Kirjoittaja Aihe: Taivaanranta hehkuu purppuraa | S | slash, draama | 2/x, keskeytetty  (Luettu 1402 kertaa)

Parris

  • menteur artistique
  • ***
  • Viestejä: 3 233
t a i v a a n r a n t a   h e h k u u   p u r p p u r a a


Kirjoittaja: Bluji Ronen
Ikäraja: K-15 S
Genre: slash, fluff, draama | (lisää edetessä?)
Paritus: Onni/Jules (taustalla myös muita parituksia)
Haasteet: Fluffy10 #2 sanalla "vähitellen" | (lisää edetessä?)
A/N: Nimestä kiitos Suvi Teräsniskan Pahalta piilossa -kappaleelle. Koska on niin super-epistä jos vain Aapo ja Joakim saavat oman jatkiksensa (K-15), totta kai Onni ja Juleskin ansaitsevat omansa, eikö vaan? (Eli keksin tekosyyn kirjoittaa lisää söpöä fluffyslash-höttöä. Win-win situation. :>) Tyrkkään tämän nyt tänne Pöytälaatikkoon, koska alustavasti ennustelen tämän kuitenkin päätyvän K-15-tasoiseksi, mutta ei varmaan vielä nouse sinne hetkeen.


***

y k s i

Jules oli laittanut Spotifysta soimaan jonkun täysin Onnille tuntemattoman folk-artistinaisen, jonka käheä ääni maalasi kuivan kellertävää preeriamaisemaa elokuun alun iltaan. Hän makasi terassilla keinussa ja raapusteli jotain sattumanvaraisen näköisesti vihkoonsa. Onni katseli kaiteella istuen, kun toinen poika suki punertavia hiussuortuviaan korvien taakse ja pyyhkäisi paksuja kulmakarvojaan, joiden alla valppaat harmaanruskeat silmät seurasivat kynän teräviä liikkeitä paperilla. Aurinko porotti taivaanrannassa ja värjäsi rantavedet tulenoransseiksi.

"Jules, tiedäthän sinä, että arki käy kimppuumme ensi viikolla? Koulu alkaa keskiviikkona", Onni sanoi pehmeällä englannillaan murtaen tilanteen kauneuden. Jules nosti katseensa vaakaraitaisesta paperista ja katsoi lempeästi Onnia. Hän nosti lyijykynän pään poskeaan vasten ja hymähti.

"Onni, ei siitä minulle ole haittaa. Minä tiedän, että sinun kanssasi sekin on aivan täydellistä", Jules totesi hymyillen. Onni rakasti Julesin englantia, johon vuosi kaunista, melkein laulavaa ranskalaista aksenttia. Hän virnisti kanadalaiselle takaisin, mutta toisaalta nyökäytti päätään sivulle.

"Niin, mutta… minä en ole oikein esitellyt sinua kenellekään muulle enkä tiedä, miten he suhtautuvat siihen, että minä olen jo ominut sinut itselleni, että me seurustelemme… sitä tämä kai on?" Onni pohti ääneen, ja hänen silmänsä seurasivat terassin leveiden lankkujen syitä. Jules teki samaa, ja jossain pisteessä kaksikon katseet leikkasivat toisensa.

"Älä huolehdi. Minä en jätä sinua, en koskaan, Onni, ja heidän on parempi hyväksyä tämä", Jules sanoi, nosti jalkansa keinuun ja heijasi sitä pienin nytkähtelevin liikkein edestakaisin. Onni pohti, oliko heidän suhteensa oikeasti hyväksi kummallekaan. Hän ei itse ollut varsinaisesti ulkona kouluyhteisössään vielä, eikä Julesillekaan ollut varmaankaan helppoa joutua Onnin tälle asettelemaan asemaan vaihto-oppilaana.

Onnin sisintä kalvoi pahiten ajatus yltiöitsekkyydestä. Hän oli kesän aikana rakastunut korviaan myöten – niin tökerö, hupsu ja kliseinen kuin ilmaus olikaan – Julesiin, ja nyt häntä pelotti. Jules oli iloinen, luottavainen – ehkä liiankin täydellinen. Onnia pelotti eniten juuri sen takia, että hän ei halunnut menettää Julesista niitä osia, joista piti niin jumalattoman paljon. Mitä jos hän kadottaisikin tämän Julesin arjen kiireisiin ja stressiin?

Jules näki Onnin kasvoilta, että tämän aivoissa oli käynnissä kiivas ajatteluprosessi asiasta. Niinpä tällä heikolla hetkellä Jules nousi keinusta, laski taakseen vihkonsa ja asteli sen pylvään luo, johon Onni nojasi istuessaan leveällä puukaiteella. Sitten poika painoi kepeästi huulensa Onnin lämpimänpunaiselle suulle ja kaksikko jäi kiinni suudelmaan, oranssien auringonsäteiden läpivalaisuun hetkeksi.

"Onni, minä en välitä arjesta. Minä rakastan arkea, se on ihan yhtä ihanaa minulle kuin tällainen hiljainen, meidän välisemme puuhastelu muilta piilossa. Ja mikä parasta, minä saan olla sinun kanssasi, kuten jo sanoin", Jules sanoi Onnille kahden suudelman välissä. Onni nyökkäsi ilmaistakseen, että ymmärsi, mutta ei sanonut sanaakaan vaan painautui takaisin Julesin suulle ja työnsi sormensa tämän paksujen hiusten läpi. Kun kaksikko viimein uskalsi irtautua toisistaan, Onnilla oli kovin lämmin olo, vaikka jokin kivi vielä painoikin sydämellä.

"Minulle vain arki kuvaa… menetystä, tässä kohtaa etenkin. Tiedän, että olet täällä kanssani vain niin vähän aikaa, enkä halua hukata hetkeäkään sinun kanssasi. Haluan kokea kaiken, ja tiedän, että sinä haluat sitä myös", Onni totesi purren huultaan. Jules piti ystäväänsä – tai rakastaan, kumpi vain Onni halusikaan tässä vaiheessa hänelle olla, sillä molempiin hän itse oli enemmän kuin onnellinen – tiukassa halauksessa. Onni hengitti sisään Julesin makeaa tuoksua, joka jäi jonnekin kallonpohjaan hehkumaan.

"Ehkä meidän täytyy sitten vain ottaa arki vähitellen vastaan. Eletään päivä kerrallaan, etsitään paras mahdollinen jokaisesta hetkestä…" Julesin ääni hiipui Onnin harmahtavan ruskeisiin hiuksiin, kun hän silitti tämän niskaa hellästi. Onni ymmärsi toisaalta, mistä Jules otti koko näkökulmansa. Pelkästään vaihto-oppilaaksi tuleminen täysin vieraaseen maahan oli varmasti pelottavaa mutta niin äärettömän kiehtovaa, mutta siihen oli takuulla mahdotonta yhdistää ajatusta rakastumisesta toiseen ihmiseen.

Silti Onni tunsi, että Jules olisi varmaan paljon onnettomampi ilman häntä. Olihan kuitenkin niin, että jakaminen oli loppujen lopuksi suurempi ilo kuin säilöminen. Jules palaisi jossain vaiheessa Kanadaan, mutta siihen asti he voisivat vain nautiskella siitä kaikesta, mitä elämä heidän tielleen heitti. Olihan heitä kaksi kohtaamassa sekä hyvät että pahat hetket.

Kun Onni myöhemmin illalla meni nukkumaan, hän katseli laskevan auringon värjäämää maisemaa. Yhdistettynä vihreään rantakasvistoon valo leikitteli kaikilla mahdollisilla sävyillä, heleistä vaaleanpunaisista tummiin purppuroihin ja palaviin punaisiin. Värit jäivät taivaanrantaan vain hetkeksi, kun aurinko painui minuuteissa mailleen. Onni tiesi, että kaikki tulisi menemään hyvin. Jules ei antaisi minkään pilata hyvää tuultaan, ja kanadalaisen punatukan ilo ja periksiantamattomuus tarttuivat ihmisestä toiseen kauniilla ja kovin epäsuomalaisella tavalla.

Se oli hyvä asia.
« Viimeksi muokattu: 25.07.2017 19:20:12 kirjoittanut Ronen »

Parris

  • menteur artistique
  • ***
  • Viestejä: 3 233
A/N: Tämän osan myötä oikein hyvää syntymäpäivää kuuskidille, jonka toivomus söpöistä pojista, aikaisista aamuista ja leikkimielisestä kiistelystä taitaa täyttyä tämän myötä mainiosti. <3



k a k s i

Onni rötkötti haukotellen nojatuolin nurkassa ohuen viltin alla ja katseli, kuinka Jules yritti epätoivoisesti napittaa tummansinistä kauluspaitaansa peilin edessä. Kello oli seitsemän aamulla, eikä kaksikolla olisi rehellisesti sanottuna ollut mitään kiirettä. Onnille tilanne saattoikin olla vain yksi iso olankohautus – jos Jules kerran halusi purkaa jännityksensä koulun alkamisesta tällä tavalla, ei Onnilla oikein ollut sanaakaan valtaa asiassa. Ja olihan päivä silti iso asia heille molemmille, ei sillä ainakaan. Kun Jules lopulta kääntyi esittelemään itseään kauluspaidassa ja hiekanvärisissä chinoissa Onnille, toinen ei voinut pidätellä nauruaan.

"Voi sinua höpsöä – paitasi napitus ei taida olla ihan kohdallaan", Onni hihitti ja katseli, kuinka kauluspaidan nappirivi oli järjestelmällisesti yhden läven liian ylhäällä. Jules laski katseensa rintaansa ja räpläsi hetken etumustaan.
"Voi perhana, taidat olla oikeassa. Ähh…" Jules alkoi avata nappeja uudestaan, ja siinä hetkessä Onnilla välähti mieleen aivan mahtava idea.
"Tuo väri ei muutenkaan sovi sinulle. Valkoinen olisi paljon parempi vaihtoehto – ja jos siellä on tänään taas kaksikymmentä astetta lämmintä, sinulla tulee aivan jumalattoman kuuma tuossa paidassa", Onni huikkasi raukeasta asennostaan. Jules vilkaisi ensin puoliksi avattua paitaa peilistä, sitten Onnia, sitten paitaa uudestaan.
"Onni… joskus minua ihmetyttää se, kuinka paljon järkevämpi sinä tunnut olevan." Punatukka alkoi entistä tehokkaammin avata paitansa nappeja, ja refleksinomaisesti Onni nuolaisi huuliaan, kun näki kalpeahkon rintakehän paljastuvan kankaan alta. Poika ei onnistunut piilottamaan haluaan ajoissa, vaan Jules kääntyi äkillisesti hänen puoleensa paita kädessään ja näki hänen kasvoiltaan enemmän kuin tarpeeksi.

Paita lensi Onnin kasvoille nopeammin kuin hän ehti sanoa sanaakaan. Kun Onni sai huitaistua vaatteen pois näkökentästään, hän näki Julesin seisovan kädet puuskassa juuri saman rintakehän päällä muka vihainen ilme kasvoillaan. Kanadalaispojan reaktio oli Onnille aivan liikaa. Kaikki aamuväsymyksen rippeetkin tuntuivat katoavan, kun Onni räjähti nauramaan Julesin yliesitetylle elehdinnälle. Toisaalta Julesinkin oli aivan yhtä vaikea pitää pokkaansa, kun hän katseli Onnin repeilyä. Kaikessa paidattomuudessaan hän kiskaisi Onnin ylös tuolista voimalla. Molemmat muksahtivat makuulle sängylle vierekkäin ja jatkoivat hetken keskinäistä hihittelyä, mutta päätyivät lopulta vain hengittelemään samaan tahtiin. Jules käänsi poskensa peittoa vasten ja katseli leveä virne kasvoillaan Onnia hiuspehkonsa suojasta.

"Onni, tiedäthän, sinä voit olla avoin minun kanssani. Luulisi, että tässä vaiheessa jo tietäisit minun olevan luotettava", Jules sanoi rauhalliseen tahtiin, ja Onni tunsi hänen lämpimän hengityksensä poskellaan.
"Mm, tiedän kyllä. Anteeksi. Katsotaanko sinulle nyt se paita?" Onni ponkaisi istuma-asentoon sängyllä. Jules teki samoin ja suikkasi pikaisen suukon pojalle. Sitten kaksikko suuntasi yhdessä kaapille etsimään sopivaa paitaa. Jossain vaiheessa he huomasivat saman paidan ja heidän kätensä hipaisivat toisiaan, kun molemmat yrittivät kurotella henkaria ja vaatetta. Julesin sormet tuntuivat kuumilta Onnin kämmenselällä.

Paita oli siistin valkoinen, ja äiti oli näemmä silittänyt sen ennen kaappiin laittoa. Onnin mielestä paita oli tietysti aivan täydellinen, mutta Jules epäröi yhä. Vaihto-oppilaspoika pyöri peilin edessä napitettuaan – huolella, ettei Onni pääsisi taas nauramaan hänen vaatetustaidoilleen – paidan päälleen. Onni istui puoliksi lootusasennossa nojatuolin pohjalla ja alkoi turhautua Julesin epävarmuuteen. Niinpä hän nousi tuolista ja otti Julesia kiinni olkapäistä. Sen jälkeen hän pyöräytti pojan peiliin päin ja kietoi kätensä tämän vyötärölle.

"Jules kulta – huomaa, käytän hellittelynimeä – katso nyt itseäsi peilistä. Mitä vikaa tässä paidassa on? Se. On. Täydellinen. Sinulle." Onni nojasi leukaansa Julesin olkapäätä vasten ja kurkisti peiliin hiuspehkon reunan vierestä.
"Hmh, en minä ole varma. Mitäs sitten jos se onkin muiden mielestä ihan kamala?"
"Jules, herranjumala nyt sinun kanssasi. Sinä olet ihan täydellinen, ja kaikki tulevat rakastamaan sinua juuri sellaisena kuin olet. Minun tässä pitäisi olla huolissani, niin kuin olemme tuhannet kerrat jo keskustelleet." Jules ei osannut vastata Onnin lausahdukseen muuta kuin hymähdykselle. Onni rutisti tärkeää ystäväänsä – tai ehkä he tässä vaiheessa olivat jo enemmänkin, poikaystäviä – tiukemmin ja pussasi tätä poskelle.

Siihen Jules ei pystynyt enää sanomaan mitään. Hän kääntyi ja halasi Onnia takaisin. He olisivat kyllä valmiita. Kaksikko siirtyi huoneesta kohti alakertaa aamiaiselle, jota Onnin isä ja äiti olivat valmistelleet jo ties kuinka kauan. Tarpeeksi tukeva muttei liian yltäkylläinen aamupala olisi kaiken A ja O.

Olisihan edessä iso päivä, ensimmäinen yhteinen koulupäivä.