Kirjoittaja: Hallahäive
Ikäraja: K-11
Fandom: BBC!Sherlock
Paritus: Johnlock
Genre: öö, draama
Disclaimer: Tuttuun tapaan en omista Johnia tai Sherlockia, he kuuluvat BBC:lle, ACD:lle, Moffatille ja Gatissille.
A/N: Ihmeiden aika ei ole ohi! Sain aikaan onnellista Johnlockia ja olen niin iloinen että voisin pomppia ja hoilata December 1963 (Oh what a night):ia. Köh. Tekeleen laadusta en sitten mene sanomaan mitään, mutta... se ei ole angstia, eikö se ole pääasia? Nimen kanssa oli äärettömän suuria vaikeuksia. Aivan järkyttäviä, jotka melkein saivat jättämään julkaisun välistä. Pidemmittä puheitta, nauttikaa!
Summary: Sherlock ei ole koskaan halunnut, ei sillä tapaa, eikä tule jatkossakaan. Yllättäen se ei haittaa.
Jatkossakin
On kulunut kaksikymmentä päivää siitä kun John muutti takaisin Baker Streetille vaimonsa lähdettyä lapsen kanssa, joka ei ollut sittenkään kuulunut hänelle. Kahdenkymmenen päivän (tai pikemminkin useamman vuoden) ajan kertynyttä sähköisyyttä leijuu ilmassa, mutta ratkaisu sen poistoon ei ole niin yksinkertainen kuin John oli kenties kuvitellut.
He istuvat sängyllä ja tasaavat hengitystään. John oli suudellut Sherlockia koko matkan makuuhuoneeseen, mutta tämä oli jähmettynyt sormien alkaessa avata paidan nappeja ja vaikka John lopetti heti sen huomattuaan, ei Sherlock pysty vieläkään rentoutumaan. Ei vaikka hänen kehonsa on yhä pumpattu täyteen serotoniinia. Hänen selkänsä on rautakanki, tikkusuora ja kylmä nyt, kun Johnin sormet eivät enää kosketa sitä.
”Olen pahoil—” John aloittaa, puristelee sormiaan nyrkkiin, auki, nyrkkiin. Sherlock pudistaa päätään.
”Älä”, hän sanoo ja jatkaa sitten kireästi, ”näin kuluneesti ilmaistuna, se olin minä, et sinä.”
John katselee häntä, empii ennen kysymystään.
”Oletko sinä koskaan...” John kysyy ja Sherlock kohtaa hänen katseensa tasaisesti. Nielaisee.
”En”, hän vastaa. ”En ole koskaan halunnut. Enkä haluakaan.”
Johnin kasvoilla häivähtää jotain, joka saattaa olla pettymystä, ja Sherlock tahtoo pysäyttää taustalla tikittävän herätyskellon, sillä varmasti tämä on se viimeinen tippa. Miksi aloittaa suhdetta, joka ei tarjoa mitään muuta kuin adrenaliinia? Varmasti John ansaitsee parempaa. Oli jo maistanut parempaa Maryn kanssa. Niinpä Sherlock jättää huomiotta kurkkunsa äkillisen karheuden ja silmäluomiensa takaisen pistelyn.
Hän on valmis. Hän ei aio käyttäytyä torjunnan jälkeen kuin jokin romantiikan ajan kyynelsilmäinen neito. Hänellä on ylpeytensä. Hän on valmis.
Mutta John, loistava, yllättävä John sipaisee hänen pingottuneita rystysiään ja sanoo: ”Selvä.”
Sherlock hätkähtää. ”Mitä?” hän kysyy, vaikkei koskaan kysy typeriä kysymyksiä. John hymyilee näennäisen kevyesti, mutta juonteet hänen silmiensä ympärillä kiristyvät.
”Selvä”, John toistaa asettaessaan kätensä Sherlockin käden päälle. ”Olisit...” hänen äänensä hiipuu ja Sherlock tuntee pulssinsa takovan paniikinomaisesti. John sulkee silmänsä ja puristaa vapaalla kädellään nenänvarttaan. ”Ole kiltti ja kerro, että äskeinen oli ok. Siis... suuteleminen. Että halusit sitä. Että sinä et vain...”
”En!” Sherlock pistää nopeasti väliin. Johnin vuoksi hän voisi valehdellakin, mutta todella, se oli ollut miellyttävää. Johnin huulet olivat maistuneet Scotland Yardin pohjaanpalaneelta kahvilta ja hänen sänkensä oli raapinut Sherlockin leukaa ja silti se oli ollut... ”Se. Se oli...” hänen ainutlaatuinen sanavarastonsa tuntuu kuihtuneen Johnin kosketuksen myötä. ”Minä pidin siitä”, hän sanoo laimeasti. ”Se ei ollut kamalaa.”
Varjo Johnin kasvoilla väistyy jonkin kirkkaan ja satuttavan tutun tieltä. ”Hienoa. Niin minäkin.”
Pieni myönnytys, sekä rehellinen ja hellä mikroilme. Niin pieniä asioita ja silti ne saavat lämmön valumaan pitkin selkäpiitä. Sherlock tuijottaa hämillään heidän jalkojaan. Johnin sukassa on reikä. Siitä paljastuvassa isovarpaassa on yhä mustelma siitä kun John viikko sitten potkaisi kahvipöydän kumoon, koska hän postitti minulle sormuksen takaisin, voitko uskoa! Ja minä etsin sitä kuudesta kaupasta, vaikken edes tiennyt hänen nimeään. En edes hänen nimeään, Sherlock.
Johnin sormet sivelevät hänen omiaan hellästi. ”Ja vaikket haluakaan seksiä... Onko suutelu jatkossakin listalla?”
Jatkossakin. Väreet juoksevat pitkin selkäpiitä Sherlockin nyökätessä. John hymyilee.
”Löytyykö muita rajoitteita?”
”...En osaa sanoa. Ehkä. Kerron kyllä sitten”, Sherlock vastaa yhä hieman hämmentyneenä.
”Et odottanut tätä”, John toteaa. Sherlock antaa suupieltensä nytkähtää ylöspäin. Voi John, uskomaton, itsestään selvä, arvaamaton John.
”Minusta tuntuu, että sinusta kannattaa vain harvoin olettaa mitään”, hän sanoo. ”Tekee huonoa maineelleni olla väärässä.”
”Kansainväliselle maineellesi”, John toteaa viitaten juomaan ja portaikkoon, ja pian he hekottavat, vaikkei se edes ole niin hauskaa. Sherlock nojautuu vaistomaisesti lähemmäs. Hän kuitenkin pysäyttää itsensä, sillä hänen on vielä pakko varmistaa.
”Eikö se vaivaa sinua? Haluatko silti vielä...”
John laittaa kätensä hänen hartialleen ja vetää, kunnes Sherlockin olkapää kolahtaa hänen omaansa. Lämpö kimpoaa kihiseviin sormenpäihin saakka. ”Monet asiat sinussa vaivaavat minua”, John toteaa. ”Tämä ei ole yksi niistä.”
Sherlock hautaa kasvonsa Johnin korvan taakse ja John päästää hymähdyksen lämpimän hengityksen kutittaessa hänen korvalehteään. Sherlock puhaltaa tahallaan Johnin korvaan ja tämä törkkää hänet hieman kauemmaksi vain painaakseen oman päänsä Sherlockin hartialle.
He päätyvät istumaan siinä ikuisuuden. No, hyvä on, viisi minuuttia ja sitten Sherlock muistaa jättäneensä pakastimen auki aamulla, ennen kuin he olivat sännänneet rikospaikalle White Chapeliin. Ennen adrenaliinia, serotoniinia ja kompastellen noustuja portaita.
Silloin John luo häneen murhaavan katseen ja he suuntaavat keittiöön tarkastelemaan vahinkoja. Sherlock suree sulaneita maksojaan, eikä saa kerättyä sympatiaa Johnilta, joka ei suostu ymmärtämään miksi ne olivat pakasteherneiden päällä ilman minkäänlaista kelmua.
John tunkee takin Sherlockin kouraan ja työntää hänet ulos ovesta. Et tule takaisin ennen kuin olet hankkinut pesuainetta ja katumusta. Niitä saa kuulemma halvalla Tescosta.
Sherlock törmää rouva Hudsoniin käytävässä ja tämä vilkaisee hänen yhä sekaisia hiuksiaan, sekä yhä hänen nyrkissään puristamaansa takkia. ”Ryppyjä rakkaudessa?” rouva Hudson kysyy. Sherlock tuhahtaa.
”John tahtoo että menen kauppaan.”
”No, täytyy sanoa, kultaseni, että on jo aikakin. Ei ole reilua, että vain toinen tekee ostoksia”, kuuluu vastaus. Sherlock ei ymmärrä mitä vikaa heidän normaalissa järjestelyssään on. Hän sanoo niin ja rouva Hudson mutristaa huuliaan. ”Olen vain huolissani. Kun kaikki viimein on hyvin ja tällaiset asiat...”
Sherlock vetää takin ylleen ja nyökkää tyynnyttävästi ennen lähtöään. ”Todella, kaikki on hyvin”, hän vastaa avatessaan oven.
On huojentavaa, kuinka todelta sanat maistuvat hänen kielellään.
