Nimi: Liian korkealla
Kirjoittaja: Sokerisiipi
Ikäraja: S
Tyylilaji: angst, het
Paritus: Heikki/Katariina
Yhteenveto: Heikki lemppas Katan ja lähti Kalevin matkaan :--D Katariina miettii, miten selvitä erosta
Haaste: Ficlet300 sanalla 24. Hylätty, Albumihaaste #4 Bastillen biisillä Pompeii (linkissä lyriikkavideo) ja varauksella Pistä unesi paperille
Muuta: Sijoittuu aikajanalla vähän alle vuosi Ei sitä tarvitse tahdikas olla (K-15) tapahtumista, jos se jotakuta kiinnostaa :>Liian korkeallaMä pelkään korkeita paikkoja.
Ne panee mun jalat tärisemään ja vatsassa vellomaan kuvotuksen. Mun pitää väkipakolla tsempata itseäni, että selviän, jos pitää vaikka kiivetä. Mun täytyy luvata itselleni kaikki aika maailmasta. Ei mitään hätää, Kata, kohta tää on ohi. Usein tällaisen koetuksen jälkeen menee hetki, että kykenen tekemään mitään muuta. Istun hetkeksi alas, juon vettä ja onnittelen itseäni, että hengissä on selvitty, taas kerran.
Korkeat paikat eivät vaan ole mua varten. Kuulun maankamaralle.
Viime aikoina oon nähnyt paljon sellaisia unia, missä oon jossakin korkealla – kerrostalon katolla, vuorenhuipulla, puunlatvassa – enkä pääse alas. Oon tuskastunut ja peloissani, koska unen alusta lähtien mulle ei tarjota mitään muuta vaihtoehtoa kuin hypätä. En voi jäädä sinne korkeallekaan, koska se tuntuu niin kamalalta. Kukaan ei tule auttamaan. Oon yksin. Mitä kauemmin odotan, sitä pahemmalta se tuntuu.
Joka kerta mä hyppään, koska hyppääminen on päätös. Se on teko. Pakotie korkealta. On aina parempi tehdä jotain, vaikka se veisi sulta hengen, koska paikoilleen jääminen syö sut sisältä. Kun päätät tehdä jotain, sä olet yhä sä, ja sulla on vapaus valita.
Unissa mä osaan toimia, hereillä en. Ei ole oikeita ratkaisuja, ei hyviä päätöksiä. Mikään ei helpota nykytilannetta. Oon jumissa, niin korkealla, että näen jo mustaa.
En pääse sängystä ylös, koska sattuu liikaa. Oon sikiöasennossa ja haluan mieluummin nähdä painajaisia kuin olla hereillä. Oon sairas ikävästä ja surusta. Mun sydän on säpäleinä.
Miten tästä selviää?
Mitä mun elämä on, jos Heikki ei ole osa sitä?
Hautaan kasvoni tyynyyn ja tukahdutan sisältä kumpuavan itkuvalituksen. Tärisyttää ja sattuu, sattuu niin vitusti. Pää on paskana ja unirytmi päin helvettiä. Oon niin sekaisin, etten ole enää varma, onko tämäkin unta.
Koska kun pidän silmiäni kiinni, musta tuntuu, että Heikki on siinä vieressä ja sen käsi mun hiuksissa, huulensa se painaa niskaan ja vetää mut rintaansa vasten. Ja koko eropaska on vaan painajaista, ei Heikki ole mua jättänyt, ei se sellaista tekisi. Sehän rakastaa mua. Me selvitään kaikesta, mitä tää maailma meidän eteen keksii työntää.
Päänsärkysumu hälvenee aavistuksen ja mä tiedän valehtelevani itselleni. Heikki todellakin jätti mut ja nyt oon ihan romuna. Täältä ei pääse hyppäämällä pois eikä ketään kuulu auttamaan.
Miten tästä selviää?