Nimi: Neljän vuodenajan sesonkituote
Kirjoittaja: Crysted
Fandom: Supernatural
Ikäraja: S
Paritus: Dean/Castiel
Disclaimer: En omista muuta kuin mielikuvitukseni
Varoitukset: Spoilaa hitusen Suomessa vielä ilmestymätöntä 12. kauttaA/N: Hyvää joulua
Violetu! Tässä s12 jouluista Destieliä
(no ainakin yritin kirjoittaa jouluista ja yritin myös niin kovasti olla kirjoittamatta angstia, toivottavasti sitä ei kauheasti näy.) Osallistuu haasteisiin
Aakkoshaaste III,
Aina Eka Kerta III,
OTP10 #3 ja ff100 sanalla koti
Käveltyään jouluaattoaamuna keittiöön Dean huomaa, että joku on ripustanut mistelin keittiön ovensuuhun. Samin ja äidin keskustelun äänet kuuluvat kirjastosta, sillä välin kun Dean seisoo mistelin alla. Kumpikohan heistä on koristeen ripustanut. Dean äkkää sen yhdeksi niistä kuluneista ja muovisista koristeista, jotka Sam kaivoi esiin bunkkerin varastosta marraskuun lopussa. Ei luulisi, että bunkkerin edelliset käyttäjät olivat paljon joulun päälle, mutta mistäs sitä lukutoukista tietää. Siinä se boksi oli istunut keittiönnurkassa melkein koko kuun, nyt aattona mitä luultavimmin Sam ilmeisesti innostui vihdoin koristelemaan, toiveissa ehkä myös se, että kyseisen mistelin alle sattuisi samaan aikaan Deanin lisäksi eräs tietty enkeli. Tämän vihjailut muuttuivat joka päivä tahdittomimmiksi, vaikka eipä Castiel itse ollut vielä tajunnut miksi Dean potkaisee veljeään nopeasti pöydän alla ennen kun Sam ehtii saattaa lauseensa loppuun. Tai voisihan koristuksen takana olla äitikin, vaikkei tämä ihmeemmäksi joulunhengeksi ollut osoittautunut.
”Hyvää huomenta Dean.” Tervehdys hätkähdyttää Deanin. Castiel seisoo vieressä, tuijottaa sinisillä enkelinsilmillään Deania jokseenkin ilmeettömästi. Dean tapittaa takaisin, onnistuu juuri ja juuri vaihtamaan käheät huomiset. Hänen silmänsä välähtävät mistelissä, jonka alla kaksi miestä mahtuvat ihmeellisen hyvin seisomaan. Ehkä se johtuu siitä, että Castiel seisoo niin lähellä, vieläkin autuaan tietämättömänä henkilökohtaisen tilan tärkeydestä. Ei sillä, että Dean enää valittaisi. Luoja, tekisipä mieli valittaa, kaikki olisi niin paljon helpompaa vanhoina hyvinä maailmanlopun aikoina, kun Castielin nimen ajatteleminen ei saanut perhosia lentämään Deanin vatsassa. Castielin silmät seuraavat Deanin omia misteliin. Castiel ei ymmärrä, Dean näkee sen tämän kurtistuneesta otsasta ja sivulle kallistuneesta päästä.
”Ihmiset koristelevat kotejaan joulunaikaan, olenko oikeassa?” Castiel tuumaa ja laskee katseensa Deanin silmiin. Dean nielaisee ja kostuttaa huuliaan. ”Juu.” Muuta hän ei osaa sanoa. Castiel kävelee Deanin ohi ja kaataa itselleen kupillisen kahvia. Dean huokaisee.
Enkeli ja niin poispäin.
***
Mary ei kokkaa ja Sam melkoisen huonosti, puhumattakaan Castielista, joten kaupassakäynti jää Deanille. Ei Dean muuten valittaisi, mutta kun tähän vuodenaikaan kauppareissut oli tehtävä nopeasti, jos halusi säästää korviaan jatkuvalta joululaulujen renkutukselta, joka pahimmassa tapauksessa alkoi jo heti kuun vaihteessa. Niistä nopeista kauppareissuista huolimatta Dean on kuullut varmasti kymmenen erilaista versiota kulkuset –laulusta. Castiel tarjoutuu tulemaan mukaan, jota Dean salaa arvostaa. Dean sallii enkelin kapuamisen pelkääjänpaikalle, vaikka tästä harvoin on hyötyä kauppareissulla, kun tämä pysähtelee metrin välein ihmettelemään jotakin tuotetta ja kasaa kärryyn täysin hyödyttömiä tavaroita. Kuka edes tarvitsee porkkananpuolittajaa? Kuka on edes saanut rahoitusta sellaiselle?
Castiel perusteli valintaansa hyvin… no, castielmaisesti. Pupujussit sitä ja kanit tätä ja tässä lause joka kuulostaa lainaukselta raamatusta. Kaikessa tarinan huvittavuudessaan Dean oli melkein antanut periksi. Melkein.
Tällä reissulla Castiel ojentaa Deanille vain yhden tarpeettoman esineen: punaisella ja kultaisella värillä koristellun valkoisen mukin, jonka keskellä komeilee Petteri Punakuono kumppaneineen.
Dean luo Castieliin huvittuneen katseen. ”Onko tämä se hetki jolloin kerrot, että kaveerasit Petteri Punakuonon kanssa keskiajalla?”
”Ensimmäinen kertani kun astelin maankamaralla, oli kahdeksan vuotta sitten tässä isäntäruumiissa”, Castiel kertoo ymmärtämättä Deanin sarkasmia. ”Lisäksi Petteri Punakuono on täysin fiktiivinen hahmo. Jos lentäviä poroja olisi olemassa, olisin tietoinen siitä.”
Dean pyörittää silmiään ja nappaa sokeripussin hyllystä.
”Oikeastaan ajattelin, että sinä voisit käyttää tätä”, Castiel tuumaa, ojentaen yhä mukia Deanille.
”Meillä on mukeja kotona”, Dean huomauttaa, eikä tee elettäkään ottaakseen mukia vastaan. ”Eikä sesonkimukille ole paljoa käyttöä.”
”Minä voin käyttää sitä myös”, Castiel kertoo. ”Se voi olla meille molemmille. Siten sille on käyttöä”, enkeli perustelee.
Dean on huomauttavinaan jotain joulumukin käytön sesonkiajasta, eihän kukaan jaksa tuijottaa Petteri Punakuonon naamaa koko vuotta, mutta
meille molemmille jää ärsyttävästi kaikumaan hänen mieleensä.
Yhteisen asian ostaminen tuntuu jotenkin isolta asialta, mikä on tietysti ihan typerää. Kyseessähän on muutaman dollarin hintainen kahvimuki, kokonaisuudessaan täysin arvoton tavara. Deanhan sen tietysti maksaa ja luultavasti enimmäkseen käyttääkin, enkeli kun ei saa siiveniskuista rahaa eikä juo niin useasti kahvia kuin Dean kun nesteytykselle ei ole tarvetta. Mutta silti:
meille molemmille. Niillä parilla sanalla on sellainen vaikutus Deaniin, että vatsassa heittää vähemmästäkin. Se ei kuitenkaan ole sellainen
söin taas vanhoja tacoja, joka on harmillisuudessaan kuitenkin sellainen tuttu ja turvallinen, se menee kuitenkin aina ohi. Tämä tunne on sellainen ärsyttävä tunne, jolle Deanilla ei ole sanoja. Se pitää valveilla yöllä ja iskee aivan yllättävästi paikasta riippumatta. Kaikki ne kerrat, kun hän on ikinä tuntenut niin, liittyvät jollakin tavalla Castielin ajattelemiseen, jonka tietysti sen pitäisi olla neonvalokyltti, mutta ongelmaa ei ole jos sitä ei ajattele. Ainakin Dean tykkää niin uskotella itselleen.
Mutta onko pakko uskotella? Olisihan se kiva kirjoittaa joululahjalista, josta edes yhden asian saisi jouluksi.
Dean löytää itsensä asettelemasta Petteri Punakuono –mukin varovaisesti kassahihnalle sokeripussin viereen.
***
Misteli on sillä aikaa otettu pois, Sam kai tajusi sen olevan hyödytön keino, vaikka tämä onkin jo pitkän aikaa valittanut Deanille siitä, että hän panttaa tunteitaan turhaan ja hänen pitäisi vain tehdä jotain spontaania. Ei Dean tietenkään ikinä Samille ole mitään myöntänyt, mutta ilmeisesti Deanin ”haikailu” (se oli Samin käyttämä sana) on näkyvää sorttia. Dean pudistaa päätään ja yrittää karkottaa typerät ajatukset mielestään. Hän nostaa ruokakassit keittiötasolle asetellakseen ne paikoilleen. Ruokapöydälle on aseteltu joulukynttelikkö. Vain neljä kuudesta lampusta toimivat, mutta se sointuu kynttelikköä ympäröivän vihreän tekoköynösnauhan kuluneeseen kuvaan.
***
He pelaavat korttia illemmalla, no, yrittävät. Castiel ei tajua sitä ideaa, ettei kortteja tule paljastaa muille. Mary on yllättävän hyvä pokerissa, kertoo Johnin opettaneen aikoinaan. Dean hymyilee ja kertoo Johnin opettaneen hänellekin, mutta jättää mainitsematta sen miksi tämä oli opettanut. Ei ole järkeä pilata äidin hyvää mieltä kertomalla, että isä opetti pelaamaan pokeria, jotta Dean voisi voittaa rahaa ruokaan.
Ilta sujuu kuitenkin kivasti. Olutta menee pari pullollista, olipa Dean jopa ostanut purkillisen pipareita, jotka katosivat ihmeellisesti illan edetessä. Mary lähtee nukkumaan ensimmäisenä, sitten kaikkoaa Sam, luoden ensin merkitsevän katseen veljeensä ja nyökkää päällään Castieliin suuntaan. Dean on kun ei huomaisikaan. Silti hänen vatsaansa alkaa taas vääntää nyt kun he jäivät kahden. Deania ei väsytä vielä ja, no, Castielia ei väsytä ikinä. He juttelevat hetken aikaa kaikenlaista joutavuutta, mutta Deania alkaa uuvuttaa henkisesti sen yhden tietyn aiheen vältteleminen, josta hän kaikkein eniten haluaa puhua.
Eikö hän voisi sallia itselleen sen yhden asian, joka epäilemättä tekisi hänet onnelliseksi? Hän on kiduttanut itseään jo vuosia tämän asian takia, mutta miksi? Oman pelkuruutensa takia? Sen takia, että Castiel ei ehkä tunne samoin?
Dean ottaa ison huikkauksen kolmannesta oluestaan ja availee suutaan hetken aikaa vain sulkeakseen sen uudestaan. Castiel kohottaa kulmiaan. Dean nielaisee ja päättää yrittää nyt oikeasti.
Ei se niin vaikeata voi olla, sanot vaan kasan sanoja, Dean vakuuttaa itselleen. ”Tiedän, että me sovittiin yhteisesti, ettei ole tarvetta joululahjoille”, Dean sanoo ja pitää sitten pitkän tauon miettiessään uskaltaako viedä lausettaan loppuun.
”Olisit kuitenkin halunnut jotain?” Castiel kysyy kun Dean ei jatka.
Dean nyökkää, enemmän ehkä itselleen. ”Vain yhden asian”, hän sanoo tuntiessaan kylmän hien valuvan niskaansa pitkin. Hän puree huultaan.
Pitäisikö sanoa? Pitäisikö? Vittu, menköön. ”Sinut”, hän uskaltautuu viimein sanomaan. Hän yrittää vielä peittää lopun lauseestaan yskimällä, mutta totuus tuli jo sanottua.
Vittu, vittu, vittu tämä päättyy vielä huonosti, Dean kiroaa heti mielessään. Vatsaa vääntää vietävästi.
Castiel räpsyttää silmiään. ”Minä olen tässä.”
Dean naurahtaa ja haroo hiuksiaan hermostuneesti. Okei, tässä olisi vielä mahdollisuus perääntyä. Castiel ei tajunnut. Vitut, pakottaako tämä hänet tavaamaan sen? Dean vetää henkeä. ”Tarkoitan…
haluan sinut”, hän toistaa ja hipaisee vapisevalla kädellään enkelin kämmenselkää sormellaan. ”Omakseni.”
Castiel katsoo Deania ilmeettömästi, kuin jäätyneenä. Deanin sydäntä kylmää. Liuta kirosanoja kiertää kehää hänen mielessään. Dean hieroo niskaansa, katse pudoten lattiaan. ”Anteeksi Cas, en… ei haittaa, jos et tunne samoin. Kyllä minä pääsen tästä yli.” hän sanoo nopeasti, vaikka tietää valehtelevansa. ”Minä vaan-”
”Dean”, Castiel keskeyttää ja tarttuu Deanin käteen. Dean vilkaisee enkeliä varovasti. ”Minä rakastan sinua.”
Nyt Dean on se joka räpsyttää silmiään. ”Sinä- niinkö?”
Castiel hymyilee. ”Tietysti. Olen rakastanut sinua jo monta vuotta.”
Olisihan sen pitänyt olla selvää, nyt kun tarkemmin ajattelee. Castiel on kerta toisensa jälkeen valinnut Deanin, jopa taivaan kaikkien enkeleiden ollessa vaa’an toisella puolella. ”Olen ollut ihan sokea”, Dean uskaltaa naurahtaa ja puristaa Castielin kättä. Luoja, hän ei ole ikinä ollut yhtä helpottunut. Vasta nyt hänestä tuntuu, että hän osaa kunnolla hengittää.
”Ymmärrän, että tarkoitat tuota kuvainnollisesti”, Castiel selventää puolihymy kasvoillaan. Dean naurahtaa ja kohottaa toisen kätensä enkelin kasvoille. ”Minullakin on yksi joululahjatoive”, Castiel paljastaa.
”Kerro”, Dean kehottaa.
”Toivoisin, että suutelisit minua”, Castiel sanoo vieno hymy kasvoillaan.
Dean naurahtaa ja vie kasvonsa niin lähelle enkelin omia, että heidän nenänsä hipovat toisiaan. ”Eiköhän se järjesty.”
Sitten he suutelevat. Suutelevat pitkään ja hartaasti. Se tuntuu niin luonnolliselta, niin kuin heidät olisi aina tarkoitettu toisilleen. Kumpaakaan heistä ei kaduta aamulla, paitsi ehkä se, etteivät he päässeet tähän pisteeseen jo vuosia sitten.
***
”Jo oli aikakin”, Sam virnistää kahvikuppinsa takaa, kun äkkää jouluaamuna Deanin ja Castielin tulevan keittiöön peräkanaa. Deanin korvat punehtuvat. Mistä tämä edes tiesi? Ai niin, Castielilla on yllään Deanin kulunut musta t-paita ja harmaat lökärit. Jotka muuten näyttävät tämän yllä
taivaalliselta.”Suu tukkoon Samantha”, Dean ärähtää ja kävelee kahvinkeittimien luokse Castielin seuratessa. Dean avaa yläkaapin ottaakseen mukin. Petteri Punakuono tuijottaa tietäväisesti nappisilmillään alimmalta hyllyltä. Dean ei emmi sekuntiaan vaan tarttuu Petteri –mukiin ja kaataa sen täyteen mustaa kahvia.
”Haluatko sinä?” Dean kysyy Castielilta. Castiel miettii nappaa Petteri –mukin ja siemaisee kahvia, silmät jättämättä Deanin omia hetkeksikään. Dean punastuu.
Punastuu.
”En tarvitse omaa, jos ei haittaa, että otan muutaman siemauksen kahvistasi?” Castiel kysyy kädet kiertyneenä kahvikupin ympärille.
Dean Winchester ei tykkää jakaa ruokaansa, eikä varsinkaan kahviaan. Ilmeisesti Castiel on tässä poikkeus. ”Ei haittaa”, Dean lupaa, koska oikeasti ei haittaa. Se on outo tunne. Oikeastaan ajatus jakamisesta jopa ilahduttaa. ”Kuppihan on
meille molemmille joka tapauksessa”, Dean virnistää ja liu’uttaa yhden kätensä Castielin omien lomaan kahvikupin ympärille ja toisen Castielin poskelle. Castiel hymyilee enkelihymyä, joka saa Deanin sydämen lepattamaan. Vitsi kun se on ihana tunne.
”Huomenta, vieläkö on kahvia?” keittiöön saapunut Mary kysyy. Hetkeksi Dean säikähtää, ei hän tunne äitiään niin hyvin tietääkseen mikä tämän reaktio on, mutta Mary hymyilee heille niin kuin ei olisi huomannut mitään erikoista. Dean vilkaisee Samia joka yrittää peittää hymynsä kahvikuppinsa taakse. Tietysti, Sam on varmasti kertonut äidille kaiken ja he ovat juonineet sen mistelihomman yhdessä.
”Öö, joo”, Dean sanoo ja nappaa kaapista mukin ja kaataa äidilleen kupillisen.
”Kiitos”, Mary kiittää ottaessaan kupin vastaan. Tämä menee istumaan Samin viereen keittiön pöydän ääreen, jättäen Deanille ja Castielille paikat pöydän toiselta puolelta.
Käy ilmi, että yhdellä kädellä syöminen ei ole mitenkään helpointa, mutta Castielin kädestä kiinni pitäminen on sen arvoista.
***
Sam jaksaa irvailla kauan siitä, että Dean jatkaa Petteri Punakuono –mukin käyttämistä tammikuussa. Deania itsekin yllättää se, että joulun loppuminen ei vaikuta siihen, että hän haluaa käyttää mukia. Hän tulisi luultavasti käyttämään sitä jokaisena vuodenaikana eivätkä Samin irvailut pystyisivät siihen vaikuttaa. Eihän hänen enkelinsäkään ole sesonkituote.
