Anna naurun kuplia | S | triplaraapale

[Naela]

Nimi: Anna naurun kuplia
Kirjoittaja: Naela
Ikäraja: S
Haaste: Sana/kuva/lause10 #2 (kuva)

Anna naurun kuplia ~ 300 sanaa

Kun leikkii pienen nelivuotiaan lapsen kanssa puistossa, ei ole aikaa ajatella omia typeriä ajatuksiaan. Ei yksinkertaisesti ehdi, jos samalla täytyy kaivaa kuoppaa hiekkalaatikolla tai steppailla paikoillaan kiipeilytelineen alla valmiina ottamaan kiinni, jos ote lipsahtaa.

Isla nauraa, kun puhallan uuden ryöpyn kimaltelevia kuplia ja hän yrittää saada edes osan niistä kiinni ennen kuin ne ajalehtivat liian kauas. Hän nauraa niin kuin vain lapsi voi nauraa: aitoa, hersyvää ja hölmöä kikatusnaurua. Hänen naurunsa ei mieti, miltä se kuulostaa tai mitä se saat muut ajattelemaan naurajastaan: se purskahtaa ulos silloin kun sen kuuluu ja tuntuu ainoastaan hyvältä, vaikka hiukan nipisteleekin vatsanpohjaa.

Jos oikein pinnistän, saatan ehkä muistaa vielä tuon tunteen, vaikka en olekaan nauranut sillä tavalla enää vuosiin. Nyt minä nauran, tietenkin, koska Isla on niin hupsu ja viaton ja iloinen, mutta minun nauruni on varautunutta ja ohutta, haurasta ja helposti katkeavaa. Ihan kuin se ei olisi aivan varma, onko sen lupa karata ilmoille vai ei.

“Lisää!” Isla huutaa, ja minä puhallan minkä keuhkoista lähtee. Hän ei varmasti kyllästyisi tähän leikkiin koskaan, kuten en minäkään, mutta saippuavettä on jäljellä enää tilkka kesältä unohtuneen pullon pohjalla. Vain tilkka naurua jäljellä.

“Tämä on viimeinen”, minä sanon, vaikka en usko Islan kuulevan. Hän hyppii ja pomppii paikoillaan kuin vieteriukko ja yrittää saada kuplat kiinni, vaikka raju syystuuli riuhtaiseekin ne hänen ulottuviltaan melkein heti. Lempeän kesän muisto tuntuu leijailevan kohti sateisen harmaata taivasta kuplien mukana.

Islan nauru ei laannu, vaikka kuplat loppuvat. Hänen pieni viaton mielensä on jo keksinyt muuta puuhaa, minkä ansiosta minä saan viettää loppupäivän pyykkikoneen tasaista hurinaa kuunnellen.

Pienet jalat tallovat lätäköitä. Litsis-lotsis, lätsis-lötsis. Jos minulla olisi kumisaappaat ja rahtunenkin itsevarmuutta tallella, voisin leikkiä hänen kanssaan ja olla onnellinen.

Kuraa on joka paikassa, jopa minun naamassani ja Islan tukassa, mutta se ei haittaa.

Lupaan itselleni, että niin kauan kuin Isla nauraa, minäkin saan hymyillä.

[Waulish]

Apua miten ihana teksti! Ihastuin tähän toden teolla! Minulla ei juuri ole kokemusta lapsista, enkä oikein koskaan ole omiakaan halunnut, mutta arvostan kyllä hirveästi lasten kykyä tarttua hetkeen, iloita vain hetken kestävistä saippuakuplista ja keksiä niiden loputtua jotain yhtä hauskaa tai vielä hauskempaakin puuhaa. Samalla me aikuiset mietimme, kuinka saippuavesi loppuu kohta ja syystuuli riepottelee viimeisetkin kuplat pois, aivan niin kuin kesänkin, niin että siitä jää jäljelle vain haalistuvat muistot. Niin murheellinen näkökulma, mutta niin todellinen!

Samaistun hätkähdyttävän paljon myös tuohon, miten Islan ja kertojan naurut vertautuvat toisiinsa. Niinhän se on: lapsella on parempaakin tekemistä kuin ajatella, missä tilanteissa ja miten paljon on soveliasta nauraa, kun taas aikuinen saattaa jopa huomaamattaankin säädellä tunteidensa ilmentymistä. Nauraminen ei aina käy päinsä, ja sittenkin kun lopulta uskaltaa naurahtaa, se voi olla väkinäistä ja epävarmaa, kaikesta patoamisesta hapertunutta. Tämä on niin hienosti, osuvasti ja samaistuttavasti luonnehdittu:

Nyt minä nauran, tietenkin, koska Isla on niin hupsu ja viaton ja iloinen, mutta minun nauruni on varautunutta ja ohutta, haurasta ja helposti katkeavaa. Ihan kuin se ei olisi aivan varma, onko sen lupa karata ilmoille vai ei.

Vaikka tekstissä käsitellään myös aikuisen harmaampaa elämänkatsomusta, se jättää kuitenkin lopuksi ihanan lämpimän ja luottavaisen olon. Kun on välittömän ja viattoman lapsen kanssa tekemisissä, saa itsekin aimo annoksen aitoa iloa ja riemua, eikä se pääty, vaikka kesä päättyisikin. Yhtäkkiä kurakaan ei ole enää niin vakava juttu. Lähteehän se pyykissä pois.

Lämpimät kiitokset tästä ihanasta tekstistä, tämä piristi tätä sateisenharmaata päivää huimasti ja sai minut hyvälle mielelle! Mitä mainioin vastine myös tuolle inspiskuvalle! -Walle

[Sokerisiipi]

Lumoavaa vastakkainasettelua aikuisuuden ja lapsuuden välillä! Lapsi vain on, tekee, mitä mielii ja nauraa vapaasti. Aikuisena murehtii, pidättäytyy ja yliajattelee. Kauneinta tässä oli kuitenkin se, että kertoja pystyi Islan kautta heittäytymään, iloitsemaan ja nauttimaan. Lapsilta voi oppia kaikenmoista, ja onneksi Islan seura vie kertojan mukanaan, ettei ehdi murehtia turhuuksia. Se tekee varmasti hyvää.

Kiitos syksyisestä pohdiskeluhetkestä!