Author: Kristen
Rating: S
Pairing: Esme/Carlisle
Fandom: Twilight
Word count: 1375
A/N: Hyvää joulua, rakas Vuorna. Toivottavasti tää on sulle mieluinen joululahja. Osallistuu myös Yhtyeen tuotanto -haasteeseen (Auringonpimennys).
Maailmanpelastajat
Esme levittää kankaalle keltaista väriä, joka muodostuu sekunneissa auringonkukiksi alalaitaan. Siveltimeen jää hieman liikaa väriä, joten hän lisää pienen kirkkaan auringon taulun vasempaan nurkkaan. Oikean auringon valo heijastuu lasi-ikkunoiden läpi paljastaen ilmassa leijuvat pölyhiukkaset.
Esme pystyy maistamaan auringonvalon. Hän muistaa hämärästi appelsiinien maun, kirpeän ja hedelmäisen, ja aurinko tuo sen hänen mieleensä. Maku on kuitenkin laimea, ja hän toivoo voivansa mennä ulos kokemaan valon ja vihreyden.
Hän ei voi. Carlisle on päivystysvuorossa.
Tai no, toki hän voisi. Se olisi helppoa, vaatisi vain viisi askelta ovelle, oven avaamisen ja tarkalleen seitsemäntoista askelta varjosta valoon.
On oikeampaa sanoa, ettei hän saa. Carlisle ei ole suoraan kieltänyt häntä menemästä ulos hänen ollessaan poissa, mutta Esme on kyllä nähnyt kiellon hänen silmistään. Hän oli miettinyt asiaa monta päivää, mutta Edward, siunattu poika, oli lopulta vahvistanut Esmen epäilyt.
“Hän pelkää, että lähdet pois”, Edward oli selittänyt soittaen samalla pianoa yhdellä kädellä. Esme oli naurahtanut, mutta Edwardin ilme ei ollutkaan värähtänyt huumorin merkiksi. Carlislen epäluuloisuus oli järkyttänyt häntä. Eikö ollut jo selvää, ettei Esme halunnut lähteä? Hän oli ollut Edwardin ja Carlislen seurassa jo melkein kaksi vuotta, eikä hän ollut kertaakaan edes miettinyt heidän jättämistään.
“Ehkä sinun pitäisi kertoa se hänelle”, Edward oli vastannut hänen mielessään olevaan kysymykseen. Esme oli halunnut katsoa häntä tiukasti ja vähän tuomitsevastikin, mutta nähtyään pojan ilkikurisen ilmeen, hän oli tyytynyt halaukseen. Edward halusi vain hänen - heidän - parastaan.
Yksin ollessaan Esme maalaa maisemia, joita hän haluaisi nähdä. Hän maalaa meriä ja metsiä, vuoria ja viidakkoja. Nyt hän maalaa auringonkukkien täyttämää niittyä, jonka toisella puolella on pieni lampi. Hän ei ole koskaan nähnyt auringonkukkia, mutta Carlisle on kertonut hänelle niistä, ja yhdessä hänen kirjoistaan oli niistä kuvia. Ne olivat värittömiä, mutta Carlisle oli kuvaillut niitä niin elävästi, että Esme pystyi näkemään ne mielessään. Nyt hän jäljentää niitä tauluksi.
Edward on metsästämässä, Carlisle on töissä, joten kukaan ei ole pitämässä Esmelle seuraa. Silloin hän uppoutuu maalaamiseen parhaiten, ja tuntikausia hänen mielessään ei liiku mitään muuta kuin värien sekoittamista ja juuri oikeita siveltimenvetoja.
Hän on niin keskittynyt maalaamiseen, ettei hän huomaa oven käyvän. Hän ei huomaa edes sitä, että Carlisle tulee olohuoneeseen. Sen Esme kyllä huomaa, kun Carlisle laskee kätensä hänen olkapäälleen. Hän hätkähtää ja huitaisee Carlislea vahingossa siveltimellään.
“Oi! Anteeksi!” Esme huudahtaa, pudottaen siveltimen lattialle. “En ollenkaan huomannut!”
“Se ei haittaa”, Carlisle hymähtää, “mutta ole varovaisempi ensi kerralla.”
Esme nyökkää muutaman kerran ymmärryksen merkiksi, ja Carlisle hymyilee. Hän pyyhkäisee poskeaan, ja näyttää hämmentyneeltä, kun hänen sormiaan koristaa kirkkaankeltainen maali.
“Anna minä, äh, pyyhin tuon”, Esme osoittaa Carlislen poskea ja kurottaa ottamaan kankaanpalasen pöydältä.
“Kiitos”, Carlisle toteaa, kun Esme on valmis. “Maalasitko tuon tänään?”
“Auringonkukat kuulostivat niin kauniilta”, Esme sanoo puolustuksekseen, “minun piti saada nähdä se jotenkin.”
Carlislen kasvoille ilmestyy syyllisyys Esmen sanojen jälkeen, ja Esme katuu heti. Ei hänen ollut tarkoitus syyllistää Carlislea, kyllä hän tietää, ettei hänen ole järkevää mennä vielä ulos.
“En minä tarkoittanut sitä! Tarkoitin… ettei täällä kasva auringonkukkia! Enkä minä edes haluaisi mennä vielä mihinkään, siis, tiedäthän”, Esme selittää nopeasti. Hänestä tuntuu, ettei Carlisle saa edes selvää hänen sanoistaan.
Hänen huolensa on turha, sillä Carlisle naurahtaa pilke silmissään. “Esme, minä ymmärrän. Minun piti kyllä kysyä sinulta erästä asiaa, mutta jos et kerran halua lähteä mihinkään…”
“Ei, kysy vain!” Esmen kasvot kirkastuvat yhtä nopeasti kuin hän saa sanat ulos suustaan.
“No, kuulin tänään, että aamulla on auringonpimennys. Haluaisitko lähteä katsomaan sitä?”
Esme ei muista suostuneensa koskaan johonkin yhtä nopeasti.
***
Seuraavana aamuna Esme löytää Carlislen lukemassa Ylpeyttä ja ennakkoluuloa ranskaksi. Nähdessään Esmen hän sulkee kirjansa ja laskee sen hellästi pöydälle.
“Ensipainos?” Esme kysyy sivellen kirjan kantta.
“
Mais oui”, Carlisle vastaa teeman mukaisesti. “
On y va?”
Esme ei osaa ranskaa, mutta nämä yksinkertaiset fraasit hän ymmärtää. Hän hymyilee ja nyökkää. Carlisle ojentaa kätensä ja johdattaa Esmen ulos.
Aurinko paistaa kirkkaasti pilvettömällä taivaalla, mutta korkeat puut tarjoavat heille varjoa. On niin kaunista, että Esme ehtii hengittää syvään ennen kuin muistaa, missä on tai mikä on. Hän vilkaisee kauhistuneena Carlislea, mutta mies puristaa hänen kättään rauhoittavasti.
“Täällä ei ole ketään”, hän sanoo. Hänen sanansa rauhoittavat Esmen, ja he lähtevät kävelemään kohti tuntematonta. Esme ei tiedä mihin he ovat menossa, mutta se ei haittaa häntä. Hän luottaa Carlisleen.
He kävelevät käsi kädessä varjoja pitkin pellon viertä. Puut eivät suojaa heitä ikuisesti, sillä muutaman minuutin kuluttua toistaiseksi loistava aurinko tunkeutuu oksien läpi heijastumaan heidän iholtaan tuhansien timanttien lailla.
“Esme”, Carlisle sanoo hiljaa, “pelkäänpä, että meidän täytyy nyt juosta. Tällä tiellä voi liikkua joku, enkä halua ottaa mitään riskejä.”
Esme irrottaa vastahakoisesti otteensa Carlislen kädestä, mutta hymyilee ymmärryksen merkiksi. Hänestä on oikeastaan ihan mukava juosta, vaikka hänen vastasyntyneen voimansa ovatkin huvenneet jo kuukausia sitten. Hän nauttii nopeudestaan ja kyvystään nähdä pienimmätkin yksityiskohdat, vaikka hän juoksisi höyryjunan vauhtia.
“Seuraa minua”, Carlisle mutisee ja sipaisee Esmen olkapäätä. Esmen tekee mieli värähtää, mutta hän hillitsee itsensä.
Sitten he juoksevat. He poikkeavat välittömästi tieltä metsään, ja se sopii Esmelle - hänestä on hauska väistellä kantoja, kaatuneita puita ja solisevia puroja. He eivät juokse kuin muutaman minuutin ja kilometrin, mutta päästyään perille Esme on täynnä innostusta ja energiaa.
“Se oli hauskaa”, hän toteaa hiljaa. Carlisle katsoo häntä pieni virne huulillaan ja myöntää saman.
“Sen pitäisi alkaa pian”, Carlisle ilmoittaa vilkaistuaan kultaista taskukelloaan. “Radiossa sanottiin, että yhdeksän aikaan se näkyy parhaiten.”
He odottavat seisten vieri vieressä metsän reunassa. He ovat tarpeeksi syvällä metsässä päästäkseen nopeasti pois, jos ihmisveren tuoksu saavuttaisi heidät. Carlisle on kietonut kätensä Esmen olkapäiden ympärille. Järkevästi ajatellen Esme tietää kyllä, että se on pelkkä varotoimi vaaran varalle, mutta unohdettuaan järkevyyden hän pystyy lisäämään toiveikkuutta. Esme toivoo, että Carlisle pitää hänestä kiinni, koska hän haluaa tehdä niin. Hän toivoo, ettei Carlisle päästä koskaan irti.
Carlisle ei päästä irti edes silloin, kun kuu ui auringon eteen peittäen sen valon. Esme huokaisee syvään. Ilmiössä ei varsinaisesti ole mitään erikoista, mutta se on kovin kiehtova. Ennen kuin Esme itse huomaakaan, hän on painautunut Carlislea vasten. Hän yrittää nojautua saman tien poispäin, mutta Carlisle tiukentaa otettaan. Esmen sydämessä läikähtää ilo, ja hän jää ilomielin paikoilleen.
Linnut huutavat kuorossa menetetyn valon perään, ja hetken ajan Esme säälii niitä. Niille on varmaan vaikeaa olla hetkeäkään ilman totuttua valoa. Esmeä valon puute ei haittaa, hän näkee hämärässäkin melkein täydellisesti. Muutaman sekunnin verran Esme miettii, olisiko mahdollista, ettei aurinko tulisi enää koskaan takaisin. Hän puhuu mietteensä ääneen, ja Carlisle antaa kieltävän vastauksen. Täydellinen auringonpimennys ei koskaan kestä kauemmin kuin seitsemän ja puoli minuuttia.
Tämä auringonpimennys kestää neljä minuuttia. Esmen näkökulmasta se tuntuu samaan aikaan ikuisuudelta ja aivan liian lyhyeltä. Kun auringonvalo kohtaa taas heidän ihonsa, Carlisle päästää viimein irti.
“No?” hän kysyy hiljaa.
“Se oli… kaunista”, Esme vastaa paremman ilmaisun puutteessa. On niin paljon, mitä hän haluaisi sanoa sekä itse auringonpimennyksestä että koko tilanteesta itsestään, mutta hän jättää kaiken sanomatta. Hänellä on rajaton muisti ja ikuisuus aikaa puhua asioista, siispä hän sallii itselleen rohkeuden keräämisen.
“Olen iloinen, että pidit siitä”, Carlisle hymyilee, “Mennäänkö?”
Matka takaisin talolle on vähemmän mielenkiintoinen: Esme muistaa, mitä esteitä metsässä on, joten jännitys katoaa. Siispä hän keskittyy katsomaan Carlislea, joka juoksee muutaman metrin hänen edellään. Hän liikkuu sulavasti, kuin hän olisi kulkenut tätä reittiä sadat kerrat aiemminkin. Todennäköisesti onkin, Esme miettii. Ehkä hänestäkin tulee jonain päivänä yhtä varma liikkeistään kuin Carlislesta.
Kun he saapuvat takaisin talolle, Edward tervehtii heitä nopeasti ja poistuu sitten talosta. Hän on menossa opiskelemaan kirjastoon, ja Carlisle toteaa sen olevan hyvää harjoitusta. Esme palaa maalauksensa pariin - se on melkein valmis, enää puuttuu muutama kerros erisävyisiä sinisiä lammen veteen. Carlisle jatkaa Elizabeth Bennetin seikkailujen lukemista, mutisten vähän väliä jotain ranskaksi. Esme painaa mieleensä pyynnön ranskan tunneista.
Muutaman tunnin kuluttua Esmen maalaus on valmis, ja juuri kotiin palannut Edward kehuu sitä kovaan ääneen. Carlislekin tulee katsomaan sitä, ja yllättynyt ihailu hänen kasvoillaan on paras reaktio, jonka Esme olisi voinut kuvitella.
“Saanko viedä tuon vastaanotolleni? Olen varma, että potilaat ilahtuisivat suuresti”, Carlisle kysyy varovaisesti.
“Tietenkin!” Esmen kasvoille leviää aurinkoinen hymy. “Jos luulet, että se tekee potilaasi iloisiksi.”
“Varsinaiset maailmanpelastajat”, Edward tokaisee huvittuneesti. “Esme maalaa terapiatauluja ja sinä hoidat kaikki maalliset vaivat. Sadan vuoden kuluttua maailma on vapaa taudeista, sanokaa minun sanoneen.”
Esme ei voi olla nauramatta Edwardin vitsailulle. Toden totta, varsinaisia maailmanpelastajia. Itsestään hän ei tiedä, mutta Carlisle on ainakin pelastanut satoja ihmisiä lääkärinä. Carlisle on pelastanut myös hänet ja Edwardin, vaikkakin aivan toisella tavalla.
Ehkä jonain päivänä hänkin voi tarjota jonkinlaista pelastusta. Jonain päivänä, Esme päättää ja katsoo Carlislea. Jonain päivänä hän on jollekulle samanlainen turva kuin Carlisle on hänelle.
