohtui jäähtymään sylissä oleviin käsiin. He istuivat hiljaa, Andromeda oikoi pukunsa helmaa. Menneisyyden haamut kuiskivat hänen korvissaan, mutta hän hääti ne päättäväisesti pois.
"Ehkä en. Tämä kaikki oli vain... Niin turhaa! Minä... Ei verellä oikeasti ole merkitystä. Sinä olit meistä viisain, Meda."
Narcissa vaikeni hetkeksi ja naurahti sitten katkerana. "En voi uskoa että sanoin noin. Niin vaikeaa."
Andromeda nousi ja laski kätensä varovasti siskonsa käsivarrelle. Minä tiedän, hänen teki mieli sanoa, mutta huulet eivät avautuneet. Narcissan käsi oli lämmin satiinihihan alla ja Andromeda huomasi sisimmässään liikahtavan jotain kauan sitten unohdettua. Heidän katseensa kohtasivat eikä kumpikaan kyennyt liikahtamaan.
"Kaiken lisäksi meitä on enää kaksi."
Andromeda tiesi heti mitä toinen tarkoitti. Hän suoristautui ja tarttui teekannuun.
"Minä olen ollut niin kauan yksin, ettei sillä ole enää väliä."
Narcissa yritti turhaan tavoitella hänen katsettaan, kun Andromeda kaatoi hänenkin kuppiinsa lisää teetä. Hän halusi karttaa silmien tutkivaa sinisyyttä.
"Ja kuitenkin sillä on."
Katseet kohtasivat viimein uudeksi pysähtyneeksi hetkeksi. Narcissan ilme oli tutkiva, sekä tiukka, niin tuttu ja silti vieras. Andromeda nielaisi laskiessaan kannun pöydälle, sen pintaan jäisi varmasti rengas. Hän piteli rannettaan, jonka pinnalla olevaa pientä kuiviota hän ei ollut koskaan kyennyt selittämään miehelleen. Narcissa vilkaisi sitä hienoisesti yllättyneenä.
"Sinulla on yhä se?" hän kysyi tavallista matalemmalla äänellä.
"On", Andromeda henkäisi nykäisten sormensa irti, kuin iho olisi äkkiä polttanut hänen kosketuksensa alla.
Narcissa nykäisi hihaansa paljastaen sinisten risteilevien suonten verkon, ja niiden yllä lepäävän kolmisakaraisen kuvion. Andromeda katseli sitä, pientä pyörrettä joka haaraantui kolmeksi kaarevaksi viivaksi. Hyvin yksin kertainen ja hyvin pieni. Hyvin merkityksellinen, ainakin silloin aikoinaan. Padotut muistot vyöryivät hänen ylitseen.
~*~
Jouluaatto 1961. Ulkona oli hyvin pimeää, maassa ei ollut hiutalettakaan lunta ja satoi vettä. Sen tasainen rummutus kaikui ullakon peltikatteesta masentavana sävelmänä. Mutta Mustan sisaruksilla oli sillä hetkellä muutakin ajateltavaa. Oikeataan he eivät olisi saaneet mennä ullakolle, eivät varsinkaan nyt kun heillä oli vieraita. Mutta kutsut olivat venyneet jo tukahduttavan pitkiksi, ja loputtomien kehujen ja kohteliaisuuksien annon ja vastaanottamisen jälkeen he olivat päättäneet ottaa vähän omaa tilaa.
"Huh, vihdoin! Kuinka monta kertaa tänä iltana saitte kuulla olevanne jo 'isoja tyttöjä'?", Bellatrix huokaisi.
"Varmaan neljästi, ja pari leperrettyä "voi kun sinä olet kasvanut" huomautusta", Andromeda kikatti, "ihan totta, antaisivat vain olla."
"Minullekin höpötettiin sellaista. Jopa Orion sanoi niin kerran, vaikka näimme viimeksi kesällä, kun olimme katsomassa vauvaa."
"Regulusta, Cissy", Andromeda täsmensi.
"Anrich, älä nipota. Saan päänsärkyä siitä", Bellatrix pyöräytti silmiään ja sytytti laatikosta löytämänsä vahakynttilän.
Lepattava liekki loi tummia varjoja sisarusten kasvoille ja toi esiin hienoihin helmoihin takertuneen pölyn. Tyttöjen kauniit kampaukset hapsottivat jo hienoisesti, Bellatrixin päästä oli pudonnut hopeinen hiussolki jonnekin.
"En minä nipota. Tylypahkassa sinunkin pitää muistaa asioita."
"Minä en halua että Bella menee Tylypahkaan!"
"Totta kai minä menen."
Narcissa mutristi huuliaan tyytymättömänä. Käsistä tarttui lisää harmaata sotkua vihreään mekkoon, kun tyttö risti ne rinnoilleen mökötysasentoon.
"Sitten minä ja Meda ollaan ihan kaksistaan. Se ei ole yhtään niin kivaa kuin kolmisin."
"Kyllä te pärjäätte. Minä kirjoitan kirjeitä ja äiti ja isä antavat teidänkin lukea, jos olette nätisti", Bellatrix kohautti harteitaan.
"Minustakaan ei ole kivaa kun sinä lähdet, Bella. Ja Cissy on vasta viisi."
"Kuusi! Sinä sanoit väärin!", Narcissa iloitsi.
"Äh, ihan sama", Andromeda nyppi helmaansa harmistuneena, "entä jos löydät uusia kavereita etkä enää tykkää meistä?"
Bellatrix huitaisi kädellään saaden liekin lepattamaan vimmatusti. Kun siskot eivät vieläkään näyttäneet vakuuttuneelta, hän kumartui lähemmäs tuijottamaan heitä silmiin, kiihkeästi vakuutellen.
"Minä en unohda teitä, okei? Te olette siskojani, hyvänen aika. Te olette minullekin tärkeitä."
"Kiitos, Bella!" Narcissa hihkaisi ja suukotti Bellatrixia poskelle.
"Vannotaan sisarusvala", Bellatrix keksi, "meidän pitää pysyä yhdessä, veremme velvoittaa."
"Joo! Laitetaan oikea etusormi toisen oikean ranteen sisäpuolelle ja vannotaan!"
Tytöt tekivät niin, tunsivat toistensa veren jännittyneen kohinan sormissaan. Silmät loistaen, ääni väristen he lausuivat vuorotellen lauseitaan täydennellen:
"Me, Mustan sisarukset täten lupaamme -"
"-puolustaa ja suojella toisiamme -
"-auttaa ja kuunnella -"
"-sekä pitää aina yhtä" Bellatrix lopetti virnistäen.
Kaikkien tyttöjen yllätykseksi heidän sormistaan lensi pieniä, kirkkaita kipinöitä. Tytöt kirkaisivat, kuka järkytyksestä, kuka yllätyksestä tai säikähdyksestä -tai ehkä niistä kaikista. Kynttilä sammui, ja hetken oli aivan hiljaista, kun tytöt odottivat kauhulla askelia kapeista rappusista. Kun niitä ei kuulunut, Bellatrix sytytti hermostuneena kynttilän uudelleen. Kipinä oli polttanut hänen hopeanharmaaseen leninkiinsä pienen reiän kyynärtaipeeseen.
"Kaikki kunnossa?"
"Joo", toiset kaksi vastasivat kuorossa.
"Mitä se oli?", Andromeda kysyi.
"Me ei kai vielä oikein hallita meidän taikuutta. Katsotaan sattuiko mitään", Bellatrix vastasi kääntäen kättään kynttilän liekin valoon.
"Bella! Mikä tuo on?"
"Katsokaan onko teilläkin! Äkkiä!"
Lopulta he totesivat että kaikkien ihoon oli palanut tuo samainen symboli, mustempi kuin pimeinkään yö. Sisarukset pitivät sitä todella tärkeänä ja hienona, heti selvittyään ensijärkytyksestä (ja siitä ajatuksesta mitä äiti tulisi sanomaan). Se tulisi aina kuvastamaan heidän sisaruuttaan.
~*~
"Se on haalistunut. Viimeksi näin radikaalia muutosta tapahtui kun..." Narcissa empi.
"Kun minä nain Tedin", Andromeda nielaisi, "mutta Bella on ollut minulle kuollut jo kauan. Oikeastaan sinäkin, päätökseni ajoi minut erilleen."
(Tätäkö sinä halusit? Kaiken sen jälkeen mitä olemme puhuneet, olemme tehneet, vannoneet! Sinä haluat vain jonkun saastaisen kuraverisen, saastaisen! Kirkumista ja särkyvää posliinia.)
"Niin ei tarvitsisi olla. Minä... Me voisimme... Hmm, tavata joskus?" Narcissa epäröi.
"Haluaisitko todella? Luulin että sinä..."
"Sota laittaa tärkeysjärjestyksen uusiksi. Ja minä... Olisin valmis pitämään taas yhtä."
Narcissa painoi päänsä posket punottaen ja otti kulauksen teetä. Andromeda tiesi sanomattoman jatkon, sen joka kysyi oliko jo liian myöhäistä. Bellan kohdalla oli ollut jo kauan, ja Cissy oli ollut hänen kanssaan. Meda oli kakkosvaihtoehto. Mutta Cissy ei ollut samanlainen kuin Bellatrix. Cissy ei ollut tappanut ketään, eikä varsinkaan hänen tytärtään.
"Entä Lucius?" Andromeda kysyi kulmiaan kohottaen.
"Hän ei tiedä, mutta en usko että hän estäisi minua. Ei enää."
Teddy äänteli kehdossaan ärtyneesti, ja alkoi pian parkua. Molemmat naiset käänsivät päänsä nopeasti ja Andromeda nousi ylös. Narcissa laski kupin kädestään seuraten häntä hitaasti, kuin arastellen. Korkokengät kopsahtelivat lattialankkuihin. Hän katseli hiljaa siskonsa käsissä ynisevää poikaa, kun tämä painoi hänet rinnalleen hyssyttäen. Andromeda tunsi tuijotuksen itsessään ja kääntyi. Hän haparoi hiukan, vaihtoi painoa jalalta toiselle.
"Tässä on Teddy, minun tyttärenpoikani. Minun ainoa lapsenlapseni", hän nielaisi, "poika on nälissään, suo anteeksi."
"Eihän sille voi mitään. Voinko, hmm, voinko tulla mukaasi kun juotat hänet?"
"Toki", Andromeda vastasi hiukan liian nopeasti.
He kävelivät takaisin keittiöön, jossa Andromeda alkoi juottaa Teddyä pullosta. Poika nyhjäisi topakasti hänen hiuksiaan ja imi nälkäisenä. Narcissa katseli pyöritellen sormuksiaan vasemmassa nimettömässä ympäri ja ympäri. Pojan hiukset vaihtoivat väriä kiukkuisen tummanpunaisesta pehmeään ruskeaan, samanlaiseen kuin Andromedan omat. Lopetettuaan poika röyhtäisi kuuluvasti ja maiskutteli huuliaan tyytyväisenä. Naiset hymyilivät lempeästi.
"Saisinko pidellä häntä hetken? Lupaan olla oikein varovainen", Narcissa vakuutteli lähes palvova katse silmissään.
Andromedan teki hetken mieli puristaa vauva tiukemmin rintaansa vasten ja kirkua ettei kukaan koskisi hänen ainoaansa. Sitten hän näki hiljaisen tuskan joka Narcissan kasvoilta kuvastui.
"En koskaan saanut tutustua tyttäreesi, etkä sinä minun poikaani. Mutta pyydän, anna minun pidellä häntä."
Andromeda puri huultaan. Sitten äärimmäisen hitaasti hän ojensi siniseen potkupukuun puetun pienokaisen siskonsa odottaville käsivarsille, mutta tarttui hänen olkapäästään kiinni ja pysytteli mahdollisimman lähellä. Narcissa kohotti lapsen pystyyn ja painoi nenänsä tämän tuoksuvaan päälakeen. Poika tarttui hänen hiuksiinsa ja silloin tämän omatkin hiukset muuttuivat vaaleaksi kiharapilveksi. Narcissan silmissä kimalsivat liikutuksen kyyneleet, kun tämä ojensi vauvan takaisin siskolleen.
"Kiitos", hän kuiskasi käheästi.
Sitten hän painoi huulensa Andromedan huulille. Nainen hätkähti ja joutui puristamaan sylissään olevaa nyyttiä tiukemmin ettei pudottaisi sitä. Narcissa maistui inkiväärille ja neilikalle, tämän pehmeät huulet tuntuivat kaikkien näiden vuosien jälkeen vääriltä hänen omiaan vasten. Mutta hän ei työntänyt siskoaan pois vaan raotti huuliaan varoen, päästäen Narcissan tutkimaan hänen suutaan lempeästi.
(Älä itke, Meda, tule tänne. Halaus, suudelma. * Anrich, minä en kelpaa mihinkään. A- anna o- olla. Halaus, suudelma. Älä puhu pötyä. * Minulla on ollut ikävä sinua. Suudelma, sileät hiukset sormien lomassa, kevyet kädet vyötäröllä. Minullakin sinua.)
Sitten Narcissa vetäytyy pois, vain maku ja muistot jäävät. Andromeda räpyttelee silmiään, Narcissa henkäisee anteeksipyynnön. Andromeda pudistaa päätään ja halaa siskoaan, vie Teddyn torkkupeiton päälle ja saattaa naisen ulos.
Lumisade on lakannut ja hengitys höyryää ilmassa. Narcissa hymyilee huterasti ja sipaisee siskonsa rannetta kylmillä sormillaan. Joku luistelee läheisellä lammella, sieltä kaikuu kevyttä naurua läpi pimeän.
"Voit tulla piipahtamaan silloin tällöin, jos haluat", Andromeda sanoo.
"Kiitos. Ja hyvää joulua, Meda."
"Hyvää joulua, Cissy."
