Olkapäällä kyyhkynen
Kirjoittaja: Pines (eli minä :DD)
Tyylilaji: Songfic biisistä Sitkeä sydän
Ikäraja: S
Paritus: Tulkinnanvarainen, ihan itse saa päättää onko kyseessä ihastus vai pelkkä ystävyys.
Vastuunvapaus: Biisi ei ole minun, obviously.
A/N: Tälläinen pikku songfic nyt jotenkin ilmestyi päähäni, kun kuuntelin liikaa Juha Tapiota isosleirin jälkeen, enkä saanut mielikuvaa kahdesta tytöstä bussipysäkillä kylki kyljessä häviämään mun mielestä.
Herätys on nyt, uni häviää, uni jossa naurat, et muista enempää
Ensimmäinen viestisi aamulla tulee minulle. Olet todellakin ansainnut paikkasi parhaana ystävänäni, viestissä muistutat minua arvostamaan elämää tänäkin päivänä ja lupaat odottaa minua kotini portilla. Lisäksi kerrot unesta, jonka näit. Se on yhtä järjetön ja ihana kuin sinäkin, ja pystyn näkemään sen mielessäni pelkästään muutaman sanan jälkeen. Kerrot nauraneesi unessa niin kovaa, että heräsit, ja saat minut hymyilemään puhelimelleni. Olet kaunis kun naurat.
Seinän takaa kuulet naisen kysyvän; ”Kumpi meistä tahtoi tämän elämän?”
Et malttanut odottaa portilla, vaan tulit rappukäytävään lämmittelemään. Kun avaan oven, kerrot minulle vakavana, kuinka naapurin alituiseen riitelevä pariskunta oli taas kerran huutanut toisilleen niin kovaa, että koko kerrostalo oli varmasti kuullut. Näytät siltä, kuin alkaisit itkemään tai haluaisit mennä koputtamaan heidän oveensa. Pudistelen päätäni ja rauhoittelen sinua, en halua, että joudut sotkeutumaan naapureiden jatkuviin taistoihin. Et ansaitse sellaista, enkä usko että edes sinä pystyisit lopettamaan heidän riitansa.
Asemalta ääniä junan lähtevän, neljätoista lamppua katukäytävän.
Talon takana oleva junarata on taas otettu käyttöön, ja junan mennessä ohi, talon täristessä hieman, lähdemme yhdessä portaita alas. Kerrot hiljaa, kuinka joku saattaa nytkin olla hyppäämässä junan alle, etkä voi olla estämässä, vaikka haluaisitkin. Sanot tuntevasi olosi riittämättömäksi ja turhaksi, ja haluan halata sinua. En kuitenkaan uskalla, sinulla on selvästi syvät ajatukset kesken, enkä tahdo olla se, joka vie keskittyneen, mietteliään ilmeen kasvoiltasi.
Portaikossa poika käy äidin liepeisiin; ”Onko isi taivaassa niinku puhuttiin?”
Alimman kerroksen portailla C-rapun pikkupoika puristaa äitinsä kättä. Äiti näyttää voipuneelta, ja vakuuttaa pojalle, että vaikka isä ei ikinä tule takaisin, he selviävät. Poika kysyy, onko isä oikeasti taivaassa, vaikka hän selvästi näkikin isän arkun laskeutuvan maan alle. En uskalla edes katsoa ilmettäsi. Tiedän asuvani apeassa ympäristössä, mutta en tiedosta sitä ennen kuin kävelen kanssasi tilanteiden läpi ja näen ne sinun silmiesi kautta. Astumme yhdessä ovesta ulos, ja sanomatta sanaakaan puristat kättäni tiukasti.
Sinussa on valoa, sinussa on yö, sinulla on sitkeä sydän joka lyö väsymättä kipinöitä tuuleen, valaisemaan tietä pimeää.
Jokainen askel saa sinut hellittämään otettasi kädestäni. Lopulta päästät irti ja pysähdyt vakavana, tuijotat välkkyvää katulamppua. Haluaisin sanoa, kuinka paljon kirkkaammin loistat, kuin katulamput, mutta pidän edelleen suuni kiinni. Pitkä takkisi on vyötetty napakasti vyötärösi kohdalta ja näytät vakavuudestasi huolimatta siltä, että olet astunut renessanssin aikaisesta maalauksesta.
Yläkerta kauan on ollut tyhjillään, pinoutuvat kirjeet pölyyn, hämärään.
Käännyt vilkaisemaan taaksesi, suoraan ohitseni, ja osoitat ylintä ikkunaa talossamme. Olet huomannut sen olevan aina pimeänä, ja nyökkään. Olet oikeassa, siellä ei asu kukaan, kun vanha leskirouva kuoli. Kerron sen sinulle auliisti, mutta hiljaisella äänellä. En tuntenut vanhusta, mutta kun sanon asian ääneen, tuntuu kuin puhuisin omasta sukulaisestani. Sinulla on minuun hämmentävä vaikutus. Kulmasi kurtistuvat, ja pystyn näkemään, kuinka mielessäsi rakentuu lohduton kuva pölyisestä huoneistosta, jossa kukaan ei ole pitkään aikaan liikkunut. Huokaisen. Olet niin herkkä, niin uskomaton.
Sisäpihan lasten huudot kohoaa, rajuilmaa hautoo huohottava maa.
Yhtäkkiä, ilman varoitusta, otat taas kiinni kädestäni ja lähdet juoksemaan. Juoksemme kuin pihalla leikkivät lapset, emme vain pidä mitään ääntä. Pääsemme bussipysäkille, ja irrotat otteesi. Huohottaen kerrot minulle, että ilma on erittäin painostava ja että pian sataa. En kyseenalaista yhtäkään sanaa jonka sanot, luotan sinuun sokeasti. Olet uupuneen näköinen, mutta kysyt silti, onko minulla kylmä. Pudistan päätäni ihaillen jälleen kerran huolehtivaa luonnettasi ja sitä, kuinka jaksant välittää minusta.
Sinussa on valoa, sinussa on yö, sinulla on sitkeä sydän joka lyö väsymättä kipinöitä tuuleen, valaisemaan tietä pimeää.
Olet erikoislaatuisin ihminen, jonka olen ikinä tavannut. En ole koskaan kertonut sitä sinulle, mutta olet monella tapaa kaunein ihminen, jonka maa päällään kantaa. Olet huomaavainen, ja otat muiden ihmisten pienimmätkin vastoinkäymiset syvälle sydämeesi, yrität auttaa vaikket tuntisi ihmistä lainkaan. Sade alkaa ropista pysäkin kattoon, ja vilkaisen sinua. Tuijotat synkkänä sateeseen.
Sade tuli tulvana yli pysäkin, sinä olet ihme ja suuri sittenkin.
Seisomme molemmat ajatuksissamme, kun varpaamme kastuvat. Rankkasade on saanut kadut tulvimaan, ja pysäkin lattialle valuu vesivana. Astumme yhtä aikaa poispäin vedestä, törmäten toisiimme. Luot minuun nopean, anteeksipyytävän katseen, ja naurahdat sen jälkeen ilmeelleni. Säikähdin tosissani, olenhan välttänyt sinun häiriköimistäsi koko aamun, ja näytän silmissäsi varmasti hysteeriseltä peuralta ajovaloissa. Kuka tahansa muu ihminen alkaisi pilkkaamaan minua, mutta sinä palautat naurusi takaisin anteeksipyytävään hymyyn ja kiedot kätesi vyötärölleni, painaen minut itseäsi vasten.
Sinulla on ilmaa ja kyky hengittää, olkapäällä kyyhkynen vaikket sitä nää.
Tiedän, ettet arvosta itseäsi tarpeeksi. Tiedän, ettet näe itseäsi, niin kuin sinun tulisi nähdä. Tiedän, että pystyt mihin vain, ja lupaan auttaa sinua siinä, oli se sitten mitä vain. Avaan suuni sanoakseni jotain, mutta hyssytät minut hiljaiseksi vilkaisemattakaan minua päin. Kuiskaat, että ollaan vain. Ollaan vain ja hengitetään yhtä aikaa, haistetaan sama sateen tuoksu ja tunnetaan toistemme vartaloiden lämpö. Nyökkään.
Sinussa on valoa, sinussa on yö, sinulla on sitkeä sydän joka lyö väsymättä kipinöitä tuuleen, valaisemaan tietä pimeää.
Sade alkaa hellittää, ja bussi kaartaa kulman takaa horisontissa. Irrotat jälleen otteesi, mutta et käännä katsettasi pois. Katson syvälle kauniisiin silmiisi, ja kiitän Jumalaa siitä, että minulla on sinut. Sinut, jossa jokainen pilvinenkin päivä elämässä saa kultareunat, sinut jonka valo ulottuu säteillen ympärillesi, sinut, joka silmissä ikuinen yö muuttuu kauniiksi seikkailuksi. Sinut, jonka sitkeä sydän lyö muidenkin puolesta, sinut joka väsymättä puskee vastatuuleen ja vie minutkin mukanaan. Astumme bussiin ja se vie meidät harmaaseen maisemaan, joka muuttuu edessäsi kirkkaan säteileväksi.
