// Alaotsikko: oneshot | het | drama, romance, fluff
Title: Forgetting, wishing, dreaming
Author: jennimur
Beta: Word + minä
Rating: S
Genre: Draama, fluff, romance, vähän kaikkee.
Warnings: Kirosanoja, haukkumista, ei sen vakavampaa. Paitsi erittäin siirappinen loppu.
Summary: Katariina on toivottoman ihastunut erääseen poikaan - Lauriin. Mitä käy kun yksi asia johtaa toiseen?
A/N: Tämä on joskus tammikuussa kirjoitettu, silloin olin vieä toivottoman ihastunut ja oli aivan pakko kirjoittaa jotain. No, tällainen syntyi, myönnän, että laitoin Katariinan hillumaan minun saappaisiini ja nojaa, Laurissa on paljon vaikutteita sen aikaisesta ihastuksestani. Pyydän anteeksi lopun puolesta, se on inhottavan kliseinen ja minua hävettää, että sorruin siihen. Kommentit olisivat luonnollisesti kivoja.
Forgetting, wishing, dreaming.
Hänen sormensa seurasi tarkasti kirjan sivulla kirjoitettua tekstiä. Käsiala oli lapsekas ja hieman epäselvä. Tyttö huoahti tuskin kuuluvasti. Hänen oli turha haaveilla mitään, mikään ei kuitenkaan tulisi onnistumaan. Ei sitten niin mikään. Tyttö yritti painaa ajatukset ja haaveet taka-alalle keskittyäkseen taas historiantuntiin, mutta turhaan. Salaperäinen rokkaripoika liiteli hänen mieleensä yhä uudelleen ja uudelleen. Hän piirsi mielessään pojan kuvan silmiensä eteen. Mustat, mangatyyliset hiukset, ei-niin-siisti ulkonäkö ja koppava luonne. Poika oli kaikkea muuta kuin ihanteellinen poikaystävä. Hän ei ollut sellainen, jonka olisi voinut esitellä vanhemmille, ei, hän oli enemmänkin niitä, jotka pidettiin salassa ja joidenka kanssa vietettiin hauskoja iltoja.
Historiankirja oli joskus kuulunut tuolle kyseiselle henkilölle. Pojan nimi koreili ensimmäisellä sivulla mustekynällä kirjoitettuna. Ironista, kohtalon ivaa. Oikeastaan tyttö ei ollut itse saanut kirjaa, hänen ystävänsä oli vaihtanut sen, tietäen toivottomasta ihastuksesta. Tyttö tiesi vain kiduttavansa itseään henkisesti, mutta hän ei mahtanut asialle mitään. Aina kun hän päätti unohtaa koko pojan, poika sattui jotenkin ihmeen kaupalla tulemaan vastaan. Se teki unohtamisen mahdottomaksi.
Tyttö erotti opettajan puheesta muutaman sanan ja tarrasi niihin. Vihdoin päästiin mielenkiintoiseen aiheeseen, josta hänkin muisti edes jotain. Koko tylsä tunti oli ollut pelkkää kertausta, vuoden alussa käsiteltyjä asioita. He olivat puolivälissä lukukautta. Puolivälissä... Ajatus iski tytön tajuntaan karkottaen taas opettajan puheen. Hän ei enää näkisi poikaa. Poika oli yhdeksännellä luokalla ja lähtisi pois siitä koulusta. Epätoivoisissa ajatuksissa rypemistä kartellen tyttö hilautui taas takaisin todellisuuteen ja kuunteli opettajan puhetta Ranskan vallankumouksesta. Aihe kiinnosti tyttöä. Kaikki sodat, jääkaudet, vallankumoukset ja muut samankaltaiset asiat olivat kiehtoneet tyttöä jo pitkän aikaa.
"Katariina, luepa viimeinen kappale sivulta kuusikymmentäkolme", historianopettaja sanoi ja havahdutti siten tytön viimeistään täysin maan pinnalle.
"Joo kajautapa sotaäänellä", Martta, hänen luokkatoverinsa totesi pulpetista hänen takaansa.
"Haha", Katariina mutisi ja aloitti lukemisen. "Ranskan vallankumousta ei muisteta ainoastaan siitä syystä..."
* * *
"Nyt mä unohan sen", Katariina julisti ja sai ystävänsä Elisan ja Emilian pyörittämään silmiään. Hän oli sanonut niin monta kertaa viikon aikana, mutta ei kuitenkaan koskaan onnistunut tavoitteessaan. Poika oli uurtunut liian syvälle hänen mieleensä.
"Katariina, oikeesti, sulla on mahiksia", Emilia yritti, mutta Katariina pudisti päätään.
"Mä päätin unohtaa sen. Toi ei varsinaisesti auta."
He olivat koulussa, neljännessä ja ylimmässä kerroksessa, odottamassa äidinkielentunnin alkua. Täsmälleen sama paikka ja aika, kuin vasta viikko sitten, täsmälleen sama puheenaihe. Katariina tiesi jo valmiiksi, että kyseinen poika tulisi vain hetken päästä siihen samaiseen käytävään, aivan kuten viikkoa aikaisemminkin. Aivan kuten tulevana viikkonakin tulisi. Katariinalle oli muodostunut rutiini, hän sanoi unohtavansa vain, että saisi ivata toiselle puoliskolleen olleensa väärässä, kun poika tuli ja täytti Katariinan mielen. Hän ei voinut itselleen mitään. Puheet unohtamisesta olivat vain turhaa sanahelinää, hän tiesi itsekin, ettei voisi unohtaa. Siinä pisteessä hän ei edes halunnut.
"Nyt se tulee", Elisa sanoi ja Katariina nosti salamannopeasti katseensa kuluneesta lukkokaapista käytävän päähän ja niin, sieltä hän tuli - poika, johon Katariina oli toivottoman ihastunut. Kepeä virne kasvoillaan poika asteli pitkin käytävää ystäviensä kanssa. Hän istui käytävän toiselle puolelle melkein tyttöjä vastapäätä. Katariinan sydän jätti lyönnin tai kaksi väliin, kun pojan katse lipui hänen ohitsensa. Se ei kuitenkaan jäänyt häneen, vaan jatkoi matkaansa käytävää pitkin. Poika selvästikin etsi jotain tai jotakuta. Ei ainakaan mua, Katariina ajatteli katkerasti.
"Mee puhumaan sille", Emilia sanoi Katariinan vierestä.
"En tasan varmana mee. Mitä mä sille muka sanoisin? 'Kiitos kun sillon kerran haukuit mua läskiks'? Ei kiitos", Katariina vastasi ja ajatteli surullisena erästä perjantai-iltapäivää, kun hän oli Elisan kanssa kävellyt pojan ohi ja tämä oli tokaissut 'läski', niin että Katariina kuuli. Poika oli vielä katsonut häneen, kuin osoittaakseen, että sana oli hänelle tarkoitettu. Katariina oli halunnut itkeä, mutta sitä hän ei näyttänyt. Hän tokaisi vain kylmästi 'kiitos' ja jatkoi matkaansa. Hän oli esittänyt kaikille, että se ei sattunut, mutta oikeasti se teki kipeää. Se sattui enemmän kuin tuhat samaa sanaa jonkun muun suusta. Häntä oli haukuttu useasti ala-asteen aikana, jopa hänen veljensä saattoi tokaista kesken riidan kylmästi saman haukkumanimen. Yksikään niistä ei ollut viiltänyt yhtä syvälle, kuin sen tietyn pojan sanoma. Emilia ei enää tiennyt mitä sanoa.
"Älä ota sitä noin vakavasti. Se ei varmaankaan sanonu sitä sulle", Elisa sanoi. Katariina huokaisi kyllästyneenä.
"Se sano sen mulle, se katto mua kun se sano sen." Enää ei Elisallakaan ollut mitään sanottavaa.
Katariina tiesi, että hänen ystävänsä yrittivät vain piristää häntä, mutta se ei auttanut häntä. Hän olisi halunnut sanoa olevansa kiitollinen saamastaan tuesta, mutta sanat eivät jättäneet hänen huuliaan, ne eivät koskaan kohdanneet kenenkään kuuloa ja tajuntaa. Katariina ei tiennyt miksi. Hän ei osannut muotoilla ajatuksiaan lauseiksi. Hän toivoi ystäviensä tietävän sanomatta. Hiljaisuus oli aavistuksen verran kiusaantunut, mutta äidinkielenopettajan saapuminen pelasti tilanteen. He maleksivat tuttuun luokkaan ja istuivat paikoilleen. Aiheena olivat runot.
"Nyt luetaan kuuluisien runoilijoiden teoksia", opettaja sanoi ja Katariina huokaisi sisäisesti. Luvassa oli tylsä tunti.
* * *
Käytävät täyttyivät vähitellen kotiin kiirehtivistä oppilaista. Katariina, Emilia ja Elisa olivat menossa yhtä matkaa kohti ala-aulaa, jossa heidän ulkovarusteensa olivat. Kukaan heistä ei puhunut, kenelläkään ei ollut mitään sanottavaa. Katariina kuuli lyhyitä keskustelupätkiä sieltä täältä. Ne olivat lähinnä tulevien tuntien suunnittelua koskevia. Katariina ei aikonut tehdä mitään. Häntä nukutti ja hän tiesi menevänsä nukkumaan masentavaa oloaan pois heti kun pääsisi kotiin.
"Katariina, voitko olla koulun jälkee?" Elisa kysyi katsoen Katariinaan.
"En mä varmaan. Väsyttää ihan älyttömästi", Katariina vastasi ja toivoi, että olisi osannut olla sosiaalisempi. Hän oli aina ollut se tyttö, joka halusi viettää aikaa yksin ja omien mietteidensä kanssa. Hän ei yksinkertaisesti aina vain jaksanut olla seurallinen ja iloinen, hän halusi olla yksin pimeässä huoneessa ja kuunnella musiikkia. Silti Elisan pettynyt ilme aiheutti omantunnon pistoksen hänessä.
Katariina ei ollut koskaan perustanut puhumisesta. Hän piti miettimisestä ja unelmoinnista, piirtämisestä ja kirjoittamisestakin. Oikeastaan, Katariina oli jokseenkin taiteellinen ihminen, hän ilmaisi itseään kirjoituksin ja piirroksin. Myös tanssiminen oli aina ollut lähellä hänen sydäntään, vaikka hän oli isokokoinen ja vähän kömpelö. Katariina myönsi itsekin, että oli joskus ankara itselleen, hän asetti tavoitteita, joita oli vaikea saavuttaa. Yksi niistä oli se vanha ja tuttu poika. Katariina tiesi, ettei hän koskaan voisi olla pojan kanssa yhdessä, hän ei voisi koskaan halata tätä. Pojalla oli tyttöystävä ja hän oli jo haukkunut Katariinaa läskiksi. Mitä siitäkään tulisi? Ei mitään. Muutenkaan Katariina ei voisi aloittaa pojan kanssa mitään, jos tämä jättäisi tyttöystävänsä hänen vuokseen, mikä oli sula mahdottomuus jo valmiiksi. Mutta jos niin kävisi... Katariina ei halunnut sitä. Hän ei halunnut olla syy suruun ja kärsimykseen.
"Moikka", Katariina huikkasi ennen kuin astui ulos sivuovesta. Hänen oli tarkoitus kävellä keskustassa torin laidalla sijaitsevalle bussipysäkille, josta bussi tulisi noutamaan hänet ja monet muut samaan kaupunginosaan matkaavat. Heti ensin Katariina huomasi sankan räntäsateen. Katariina lähti painelemaan kohti pysäkkiä katse maahan luotuna, kädet taskuissa. Hän ei katsonut eteensä, piti päänsä painuksissa, ettei räntää lentäisi silmiin. Hän tuijotti kenkiään, jotka litisivät jo vedestä. Katariina ei välittänyt vesilammikoista, joihin astui, hän halusi vain päästä pian perille.
Katariina ei myöskään huomannut henkilöä, joka käveli samalla tavalla pää painuksissa ja kädet taskuissa hänen tulosuuntaansa. Kumpikin oli mietteissään, kumpikaan ei huomioinut ympäröivää maailmaa ja sen kylmyyttä. He havahtuivat vasta, kun olivat jo maassa törmäyksen voimasta.
"Saatanan nahu, kattoisit etees", poika sanoi vihaisesti. Katariina nielaisi. Se oli juuri hänen tuuriaan. Ironista paskaa läpi elämän, Katariina ajatteli ja keräsi rohkeutta vastatakseen.
"Vitun läski", poika mutisi. Katariinan sisällä kiehahti. Hän ei kerennyt edes harkitsemaan sanojansa, kun ne karkasivat hänen huuliltaan.
"Mikä vitun asennevamma sulla on? Sulla täytyy olla aika helvetin huono itsetunto, kun sitä pitää yrittää paikata haukkumalla muita", Katariina huusi ja katsoi samalla silmät salamoiden poikaa, johon oli palavasti ihastunut. Katariina ei jäänyt odottamaan pojan järkyttyneisyyden laskemista, vaan hän lähti puolijuoksua kohti toria. Poika jäi seisomaan räntäsateeseen. Kerrankin joku oli saanut Lauri Hännisen hiljaiseksi.
* * *
"Voi helvetti, mitä mä oikein tein?" Katariina kysyi hädissään Elisalta, jonka kasvoilla oli lievästi epätoivoinen ilme.
"Ööö... Sä taisit huutaa Laurille", Elisa sanoi varovasti.
"Joo mä tiiän", Katariina vastasi ja hautasi kasvonsa käsiinsä. Hän oli hyljännyt kaikki ajatukset nukkumisesta ja itsekseen rauhoittumisesta. Siitä ei olisi tullut mitään. Hän oli mokannut ja pahasti.
"No, ainakin sä keskustelit sen kans", aina-yhtä-positiivinen-Elisa sanoi.
"Joo ja haukuin sen samalla pystyyn", Katariina totesi vaimeasti käsiinsä. Totta kai hän oli aina halunnut puhua Laurin kanssa, mutta niin, ettei kumpikaan haukkuisi toista. Se - lukuisten muiden Lauria koskevien asioiden joukossa - vaikutti mahdottomuudelta. Toisaalta hän oli ajatellut, ettei koskaan huutaisi tai haukkuisi Lauria, mutta siinä sitä oltiin, surkuttelemassa omaa tyhmyyttä ja olematonta harkitsemiskykyä.
"Mä saan vielä kuulla tästä. Oon varma siitä", Katariina sanoi kohtalokkaasti. Oli selvää, että Laurin kaltainen ihminen ei jättäisi asiaa sikseen, ei todellakaan. Tämä tulisi kostamaan huutamisen ja haukkumisen.
* * *
Aamulla Katariina olisi halunnut jäädä suosiolla nukkumaan. Hän oli saanut unta vasta kahden jälkeen, vaikka oli ollut päivällä väsynyt. Ajatukset olivat valvottaneet häntä väkisin. Katariinan mielessä kävi jopa ajatus lintsaamisesta, mutta sen hän torjui harvinaisen tehokkaasti. Hän ei voisi lintsata, heillä oli sinä päivänä saksaa, hänen lempiainettaan. Kaiken huipuksi he saisivat kokeet takaisin. Sitä hän ei olisi jättänyt väliin, vaikka olisi ollut kipeä.
Vastahakoisesti ja itsekseen jupisten Katariina alkoi vetää mustia pillifarkkuja jalkaansa. Hän napitti napit, ja veti vetoketjun kiinni huolellisesti. Sen lisäksi hän laittoi laattavyön ja kiristi sen tarkasti. Hän halusi saada ajatuksensa pois Laurista ja tulevasta. Katariina tutki vaatekaappiaan. Farkkujen seuraksi hän laittoi mustan pitkähihaisen paidan ja sen päälle vihreä-valko-raidallisen topin. Katariina tarkasti peilikuvansa. Hän oli tyytyväinen lopputulokseen.
Katariina tutki meikkejään huolellisesti, liioitellusti. Hän vertaili erilaisia luomivärejä turhankin pitkään, vain häätääkseen ajatukset pois. Lopulta hän päätyi haaleanvihreään luomiväriin ja mustaan kajaaliin. Kaiken päälle hän laittoi vielä ohuen, melkein huomaamattoman kerroksen ripsiväriä ja puuteria. Vielä oli jäljellä hiukset. Katariina mietti eri vaihtoehtoja. Jättääkö hiukset auki vai laittaako ne kiinni? Laittaako otsatukan kiinni jotenkin, vai antaako sen olla valtoimenaan? Hän päätyi jättämään hiukset auki ja laittamaan otsatukan pinnillä kiinni kasarityyliin. Sitten aamupala. Terveellistä vai epäterveellistä? Ehdottomasti terveellistä, Katariina päätti. Hän otti pienen annoksen salaattia ja palan ruisleipää maidon kera. Ne syötyään hän huomasi kellon olevan jo seitsemän. Hänelle tuli kiire pakata koululaukku. Hän oli kuitenkin ajoissa - kymmentä yli - matkalla bussipysäkille.
Maa oli valkoisenaan petollista lunta. Katariina tiesi, että lumen alla piili jääkerros, johon hän oli edellisenä aamuna jo liukastunut koulumatkallaan. Varovaisesti kävellen Katariina kulki puiston poikki. Huokaistuaan helpotuksesta hän kuitenkin liukastui ja lensi kipeästi selälleen. Reppu kaivautui hänen selkärankaansa kuin piikki. Nopeasti Katariina kääntyi kyljelleen lisäkivun välttämiseksi ja nousi sitten varovasti ylös. Sadatellen hän jatkoi entistä varovaisemmin matkaansa.
Lopulta ilman lisäkaatumisia Katariina oli bussipysäkillä. Hänen kylmettyneet kätensä olivat farkkujen taskuissa. Katariina oli juuri aikeissa laittaa kädet toppatakin taskuihin, mutta bussi tuli. Hätäisesti Katariina kaivoi bussikorttinsa repun pienestä taskusta ja laittoi sen automaattiin, joka pian ponnauttikin kortin pois. Katariina otti kortin ja meni istumaan bussin puolityhjään takaosaan. Hän laittoi kuulokkeet korviinsa ja valitsi kännykkänsä mp3-soittimesta kappaleen. Tehosekoittimen Hetken tie on kevyt alkoi muutaman sekunnin päästä play-napin painamisesta soida kuulokkeista, saaden Katariinan rauhoittumaan hieman. Musiikilla oli aina ollut häneen suuri vaikutus. Jos hän oli surullinen, hän kuunteli surullisia sävelmiä, kunnes oli päässyt surun yli. Jos hän oli iloinen hän kuunteli rempsakoita kappaleita. Lisäksi ailahtelevammat tunteet, kuten masentuneisuus, ärtymys, huvittuneisuus, turhautuneisuus ja monet, monet muut, hoituivat myös musiikin avulla. Musiikki oli tasapainottava tekijä hänen elämässään.
Bussi lähti nytkähtäen liikkeelle. Ovet sulkeutuivat paineilman voimasta heikosti suhahtaen. Pian kuitenkin auto pysähtyi jarrut kirskuen, ilmeisesti joku oli ollut juuri ja juuri myöhästymäisillään bussista. Se oli jokapäiväistä, eikä Katariina jaksanut edes siirtää katsettaan ikkunasta. Hän oli uppoutunut täysin musiikin maailmaan ja havahtui vasta, kun huomasi jonkun istuvan viereensä. Katariina käänsi katseensa tulijaan. Hänen silmänsä levisivät hämmästyksestä. Tulija oli Lauri. Se kummastutti Katariinaa väkisinkin. Lauri asui kaupungin toisella puolella, kaukana Katariinasta ja hänen asuinalueestaan. Mitä ihmettä poika siellä sitten teki?
"Mitä sä täällä teet?" Katariina kysyi heti toivuttuaan tarpeeksi kysyäkseen asiaa.
"Mulla on asiaa sulle", Lauri ilmoitti pirullinen kiilto silmissään. Katariina unohti kokonaan puhuvansa ihastuksensa kanssa.
"Etkä voinu sitten sano sitä koulussa?" Katariina kysyi kohottaen kulmiaan.
"En", Lauri vastasi yksinkertaisesti, vaikka huomasi Katariinan sanojen takana piilevän sarkastisuuden.
"Ja asias oli?"
"Anteeks."
"Mitä?"
"Älä pakota mua toistamaan, toi sana oli tuskan takana."
"No okei. Miksä pyysit anteeks?"
"Koska mä oon, olikse asennevammanen ja huonon itsetunnon omistava paskapää? En muista ihan sanalleen."
Katariina punastui helakasti. Hän oli tosiaan haukkunut Laurin, mutta oikeastaan syystä. Ei hänellä ollut oikeutta haukkua muita mielensä mukaan.
"Mä en maininnu paskapäätä", Katariina totesi.
"No mut rivien välistä luettuna sä tarkotit sitä", Lauri sanoi vaivautuneena. Oli selvää, että anteeksipyyntö oli vielä vaikeampaa, kuin hän antoi ymmärtää.
"Sä siis osaat lukee rivien välistä?" Katariina kysyi vaihtaakseen puheenaihetta, huomaten Laurin vaivaannuksen.
"Nojoo tavallaan. Onks siinä jotain outoo?"
"No ei muuta kun et useimmat pojat ei osaa. Tai siis ne ei tajuu sitä oikeeta tarkotusta sanojen takana", Katariina selitti ja oli lyödä päänsä ikkunasta läpi. Tarkoitusta sanojen takana? Voi luoja, hän voisi saman tien ilmoittaa olevansa kuolettavan ihastunut Lauriin. Siitä poika ei kuitenkaan löytänyt piilomerkitystä, vaikka Katariinan yhtäkkinen hiljeneminen häntä kummastuttikin
"Sä jotenkin sait mut ajattelemaan. Niin et kiitos siit", Lauri sanoi ja näytti hämmentyneeltä, aivan kuin ei olisi todellakaan uskonut, että hän oli sanonut niin.
"No ole hyvä", Katariina naurahti kevyesti. Hän ei voinut uskoa mieletöntä tuuriaan. Lauri ei kostanut hänelle, ei huutanut takaisin, vaan oikeastaan pyysi anteeksi. Se oli pakko lukea maailman kahdeksanneksi ihmeeksi. Kaiken sen lisäksi hän oli oikeasti jutellut Laurin kanssa ilman huutamista, aivan kuten normaalit ihmiset. Katariinan sydän alkoi yllättäen tanssia kissanpolkkaa, kun hän viimein tiedosti kunnolla istuvansa bussissa Laurin kanssa. Se ihanuus tai piina, miten sen nyt halusi ajatella, ei kestänyt kauaa. Bussi pysähtyi kaupunkiin ja Lauri nousi lähteäkseen. Katariina jäisi pois vasta seuraavalla pysäkillä, koulun vieressä.
"Törmäillään", Lauri sanoi ja virnisti päälle. Siitähän se oli alkanut, törmäyksestä.
"Joo", Katariina totesi ja hymyili hiukan. Hänen ilmeensä valahti, kun Lauri kääntyi. Luoja, mitä siitäkään seuraisi. Nyt hän ei saisi poikaa mitenkään mielestään, entä keskittyminen tunneilla -
"Ja hei Katariina, et sä oo läski", Lauri kääntyi vielä Katariinaan päin sanoakseen sen ja hyppäsi sitten ulos bussista.
* * *
"Se sano, sä teit, siis MITÄ?" Elisan ja Emilian kasvoilla oli molemmilla järkyttynyt ilme. Kumpikaan heistä ei ollut uskoa korviaan, kun Katariina oli kertonut tapahtumat.
"Hei vähän hiljempaa, ei tartte kailottaa koko kaupungille", Katariina hyssytteli ja virnisti sisäisesti.
"No okei, mut siis oikeesti? Se ihan oikeesti tuli puhumaan sulle ja pyys anteeks?" Emilia varmisti. Katariina nyökkäsi.
"Arvatkaa vaan, olinko mä lievästi shokissa kun se tuli siihen."
"No varmana", Elisa sanoi ja hymyili.
Katariina oli todellakin onnensa kukkuloilla, vaikka mitään erikoista ei ollut sattunut. Hänhän oli vain keskustellut suht järkevästi ihastuksensa kanssa bussissa. Mutta Katariinaa ihmetytti se, että mistä Lauri oli saanut hänen nimensä selville. Mistä poika edes tiesi missä päin hän asui? Oikeastaan Lauri oli yksi suuri kysymysmerkki Katariinalle.
Käytävillä oli hiljaista, vain heidän luokkansa odotti opettajan tuloa toisen ja kolmannen kerroksen välissä, heillä olisi musiikkia. Katariina oli väärässä siinä, että vain heidän luokkansa oli käytävällä. Toisesta kerroksesta lähti kapuamaan ylös kohti kolmatta kerrosta tuore pari. Elisa tökkäsi Katariinaa kylkeen kevyesti.
"Eiks toi tos oo Laurin tyttöystävä?"
"Joo", Katariina sanoi vaimeasti. Lyhyet, mustat hiukset omistava tyttö käveli portaita toisen rokkarin kanssa. Hänen kasvoillaan oli kepeä hymy, joka kuvasti selvästi iloisuutta ja onnellisuutta. Katariina oli salaa kateellinen hänelle. Tuolla tytöllä oli se, jonka Katariina niin kovasti halusi - hänellä oli Lauri. Katariina tiesi, ettei hänestä ja Laurista koskaan voisi tulla mitään, Laurilla oli edelleen tyttöystävä, eikä Lauri mitenkään voisi tykästyä häneen, kun hänen tyttöystävänsä oli nätti ja ilmeisesti mukava, sen Katariina myönsi. Tyyliltään rokkari, juuri kuin Laurille luotu.
"Se pitää tota kädestä", Emilia kuiskasi ja Katariina luuli kuulleensa väärin, mutta katsoessaan tarkemmin hän huomasi, kuinka tytön käsi oli pujotettuna toisen rokkarin käteen hellästi. Sormet olivat punoutuneet toistensa ympärille omistavasti. Katariinan leuka loksahti auki. Mitä hittoa tyttö teki toisen rokkarin kanssa, kun hän oli yhdessä Laurin kanssa? Pettikö hän Lauria? Ei, ei kädestä pitämistä laskettu pettämiseksi, ystävät pystyivät pitämään toisiaan käsistä. Katariina yritti olla tuijottamatta kahta portaita ylös kävelevää rokkaria, mutta onnistui siinä surkeasti.
Katariinan silmät levisivät lautasiksi, kun hän huomasi parin pysähtyvän. Suu edelleen auki Katariina katsoi, kun rokkarit suutelivat toisiaan kevyesti, ennen kuin toinen lähti kerrosta ylemmäs.
"Mitä vittua?", olivat Katariinan ensimmäiset sanat järkytyksen jälkeen. Hänen mielessään risteili erilaisia teorioita. Pettikö rokkarityttö tosiaankin Lauria? Olivatko he eronneet?
"Todellakin", tokaisi Elisa hänen vierestään, selvästi järkyttyneenä hänkin.
"Jos ne on eronnu Laurin kans?" Emilia vuorostaan kysyi. Kumpikaan, ei Katariina, eikä Elisa kerennyt vastaamaan, kun musiikinopettaja suvaitsi viimein saapua, ja päästää heidät luokkaan. Katariina ei voinut keskittyä tuntiin mitenkään.
* * *
Koulun jälkeen Katariina käveli tuttua reittiä torille. Hän oli bussipysäkillä kuusi minuuttia etuajassa, ja bussi oli yleensä jopa viisi minuuttia myöhässä. Hyytävässä viimassa sellainen aika tuntui loputtomalta. Silti Katariina jäi seisomaan pysäkin kohdalle nappikuulokkeet korvissaan hieman lohtua tuoden. Hän valitsi mp3-soittimestaan nopeasti kappaleen ja jäi sitten odottelemaan alkusointuja. Pian kevyt pianon sointi täytti Katariinan mielen. Hetken päästä siihen liittyi kitara. Lopuksi vielä Bill Kaulitzin omaperäinen ääni viimeisteli kappaleen ja tunnelman. Kappaleen nimi oli 1000 Meere. Katariina osasi sanat ulkoa ja mielessään hän lauloikin niitä Billin mukana. Ääneen hän ei olisi suostunut laulamaan, hänen itseluottamuksensa oli huonoissa kantimissa, pelkkä laulukoekin hermostutti häntä suunnattomasti. Hänen normaalisti vakaa ääni tärisi ja heittelehti, ei pysynyt nuoteissa.
Katariina oli lähellä ilmaan loikkaamista ja kiljumista, kun hän tunsi kosketuksen olkapäällään. Hän säikähti pahemman kerran. Hän tukahdutti kiljahduksen ja kääntyi ympäri katsomaan henkilöä, joka oli hänet säikyttänyt. Katariinan silmät levisivät kunnioitettavasti, kun hän tunnisti henkilön. Kukapa muukaan, kuin Lauri.
"Taisit säikähtää", Lauri sanoi ja virnuili.
"Nojoo, lievästi", Katariina mutisi ja tunsi punan kohoavan kasvoilleen. "Oliks sulla asiaakin?"
"Joo. Tulisitsä kahville?"
"MITÄ?" Katariina parkaisi ennen kuin ehti hillitä itseään.
"Että tulisitko kahville. Tai siis kun mä ajattelin, tai no mä oon kuullu et sä osaat auttaa jos on ongelmia, ainakin se Elisa sillon kerran sano sulle et sä osaat neuvoo ja kuunnella ja mä ajattelin... Mä en tiiä mitä mä ajattelin", Lauri selitti ja Katariina kuunteli suu auki. Lauri halusi puhua hänelle? Maailmankirjat olivat todellakin sekaisin ja pahasti.
"No kai mä sit voin", Katariina sanoi ennen kuin ehti kunnolla harkitakaan.
"Hyvä. Mennäänkö tonne?" Lauri kysyi ja osoitti kahvilaa heidän takanaan. Katariina epäili hiukan. Hänen kumminsa oli töissä samaisessa kahvilassa ja jos hän huomaisi Katariinan ja Laurin... No, hän voisi kuvitella asioita ja kertoa Katariinan äidille. Luita tutisuttava tuulenpuuska sai hänet kuitenkin unohtamaan vastaväitteet. Ainahan hän voisi selittää, että he olivat kavereita, tai jotain. Kyllä hän keksisi selityksen.
"Okei."
Katariinan sormet huusivat hallelujaa, kun hän pääsi sisälle. Siellä oli ihanan lämmin ja kevyt pullan tuoksu leijaili tulijoita vastaan. He ottivat haluamansa ja siirtyivät kassalle maksamaan. Katariinan pahaksi onneksi hänen kumminsa oli kassalla ja katsoi häntä ja Lauria kysyvästi.
"Saako nuorelle parille olla mitään muuta?" hän kysyi ja Katariina oli vajota maan alle.
"Öö, tota me ei olla... yhessä tai mitään", Katariina selitti.
"Ai, okei", hänen kumminsa sanoi, mutta tietäväinen ilme kasvoilla säilyi.
"Oikeesti Hanna. Ei mitään, mistä tarttis kertoo äitille. Paljon nää tekee?"
"Nääh ei mitään", Hanna vastasi ja hymyili. Katariina tiesi, että Hanna tulisi kertomaan hänen äidillensä kaiken, niin parhaat ystävät tekivät.
"Oikeesti, paljon?" Katariina tivasi. Hän ei suostuisi ottamaan kahvia ilmaiseksi.
"Ei mitään, en mä ota teiltä rahaa", Hanna sanoi itsepäisellä äänensävyllä ja Katariina luovutti.
"Okei, kiitos."
"Eipä mitään."
Katariina ja Lauri lähtivät etsimään vapaata pöytää. Sellainen löytyi aivan nurkasta ja he suunnistivat sinne.
"Mitä toi äskeine oli?" Lauri kysyi, kun he olivat istuutuneet.
"Ai toi sananvaihto?" Katariina varmisti. Kaikki hermostuneisuus oli jollain ihmeen tapaa poissa hänestä kuin taikaiskusta.
"Nii."
"Se on mun kummi", Katariina sanoi ja Laurin kasvoille kohosi aavistuksen yllättynyt ilme.
"Mikset sä sanonu ennen kun tultiin. Oishan me voitu mennä muuallekin, jos se haittaa sua", Lauri sanoi ja hämmästytti Katariinaa. Hän ei olisi koskaan, ei ikipäivänä, voinut kuvitella itseään siinä tilanteessa, juttelemassa kahvin ääressä. Hän ei ollut edes tiennyt, että Lauri taitoi ymmärtäväisyyden taidon.
"No ei se haitannu. Ihan sama, vaikka se sanoiski äitille, se saattaa vaa kysellä vähän, mut ei sen enempää."
"Okei."
Hiljaisuus laskeutui heidän ympärilleen, mutta ei millään tapaa painostavana. Se oli enemmänkin aavistuksen sähköinen ja odottava. Katariina ei aikonut udella, hän odotti, että Lauri aloittaisi itse puhumisen, eikä hänellä ollut kiire mihinkään.
"Niin tota, mä pyysin sut tänne kun ajattelin, et jos sä osaisit auttaa", Lauri aloitti.
"No, katotaan mitä mä voin tehä, antaa tulla vaan."
"No kun mä… Mä tavallaan erosin mun tyttöystävästä ja jätkille mä en voi puhuu tälläsistä asioista. Mä ajattelin kun sä vaikutat luotettavalta... Ethän sä kerro kellekään?"
"En tietenkään kerro. Your secret is safe with me", Katariina sanoi onnentunne vatsanpohjassa kuplien. Hänen mahdollisuutensa olivat juuri miljoonakertaistuneet. Lauri oli eronnut tyttöystävästään, hän puhui Katariinalle asiasta... Mutta hetkinen. Eivätkö pojat puhuneet kaveritytöille eroamisasioista? Ilo valui pois Katariinasta, mutta hän ei näyttänyt sitä, hän piti kasvonsa tyyninä.
"Hyvä. Eli siis. Anni jätti mut eilen, just ennen kun törmäsin suhun. Ja nyt mä vaan ajattelin, et... Tai siis mä en tiiä mitä tehä", Lauri sanoi ja sai Katariinan tuntemaan itsensä maailman alhaisimmaksi paskiaiseksi. Hän oli haukkunut Laurin, kun tämä oli juuri saanut pakit tyttöystävältään. Pitikin sattua.
"Mä en oikeestaan osaa auttaa, tai mulla ei oo kokemusta tollasista jutuista, mut mä voin kuunnella, jos sä haluut puhuu."
"Kiitos", Lauri sanoi ja katsoi Katariinaa silmiin kahvikuppinsa yli. Katariinan sydän alkoi lyödä tiheämpään, hän tunsi kevyen punan kohoavan kasvoilleen. Hän oli toivottomasti retkussa.
Katariina ja Lauri juttelivat pitkän tovin kaikesta maan ja taivaan väliltä. Katariinaa ei hermostuttanut, hän tunsi olevansa oikeassa paikassa. Hän nauroi, vitsaili ja puhui myös henkilökohtaisista asioista. Perheestään, sukulaisistaan, ajatuksistaan. Ainut asia, jota hän ei maininnut, oli hänen ihastuksensa. Hän ei ikinä voisi kertoa Laurille pitävänsä tästä, ei, jos se tarkoittaisi sitä, että he eivät voisi enää koskaan nauraa yhdessä. Katariina halusi ottaa mielummin kaveruuden, kuin ei mitään. Hän pystyisi pitämään tunteensa piilossa, jos tekisi vähän töitä sen eteen ja jos hän opettelisi harkitsemaan.
* * *
Bussi lähestyi uhkaavasti, kohti Katariinan määräpäätä. Hän istui täyteen ahdetussa bussissa Lauri oikealla puolellaan.
"Mä luulin, et sä asut kaupungin toisella puolella", Katariina sanoi.
"Niin, mä asuin. Me muutettiin pari päivää sitte", Lauri vastasi ja hymyili kepeästi. Katariina ei olisi voinut ikinä kuvitella sitä, ei edes villeimmissäkään unelmissaan. Hän tiesi, että Laurilla oli isosisko. Hän tiesi myös monia muita pikkujuttuja, joita hän ei aivan heti unohtaisi. Kun he olivat lähteneet kahvilasta, Hanna oli katsonut heitä tietäväisellä ilmeellä. Katariina ei välittänyt.
"Missä sä jäät pois?" Katariina kysyi.
"Vaikka tos seuraavalla pysäkillä. Missä sä?"
"Samalla."
Katariina painoi punaista stop-merkkiä ja bussin etuosaan syttyi palamaan valo. Pian bussi pysähtyi ilkeästi nytkähtäen saaden Katariinan kompuroimaan hieman. Hän piti kuitenkin tasapainonsa ja otti kaiteesta kiinni. Kepeästi hän hypähti ulos bussista ja oli samalla liukastua jäiseen lammikkoon. Hän olisi kaatunutkin, jos Lauri ei olisi saanut hänestä kiinni.
"Kiitti", Katariina mutisi naama punaisena. Hän seisoi jo tukevasti ilman kaatumisvaaraa, mutta Lauri ei irrottanut otettaan hänen kädestään. Katariina katsoi hiukan ylöspäin pojan silmiin, ne näyttivät mustilta, mutta tuikkivat lämpimästi. Katariina suli henkisesti. Hän hymyili hieman hämillään pojalle. Katariina yllättyi siitä, miten lyhyt todellisuudessa oli, poikaan verrattuna. Hän oli yksi luokan pisimmistä, yli metri seitsemänkymmentä, mutta poika meni jo yli sadankahdeksankymmenen sentin.
"Mä haluisin kiittää sua", Lauri sanoi ja piti yhä Katariinaa olkapäästä kevyesti. Katariina vavahti hieman, kun pojan käsi laskeutui alemmas ja tavoitti hänen kylmettyneen kämmenensä. Herranjumala, Lauri Hänninen piti häntä kädestä!
"Mistä?" Katariina kysyi ja hymyili leveästi. Yksi hänen lapsellisista unelmistaan oli juuri käynyt toteen.
"Kaikesta. Mä en oikeen tiiä miten mä sen sanoisin", Lauri vastasi ja otti kiinni Katariinan toisestakin kädestä.
"Sulla on lämpimät kädet", Katariina naurahti.
"Ja sulla kylmät", Lauri sanoi ja yritti hellästi lämmittää Katariinan käsiä. "Katariina, musta tuntuu, et mä tykkään susta."
Katariina ei kerennyt tehdä mitään, hän ei ollut edes kunnolla tajunnut sanojen merkitystä, kun Lauri painoi viileät huulet hänen omiaan vasten. Kaikki vastalauseet hukkuivat ja lämpöaalto hyökyi hänen lävitseen ivaten samalla kylmää pakkaskeliä. Katariina kietoi kätensä varovasti Laurin kaulan ympärille ja Lauri laittoi kätensä Katariinan lanteille. Jos se olisi ollut elokuva, kamera olisi lähtenyt vähitellen nousemaan ja olisi lopulta pysähtynyt tähtiin. Sitten olisivat tulleet lopputekstit. Mutta niin ei käynyt. Se oli totta, ei elokuvaa, ei tullut lopputekstejä, koska heidät tarinansa oli vasta alussa.
