Author Ingrid
Fandom Harry Potter
Rating S
Pairing Pansy Parkinson/Luna Lovekiva
Disclaimer Hahmot © J.K. Rowling
A/N Kirjoitin tämän tajunnanvirtana tänä aamuna, kun istuin sohvalla ja katselin harmaata ja sateista taivasta - olen tällä hetkellä paikassa, missä tammikuu totta vie muistuttaa enemmän lokakuuta ja se on tosi masentavaa. Tämä osallistuu 12+ virkettä XII -haasteeseen, jonka sanalista löytyy tuon linkin takaa.
L O K A K U I N E N
Lokakuinen aamu valkeni harmaana utuisen sumun kiertyessä viettelevästi kuuraisten heinien ja pakkasöiden paljaaksi nuolemien puunrunkojen ympärille. Viimeöinen viima oli pitänyt Lunan hereillä. Tuuli oli iskenyt puutarhan idänhopeapensaiden piikikkäitä oksia vasten makuuhuoneen ruutuikkunaa sadepisaroiden rytmittäessä niitä läpi yön.
Lunan taivaansiniset silmät kääntyvät katsomaan hänen vierelleen untuvavällyihin käpertynyttä naista, jonka musta polkkatukka laineilee tyynyllä. Pansy raottaa huuliaan ja avaa tummat silmänsä, joiden intensiivinen katse saa Lunan rakastamaan ja halajamaan toista yhä uudelleen ja uudelleen. Pansyn kalpeat sormet sivelevät pellavaisten hiussuortuvien peittämää siroa selkärankaa, joka muistuttaa kaunista saarijonoa maidonvalkeassa meressä.
Etäämmällä, kivisen ja mutkittelevan pyörätien varrella aamun tikka naputtaa vanhaa pyökkiä. Siihen Luna herää aamuisin ollessaan yksin, mutta nyt se rytmittää heidän kiihtyneiden hengitystensä poljentoa, jonka he piilottavat aamun hämärään ja kätkevät vällyjen alle. Pansyn kosketus kutittaa Lunan kyljen kaarta kuin pehmeä höyhen, ja hän hymyilee vienoa hymyään sadepilvien lipuessa jälleen ikkunaruutujen takana aukeavalle taivaankannelle.
”Sinun täytyy vain malttaa odottaa, Luna, vielä joskus lokakuu vaipuu historiaan ja me jätämme sen taaksemme, minä lupaan.”
Luna siirtää katseensa ikkunasta Pansyn silmiin toivoen, että nainen on oikeassa ja että jonakin päivänä he vielä heräisivät kullankeltaiseen aamuruskoon jos kaikkivaltias vain niin soisi.
Hiljaisuus laskeutuu heidän välilleen ja Pansy tietää sen kylvävän loppusyksyn mukanaan tuomaa ikävää Lunansa sisällä. Yksinkertaisesta, aamiaisleipänsä Lörpötyslitkun kera nauttivasta taikaluonnontieteilijästä oli odottamattomasti ja aivan silmänräpäyksessä tullut hänen koko maailmankaikkeutensa, joka piti sisällään kaiken äärellisen ja äärettömän.
Pansy tukistaa pellavaisia hiuksia kevyesti ja vetää Lunan tiukemmin itseään vasten. Tummien silmien katse lipuu ruusun punaa hehkuvilta huulilta kirkkaansinisiin sielunpeileihin, jotka katsovat takaisin. Seesteinen hetki päättyy Pansyn sisällä heräävään lempeään hurrikaaniin, kun hän vetää Lunansa aamun ensimmäiseen suudelmaan.
Aamun orastavassa hämärässä he kietoutuvat tiukemmin toisiaan vasten nauttien herkistä kosketuksista ja suupielille painetuista suudelmista aina siihen asti, kunnes lokakuun viimeinenkin lehti lakastui ja laskeutui sadepisaroiden saattelemana ruostuneelle ikkunalaudalle.