Nimi: Voi voi, voipulla
Kirjoittaja: jossujb)
Fandom: Supernatural
Tyylilaji: Tangetteja, homman nimi on ”emotional whiplash”. One-shot.
Ikäraja: K-11
Paritus: Sam Winchester/Gabriel (”Sabriel”), sivussa häärää Dean Winchester/Castiel (”Destiel”)
Varoitukset: SPOILAA KAUTTA 13! Usko varoitusta, perkele.
Vastuuvapaus: Oikeudet kuuluvat kokonaan muille tahoille kuin minulle.
A/N:
Tästä fikistä tulee luonnollisesti täysin AU, jahka Supernatural nyt maaliskuun alussa palaa hiatukselta ja saamme todella tietää mitä kuolleesta juuri palanneelle Gabrielille kuuluu ja kuinka hän on Asmodeuksen vangiksi joutunut. Mutta koska minä en malta odottaa, niin minä kirjoitin tämmöisen, varsin juonettoman systeemin aiheesta joutessani, koska en vaan kestä. Todelliseen SNP-tapaan ne ei varmaan edes kerro Gabrielista niinku pariin kolmeen jaksoon kuitenkaan mitään, vaan me fanit saamme mehustua odotuksissamme kuukausikaupalla. Joka tapauksessa, kahdeksan vuotta olen odottanut Gabrielin uutta tulemista ja nyt se on täällä!!!
Valitettavasti tämä sotkee kyllä mun Sabriel-fikkisarjani aivan kokonaan… mun täytyy sen jatkoa tosissaan miettiä nyt tämän uutisen valossa, koska mä aloitin sen niis fiiliksissä, että tässä on melkein vuosikymmen mennyt, ei se tule enää takaisin – ja just silloin SPN potkaisee mua perseeseen.
”Gabriel, ole nyt niin kiltti ja kuuntele”, aneli Sam, jolla ei ollut toivoakaan selviytymisestä, ellei hän saisi Asmodeuksen rujoksi runtelemaa arkkienkeliä puhuttua puolelleen. Mutta Gabriel oli harhaisessa tilassa.
Kun Sam oli ollut Luciferin kanssa häkkiin kidutettuna hänkään ei ollut uskonut mihinkään. Ei edes Luciferiin, koska kaikki mitä siellä tapahtui, tapahtui sokkona uudestaan ja uudestaan. Mutta hänen oli saatava Gabriel uskomaan, hänen täytyi.
”Ei ole mitään sinettejä. Ei edes lukkoja, eikä avaimia. Ei yhden yhtä rituaalia, uskoisit minua.”
Gabriel oli verisenä ja lyötynäkin karmea. Samia pelotti. Hän tarttui Gabrielin rikki revittyihin riepuihin.
”Tämän häkin voi rikkoa vain sisältä käsin”, sanoi Sam. Gabrielista näki, ettei hän uskonut. Että hän oli nähnyt tämän harhan ennenkin ja että hän oli tuhannesti ennenkin koettanut murtaa sellinsä oven, turhaan.
”Kyllä sinun täytyy jaksaa. Kokeilisit vielä kerran, mitä se sinuun tekee, jos edes yrittäisit?”
Sitten Sam ei nähnytkään enää mitään. Mutta hän kuuli sen.
Sormien napsahduksen.
*
Voi voi, voipullaGabriel oli kovin heikko. Hän makasi sängyllä peittojen alla, niin että vain suttuinen tukka pilkisti alta. Sam oli pessyt hänet ja pukenut yövaatteisiin, mutta herännyt hän ei ollut. Veri oli vain verta, eikä Samia enää verestä märät rätit liikuttaneet. Mutta tikit, joilla Gabrielin suu oli ommeltu umpeen, muljautti jotain hänen mahassaan. Hän ei silti tohtinut tehdä niille mitään vielä, muuta kuin varovasti puhdistaa, sillä Castiel sanoi, että kyseessä oli todennäköisesti oikeasti jokin vakava kirous ja olisi hullua ruveta purkamaan sitä ennen kuin Gabriel olisi vähintäänkin tajuissaan.
Gabriel näytti jotakuinkin levolliselta. Silti, oli hyvä pitää mielessä, ettei hän oikeastaan nukkunut, koska enkeleiden ei tarvitse nukkua. Kukaan ei osannut sanoa tokenisiko hän siitä. Castielin parantava enkelivoima oli kuitenkin varsin vähäpätöinen arkkienkeliin nähden, eikä hän osannut arvata riittäisikö se. Eikä heillä sen lisäksi parempaa asiantuntijaa sitten ollutkaan.
”Ei se nyt auta, että roikut siinä tuijottamassa kaikenyötä”, sanoi Dean, joka toisaalta ymmärsi miksi Sam ei halunnut pois Gabrielin luota, mutta jota myös kuumotteli ajatus, ettei Samista väsyneenä olisi mihinkään, kun maailma väistämättä seuraavan kerran alkaisi lopetella olemassaoloaan. Winchestereillä kun ei sellaista tuuria ollut, etteikö joku katastrofi olisi ollut jatkuvasti perseeseen hönkimässä.
Samin silmänaluset olivat mustat ja parransänki melkein yhtä jyrkkä.
”Luuletko, että hän on ollut Asmodeuksen vankina pitkäänkin?” hän kysyi.
”En minä tiedä. Ehkä”, sanoi Dean.
”Kumpi sinusta on pahempi, se että hän on ollut Asmodeuksen kynsissä koko tämän ajan, vai se, että hän on ollut elossa kenellekään kertomatta ja jäänyt vastikään ansaan?”
”Sam, pliis...” parahti Dean. Ja totta munassa hän ymmärsi mitä Sam ajoi takaa, mutta ei jaksanut nyt tosiaan miettiä. ”Minulle on ihan sama vaikka se olisi lomaillut kahdeksan vuotta Torremolinoksessa, vetelemässä huiviin värikkäitä drinksuja. Se on pelkästään positiivista, että se nyt ylipäätänsä on tuossa, ennemmin kuin vainaa.”
”Ei kuulosta nyt kyllä yhtään Deanilta”, myhähti Sam sillä tavalla surumielisen ironisesti, ”Etkös sinä ollut aina sitä mieltä, että Gabriel on vihoviimeinen vittunaama, jonka joutikin mennä?”
”Joo, joo, joo. Painu pehkuihin siitä. Minä pyydän Jackia, jos se nyt ottaisi ensimmäisen kipinävuoron”, sanoi Dean. Ja vaikkei Sam millään olisi tohtinut mennä, hänen oli pakko pitkin hampain myöntää, ettei Gabrielin sängyn vieressä valvominen hyödyttänyt sen paremmin Gabrielia kuin yhtään ketään muutakaan. Jackin taas ei tarvinnut juuri nukkua ja voisi ihan hyvin joutessaan kuluttaa persettään vahtimiseen.
Aamuyöstä, ennen auringonnousua, arkkienkeli Gabriel avasi silmänsä valoon, jota hän ei tunnistanut tutuksi. Hän potkaisi itseään paljaalla kantapäällä makuuasennosta vähän enemmän istumaan nähdäkseen peittojen yli. Hän ei edes ehtinyt ihmetellä missä oli tai miten oli sinne Asmodeuksen saastaisesta rapaluolasta päätynyt, koska hänen huomionsa kiinnittyi heti johonkin. Lattialla, räsyisellä matolla, istui ihmislapsi, jalat ristissä, ja luki ääneti kuvakirjoja.
Paitsi, että, eihän tuo ollut ihminen! Gabriel yritti sanoa jotain, mutta ei tietenkään voinut. Tämä ei-ihminen kompuroi ylös ja rauhoitteli sillä tavalla keskenkasvuisesti kuin pieni lapsi, vaikka olikin päällisin puolin nuorukainen.
”Oho! Voi voi, voi ei, oi voi, hei, ole ihan rauhassa”, sanoi tämä kummallinen lapsi, joka muistutti Gabrielia niin elävästi ajasta, joka oli jo kauan sitten mennyt. Otsassa oli vain enkelin silmille näkyvä kirkkaus. Poika tuli ihan siihen sängyn viereen. Gabriel kurotti kättään hänen puoleensa.
”Jos odotat hetken, käyn sanomassa Samille, että heräsit”, hän sanoi, mutta Gabriel tarttui kiinni pojan kapeaan ranteeseen. Poika taisi vähän säikähtää, sillä hänen valonsa värähti ja hetkautti Gabrielia kuin pieni sähköisku. Voimissaan se ei olisi ollut mitään, mutta niin se sattui nyt. Gabriel päästi irti ja kohotti molemmat kätensä anteeksipyytelevästi.
He katsoivat toisiaan pitkältä tuntuneen hetken. Gabriel tunnusteli häntä näkymättömin käsin ja tunnisti kaltaisekseen.
”Anteeksi, ei ollut tarkoitus satuttaa ”, sanoi poika. Gabriel ajatteli, että mitäpä tuosta, hänenhän sen kai anteeksi pitäisi pyytää. Lapsi viittilöi nolona ovea.
”Minä haen nyt sen Samin”, hän sanoi.
Eikä kestänyt minuuttiakaan kun jo koko huushollista rupesi kaikumaan aikuisten ihmisten sähläämistä. Gabriel ehti katsomaan vain vähän ympärilleen. Hän makasi näköjään oikein mukavassa vuoteessa varsin kauniissa pienessä huoneessa, jossa ei ollut ikkunoita. Gabrielin ei tarvinnut vähääkään etsiä tunteakseen Sam Winchesterin sielun jättämät jäljet tässä huoneessa. Eikä kestänyt kauaa Samin tulla hänen luokseen.
”Gabriel!” Sam huudahti ja suorastaan vyöryi sängyn ääreen. ”Onko kaikki kunnossa? Voitko pahoin? Tarvitsetko jotakin?”
Gabriel kohotti kulmakarvaansa.
”Ai niin. Ethän sinä voi puhua”, totesi Sam tyhmänä. Gabriel ei tiennyt olisko pitänyt itkeä vai iloita, että Sam vielä oli noin hupaisalla tavalla palikka, kaikkien näiden vuosien jälkeenkin. Ehkä se oli positiivista, että Gabrielilla oli yhä häneen moinen vaikutus. Vielä tarttui kieli Samin kurkkuun.
Ja että Sam vieläkin tahtoi. Gabriel oli jo kauan sitten lakannut toivomasta. Kaikki oli jäänyt niin puolitiehen, silloin. Gabriel sipaisi Samin karkeaa poskea. Niin on syventyneet rypyt hänen kasvoillaan. Kadonnut se poikamainen viattomuus. Silti se oli Sam Winchester, Gabrielin oma.
Oven suussa seisoi yhtenä kiusaantuneena rintamana Dean ja Castiel hänen vieressään – ja sitten se kultaisen kirkkauden poikalapsi. Gabriel osoitti häntä sormellaan. Sam vilkaisi olkansa yli.
”Öh niin. Tuo on Jack. Se on… um… pitkä tarina”, sanoi Sam.
”Hei”, sano Jack ja heilutti ujon sävyisästi kättään. Seisoessaan niin nätisti joku aapinen kädessään suoraa Castielin ja Deanin välissä Gabrielilla välähti. Hän tarttui Samia rintapielestä, osoitti Castielia ja mutisevaa Deania vuoron perään ja sitten Jackia. Sam rutisti naamaansa ennen kuin ymmärsi kahta rivommasta eleestä mitä hän tarkoitti.
”Mitä se urpo oikein koettaa sönkkää?” töksäytti Dean. Sekä Castiel että Jack käänsivät pään täsmälleen samalla tavalla asteen verran vasemmalle.
”Hän kysyy oletteko te… um… panneet pullan uuniin?” sanoi Jack, joka luonnollisesti ymmärsi Gabrielia, vaikkei tämä puhumaan pystynytkään. Castiel upposi pää edellä jäihin ja Dean muuttui niin raivonpunaiseksi, että lampsi mielenosoituksellisesti pois. Sam oli vähän kahden vaiheilla nuhdellako vaiko purskahtaa ilosta itkuun.
”Joo. Tota,
ei”, sanoi Sam.
Gabriel kohautti olkiaan. Castielin ilme oli sitä myöten mainio, koska siitä näki, että hän tajusi juuri siinä ja silloin, että ei ollut mitään varsinaista estettä miksei hän ja Dean voisi olla Jackin vanhempia. Se olisi peräti jopa toivottavampaa! Kellyn kohtalokin olisi ollut paljon suotuisampi, mikäli hän olisi odottanut Jackin enkelinä, eikä ihmisenä.
”Jos me nyt keksittäisiin miten me saadaan nuo rumat tikit pois. Jack voi tässä ehkä auttaa.”
Ja auttoihan Jack, koska tottahan Gabriel sen nyt jo tiesi, että hän oli nefili. Siitä ei voi pidemmän päälle erehtyä, sillä vaikka sielu peittääkin armon, niin loistamasta sitä ei voi estää. Tikki kerrallaan Jack sai kirouksen purettua, vaikka jälki siitä kuitenkin jäi… Samin sormet tuntuivat kuitenkin lämpimiltä hänen suullaan. Ja seuraava suudelma aivan pakahduttavan täydelliseltä, vaikka Sam puolivillaisesti muka vastusteli. Jack loi katseensa kainona käsiinsä. Mikä murunen olento!
”Ai. Te…. te
tykkäättekin toisistanne”, hän sanoi tosi-tosi pyyteettömästi. Gabriel ei ollut varmaan ikinä kuullut mitään niin epäkypsää ja suloista. Gabrielin takertui tiukemmin Samin kaulaan.
”Mitä kuuluu, Samshine? Onko ollut ikävä”, hän kysyi ensimmäistä kertaa ääneen, ja vaikkei Sam sitä niin muodoin sanonutkaan, niin oli. Oli ollut ikävä.
FINJälkinäytös:”Eikö minulla olekin hotsipotsi poikaystävä?” sanoi Gabriel annettuaan Samin höösätä puolestaan vähän liikaa. Hän oli aika nopeasti tykästynyt Jackiin, Luciferin lapsi biologisesti vaikka olikin. Biologia on liikaa yliarvostettua enivei.
”Eäääh…” sanoi Jack. Gabriel nyysi hänen karkkipussistaan nugaan.
”Älä nyt ukkisi nimeen sano, että olet mokoma deangirl?” hän kysyi kauhistuneena.
”Niin,
mikä?”
”Samster!” huusi Gabriel, ”Tämä teidän vaatimaton voipulla on Deaniin päin kallellaan.”
”No sittenhän se tulee vain isäänsä”, sanoi Sam naama täysin peruslukemilla Castielin upotessa syvemmälle jäihin Dean painokivenä mukanaan.
*
