A/N: No nyt ei sentään mennyt yli vuotta, vaan vähän reilu kolme kuukautta!
Jaiks, tää tarina on ihana kirjoitettava, mutta tuntuu että sormet kehittelee aina vain uusia juttuja mun päänmenoksi ja mun kymppilukuun tarkoittamat tapahtumat tapahtuukin luvussa kolmekymmentä. No mutta, ilo tätä on kirjoittaa joten mikäs siinä. Pointti oli, että tää nelosluku odotti kauan inspiraatiotaan, kun en oikein tiennyt että miten tästä nyt jatketaan. Mutta nelosluku kirjoitti itse itsensä tässä parin päivän aikana ja tässä se nyt on! Päästään taas tutustumaan Ellaan vähän paremmin ja Lotta alkaa saada vähän ehkä jopa itseluottamusta :3 Olkaatten hyvät! Ps. Päätin että lukujen on vähintään oltava kolme sivua, ja tää on vähän reilu kolme sivua
Ja luovun tulevaisuudessa teksteissä lukujen otsikoinnista, koska taivas miten se osaa olla vaikeaa. Mutta koska oon nimennyt tässä tarinassa luvut aikaisemminkin, niin en sitä kesken voinut jättää.
4. Ella
Toisen koulupäivän aamuna Lotta löytää jopa omin avuin luokanvalvojansa luokkaan. Hänelle tulee siitä huojentunut olo – edes jotain tehty tänään jo oikein ja onnistuneesti! Lisäksi Ella istuu Lotan vieressä jälleen takapulpetissa (Lotta oli itse jopa mennyt Ellan viereen), joten ehkä tästä päivästä tulee hyvä ja onnistunut kaikilta osin. Lottaa oli vielä linja-autossa jännittänyt ja hän oli epäröinyt tekeekö oikein päättäessään jutella Ellalle, mutta ottaen huomioon hänen ystävänkaipuunsa, on Lotta päättänyt uskaltautua jutella Ellalle lisää. Eihän se tarkoita, että hänen täytyisi puhua muille luokkalaisilleen. Ja ainahan ihmiset voivat muuttua, ehkä hän saa kerättyä rohkeutta ja voi raottaa Ellalle kuortaan. Ehkä Ellan avulla hän löytäisi taas sen oman, hilpeän ja puheliaan itsensä. Lotta ei uskalla toivoa liikoja, mutta yrittää silti olla varovaisen positiivinen ajatellessaan niin. Hän uskoo, että jos Lauriina eläisi, tämä kehottaisi Lottaa tekemään juuri niin, kuten hän on suunnitellut tekevänsäkin: jutella Ellalle ja antaa tälle edes mahdollisuus.
Lotta yrittää saada katsekontaktin Ellaan ja tämän saadessaan väläyttää tälle pienen hymyn. Ellan silmiin syttyy iloista pilkettä ja hän hymyilee Lotalle takaisin. Lotan sydämessä sykähtää, ja hänestä tuntuu jälleen onnistuneelta. Hän on voittanut oman ujoutensa edes hetkeksi ja uskalsi hymyillä toiselle!
”Mennäänkö yhessä syömään?” Ella kuiskaa kysymyksen Lotalle opettajan pitäessä taukoa puheessa. Lotta empii hetken. Häntä pelottaa hyvin paljon suuret väkijoukot ja koulun ruokalassa ihmisiä vilisisi kymmenittäin. Hän ei haluaisi ottaa samanlaista riskiä siitä, että saisi taas jonkinlaisen ahdistuskohtauksen. Mutta ehkä Ellan läsnäolo toisi hänelle jonkinlaista turvan tunnetta? Hei, Ella on sinulle tuntematon! Sinun pitäisi pelätä häntä yhtä paljon kuin muitakin, yrittää Lotan mieli hänelle sanoa. Mutta hän vastaa silti Ellalle myöntävästi. Syteen tai saveen, eihän sitä muuten voi tutustua kehenkään jos ei tämän kanssa aikaa vietä edes hetkeä. Ja oppitunneilla pitää keskittyä opettajan puheeseen. Tämän ajatuksen tullessa Lotan mieleen hän kääntää katseensa – ensin hymyiltyä Ellalle – takaisin opettajaan ja keskittyy tämän jatkaessa selitystään tulevan viikon ohjelmasta. Lotta on ottanut ensimmäisen askelen niin luonteensa ja pelkojensa voittamiseen kuin Ellan kanssa tutustumiseenkin. Ja päivä jatkaa onnistumisen jatkumoaan.
Oppitunnin päättyessä opettaja jakaa oppilaille vihkot, joihin on listattu koulun tarvittavat yhteystiedot sekä informaatiota koulusta ja tulevista tapahtumista. Lotta pakkaa vihkon reppuunsa ja katsoo kysyvästi Ellaa. Kuin yhteisestä sanattomasta sopimuksesta he lähtevät luokasta yhtä matkaa ja etsivät välitunnin ajaksi istumapaikan käytävällä sijaitsevilta penkeiltä. Homma osoittautuu hieman vaikeaksi, sillä vaikka kello oli juuri vasta soinut oppitunnin päätteeksi, on iso osa penkeistä jo varattu jonkin luokan toimesta.
”Noilla 9D-luokan oppilailla on loppunu tunti varmaan jo vartti sitten”, Ella sanoo ja tuhahtaa huvittuneesti. ”Niiden luokanvalvoja ei kestä niitä, ja ihan syystäkin. Toi luokka on täl hetkel yläasteen pahin luokka eikä sitä kestä oikein kukaan, ja ilmeisesti ne on taas päässy vartin aikasemmin tunnilta, kun opella on menny hermot”, Ella selittää ja naurahtaa päälle. Lotta naurahtaa itsekin. Vai että pahin luokka.
Kun he vihdoin löytävät vapaan istumapaikan, Ella ottaa istuuduttuaan jonkin vihkon esiin repustaan.
”Mikä toi on?” Lotta kysyy.
”Mun lyriikkavihko”, Ella kertoo. Lotan sydämessä sykähtää taas, tällä kertaa innostuksesta. Onko Ellakin kiinnostunut musiikista? Ei huono juttu laisinkaan!
Lotta hymyilee innostuneesti. ”Oi, sä siis osaat säveltää!”
”Nääh, lähinnä kirjoitan laulun sanoja”, Ella sanoo vaatimattomasti hymyillen. ”Mä en oikein osaa tota sävellyspuolta, sanoitukset on enemmän mun heiniä.”
”Sä siis tykkäät musiikista? Laulatko sä tai soitatko jotain?” Lotta utelee ja hänestä tuntuu siltä, että jos ihmiseen tutustuminen käy häneltä nyt jo näin luonnollisesti, ei menisi kauaa kun hänellä olisi useampikin ystävä. Tai ainakin hänestä ja Ellasta voisi hyvin todennäköisesti tulla hyviäkin ystäviä, kun heillä näyttää löytyneen yhteinen sävel. Kirjaimellisesti.
”Mä oon soittanu pianoa nelosluokasta asti, eli neljäs vuosi on just alkamassa. Laulaakin tykkään, mutta eniten suihkussa tai yksin kotona”, Ella sanoo ja he nauravat yhdessä.
”Mä taas oon soittanu viulua jo ensimmäiseltä luokalta lähtien”, Lotta päättää kertoa. ”Laulaakin rakastan, en tosin oo käyny tunneilla, mutta oon esiintyny sekä soittamalla että laulamalla.”
”Vau! Osaatko sä itse sitte säveltää?”
”Osaan, ja oon tehnytkin joitain omia kappaleita, mutta niitä en oo ikinä julkisesti soittanut.”
”Mut hei, aivan mahtavaa! Mieti nyt! Jos sä osaat säveltää ja mä sanottaa, niin mehän voitais ruveta tekemään yhdessä biisejä!” Ella intoilee, ja Lotan täytyy myöntää idean kuulostavan varsin houkuttelevalta. Onhan hän haaveillut jo pitkäänkin laulajan urasta, mutta ei ollut koskaan ajatellut sen saavan tulta alleen.
”Miksei”, Lotta vastaa hymyillen. He ovat tunteneet Ellan kanssa vasta pari päivää, mutta tällä hetkellä hänestä tuntuu siltä, että hän ei tee elämänsä virhettä, vaan elämänsä parhainta päätöstä. Hän haluaa olla Ellan ystävä. Ja nyt hän on siitä varma.
”Haluisitko muuten mun numeron? Niin voitais jutella kouluajan ulkopuolellakin”, Ella ehdottaa. Lotta suostuu ja ojentaa kännykkänsä, jotta Ella voi näpyttää siihen hänen numeronsa. Ella kirjoittaa nimensä ja numeronsa ja tallentaa sen Lotan yhteystietoihin.
”Kiitti”, Lotta kiittää ottaessaan puhelimensa takaisin. Hän laittaa Ellalle WhatsAppissa viestin ja Ella tallentaa vuorostaan hänen numeronsa puhelimeen.
”Seuraava tunti alkaa, se taitaa olla matikkaa”, Ella miettii kellon soidessa tunnin alkamisen merkiksi. Ella laittaa tällä kertaa tarpeettomaksi osoittautuneen lyriikkavihkonsa takaisin reppuun ja he nousevat ylös penkeiltä matkatakseen tunnille. ”Mä en oo ikinä tykännyt siitä aineesta, entä sä?”
”En mäkään”, Lotta sanoo nyreissään ja tytöt kiroavat matematiikan alimpaan helvettiin samalla, kun kävelevät matematiikan luokan luokse odottamaan tunnin alkua ja elämän pisimpiä minuutteja.
Kun aamun neljä oppituntia ovat kuluneet – luokanvalvojan tunti, matematiikan tuplatunti sekä englannin yksöistunti – ja on aika mennä syömään, ei tyttöjen edes tarvitse kysyä toisiltaan, kun he jo tietävät menevänsä yhdessä syömään. Lotta kyllä hieman epäröi ahdistuksen pelossa, mutta päättää luottaa Ellan seuraan ja toivoo sen tuovan turvallisuuden tunnetta, ja että ahdistus väistyisi.
Kun tytöt astuvat ruokalan ovista sisään, alkaa Lottaa silti hieman epäilyttää hänen tuntiessa aavistuksen tulevasta jännityksestä. Kädet tuntuvat hikoavan jo pelkästä ajatuksestakin, että samassa tilassa olisi monia kymmeniä ihmisiä häntä tuijottamassa. Monia kymmeniä ihmisiä, jotka voivat tuijottaa, osoitella tai haukkua häntä. Lotalle tulee pieniä paineita: hän ei saisi tehdä mitään väärää tai tyhmää, tai muuten koko ruokala varmasti raikuisi naurusta hänen pilkakseen. Häntä alkaa hermostuttaa, ja vaikka hän ei sitä halua, syke alkaa kohota hitaasti mutta varmasti. Miksi hän ei kertonut Ellalle satunnaisista ahdistus- ja paniikkikohtauksistaan? Olisi ehkä pitänyt, mutta jälkiviisaus ei nyt auta. Ella katsoo häntä kysyvästi, kun Lotta on huomaamattaan pysähtynyt paikoilleen ruokalan eteiseen. Hän päättää yrittää koota itsensä ja naurahtaa hermostuneesti jatkaen matkaa eteisestä sisälle ruokalaan.
Ruokajonoon mentäessä Lotta on saanut itsensä jo jotenkuten kasaan. Ehkä sitä ahdistusta ei tulekaan, toivottavasti ei. Hän on silti hieman jännittynyt ja hokee itselleen ’älä katso tai edes ajattele muita ihmisiä’, mutta se on helpommin sanottu kuin tehty.
Kun Lotta ottaa ruokailuvälineitä, hän onnistuu tiputtamaan haarukan lattialle käsien hieman täristessä ja ollessa hiestä nihkeät. Lottaa alkaa välittömästi punastuttaa ja häntä hävettää, kädet ovat entistäkin nihkeämmät. Syke kohoaa jälleen, ja Lotta aavistaa ahdistuksen tekevän tuloaan. Älä katso muita, älä edes ajattele sitä ihmismäärää! Eivät ne varmasti edes huomanneet…
”Etkö sä ruipelo nyt saatana osaa pitää edes haarukkaa kädessä”, poika Lotan vasemmalta puolelta sanoo ilkkuen. Se oli viimeinen tikki, ja Lotta heittää vaistomaisesti tarjottimen välineineen menemään. Adrenaliini virtaa hänen suonissaan hullun lailla, hänen on päästävä tästä tilanteesta pois. Kuumat kyynelet ryöpsähtävät Lotan silmistä, eikä hän ehdi kuulla Ellan hämmästynyttä kysymystä ”Minne sä meet?” kun hän on jo juoksemassa ruokalasta ulos itku kurkussa.
