Ficin nimi: Neljän tuvan kelmejä
Kirjoittaja: Ayu
Ikäraja: S
Päähenkilöt: Saa arvata
Genre: Draama, AU
A/N: En tiedä ollenkaan, onko tällainen AU kovinkin yleinen tai vastaavaa, mutta olin jo jonkin aikaa pyöritellyt tätä pienessä päässäni ja sain viimein inspiraation tuoda ajatuksia paperille.
Lukuiloja!
***
Rohkelikko
Väsymyksestä kömpelö käsi hapuili yöpöydältä silmälaseja ja hiljalleen James Potter alkoi tajuta, ettei tornissa kuulunut edes kotitonttujen hiiviskelyä saati että hän olisi kuullut tupatovereidensa valmistautuvan aamiaiselle. Mokomat ruojat olivat todella jättäneet hänet oman onnensa nojaan ja autuaan onnellisena nukkumaan ohi arjen aamurutiinien. Sapekkaasti mutisten nuorukainen riuhtaisi sänkynsä verhon sivuun ja kiskoi tuolin selkänojalla yönsä viettäneen kaapunsa pään yli niin nopeasti kuin pystyi siitäkin huolimatta, että silmälasit menivät vinoon.
Ravatessaan puolijuoksua linnan käytävillä James tiedosti nukkuneensa ensimmäisestä oppitunnista vain vartin verran. Jos menetetty aika olisi ollut yhtään pidempi, hän olisi luultavasti kääntynyt takaisin ja viettänyt lokoisan tovin oleskeluhuoneen parhaassa nojatuolissa. Aamun ensimmäinen tunti sattui silti olemaan loitsuja, eikä Jamesin mielessä ollut useinkaan käynyt tieten tahtoen lintsata kyseisestä oppiaineesta. Vaikkapa taikuuden historian kohdalla tilanne olisi ollut hyvinkin eri maata.
Professori Lipetit ei näyttänyt erityisen ilahtuneelta hänen mutistuaan pahoittelunsa myöhästymisen johdosta, mutta leppoisan luonteensa ansiosta tämä näytti tuokion kuluttua jälleen omalta höpsähtäneeltä itseltään. James istahti raskaasti alas samaan seurueeseen tupakavereidensa kanssa ja mulkaisi jokaista hiljaa hekottavaa naamaa kulmiensa alta.
Jamesin väsyneet ajatukset eivät jaksaneet keskittyä professori Lipetitin luentoon uhkaavasti lähestyvistä V.I.P.-kokeista. Vakaasti uskoen, että joku kyllä valistaisi häntä uudemman kerran aiheesta, hän antoi katseensa harhailla kiireettömästi luokassa. Hänen silmänsä pysähtyivät hetkeksi aina niin viehättävään Lily Evansiin ja kohdistuivat sitten joukkoon puuskupuheja, jotka jakoivat aamun loitsutunnin heidän kanssaan joka torstai. Melkein jokaisen huomio oli kiinnittynyt opettajaan, vaikkakin James epäili muutaman olevan yhä vähintään puoliksi unessa lasittuneesta katseesta päätellen.
Yksi pojista istui paikallaan suorastaan omituisen ryhdikkäästi ja tämän sulkakynä juoksi pergamentilla sellaisella nopeudella, että James kuvitteli sen tai vaihtoehtoisesti pojan käden olevan noiduttu. Ilmeisesti tämä halusi panna ylös vähintään joka toisen Lipetitin lausuman sanan. Ei Puuskupuhin tupalaisilla suotta ollut ahkerien oppilaiden mainetta.
Peter Piskuilan ei ollut sinänsä silmiinpistävän omituinen, mutta jokin siinä merkillisen värittömässä tukassa ja tihrustavissa silmissä sai Jamesin huokaisemaan samalla tavalla kuin hän aina teki katsoessaan jotakuta, jota piti poikkeuksellisen sääliteltävänä yksilönä. Ei hän tieten tahtoen välittänyt olla ilkeämielinen poikaa kohtaan, mutta kenelle tahansa oli selvää, että verrattuna toisiinsa he kaksi olivat kuin eri maailmankaikkeuksista. Hän oli muutaman kerran jutellut pojan kanssa ja todennut Piskuilanin ihan mukavaksi hepuksi, joskin vaikutti siltä, ettei tällä juurikaan riittänyt kykyä ymmärtämään juuri mitään sarkasmilta haiskahtavaa.
Oli kuin Piskuilanin nenä olisi värähdellyt melkein rottamaisesti, ja viimeistään se havainto sai Jamesin kääntämään päänsä takaisin kohti professoria. Kaikkea sitä.
”Keskittyykö herra Potter?” Lipetit tiukkasi lupsakkaan tyyliinsä. ”Nämä asiat ovat varsin tärkeitä!”
”Kyllä, professori”, James vakuutti ja tehdäkseen vaikutelmasta uskottavamman kumartui takaisin pergamenttinsa ylle. Luultavimmin loppuaika V.I.P-luennosta menisi jonninjoutavuuksien piirusteluun tähdellisemmän tekemisen puutteessa. Kenties hänen olisi ollut syytä ottaa mallia Piskuilanista ja alkaa siinä siunaamassa kirjoittaa sulkakynä savuten ensiluokkaisia muistiinpanoja.