Ficin nimi: Armollisempi tulevaisuus
Kirjoittaja: Maissinaksu
Fandom: Fruits Basket
Ikäraja: S
Paritus: Haru/Yuki
Genre: Hurt/comfort, angst, hellyys
Summary:
Ehkä hän ja Yuki olisivat voineet olla yhdessä onnellisia.A/N: Ah, vanha kunnon Yuki-angst, joka ei koskaan lakkaa inspiroimasta siitä huolimatta, että angstinkirjoitustaidossani on kehittämistä. Minulla oli jonkinmoinen ennakkovisio olemassa, joka sitten toteutuikin ihan mukavasti. Lähinnä minulla oli ongelmia päättää, miten tarinan asettelisin, mitä jättäisin pois ja mitä mitä mitä. Tällaiseksi tämä sitten muotoutui.
***
Haru kulki päätalon käytäviä puristaen sylissään moneen kertaan viikattua fleecehuopaa. Viltin alle olisi mahtunut kaksikin, mutta hän oli viemässä sitä lahjaksi sellaiselle henkilölle, jonka maailma käsitti sitä nykyä pitkälti yksinäisyyttä. Akito mieli pitää siitä huolen omakätisesti. Haru olisi tahtonut vierailla hämärään huoneeseen suljetun Yukin luona jo kuukausia sitten, mutta aina kun hän oli esittänyt pyyntönsä, häntä oli katsottu nenänvartta pitkin häijy hymynhäivä huulilla. Vastaus oli ollut selkeä.
Sillä kerralla Harua oli kuitenkin onnistanut. Kesä oli kuumimmillaan, mikä teki Akiton olosta tavallistakin heikomman, eikä tämä ollut jaksanut katsella hänen läsnäoloaan liiaksi. Kun Akito oli äyskähtänyt myöntävän vastauksensa, Haru oli noussut, kiittänyt kohteliaasti, toivottanut parempia vointeja ja poistuessaan päästänyt Hatorin suvun päämiehen tueksi. Hän oli lähes harpannut paikalta sillä varauksella, että Akito olisi keksinyt muuttaa mielensä hänen ollessaan vielä kuuloetäisyydellä.
Haru seisahtui ensimmäisen liukuoven eteen, ja äkkiä häntä hytisytti. Ilma hänen ympärillään tuntui syksyn purevuudelta, vaikka vielä hetki sitten hän oli pyyhkinyt ohimoiltaan kesäkuuman nostattamaa hikeä. Katsoessaan sisäpuutarhaan Haru näki putoilevia lehtiä ja aamuhallasta kohmeiset astinkivet. Näky oli outo, mutta ilma kai selitti sen, miksi hänellä oli huopa mukanaan Yukille. Niinpä tietenkin, lämmöksi hän sitä olikin ajatellut.
"Yuki?" Haru huhuili, kun nyreänaamainen palvelija oli päästänyt hänet peremmälle. Viileys tuntui luissa ja ytimissä ja sai olon hermostuneeksi.
Huone oli avara mutta vailla huonekaluja futonin ja pienen lipaston lisäksi. Yuki ei ollut koskaan tarvinnut liikaa esineitä ympärilleen, mutta arvatenkin minimalismin takana piili Akiton mahtikäsky. Haru puraisi huultaan kiukkuisena. Huone ei näyttänyt koreiden pintojensa alla muulta kuin mikä se todellisuudessa oli: viheliäinen vankila.
"Yuki?" Haru kutsui uudelleen. Hän katsahti olkansa yli kuin odottaen jonkun hyökkäävän ja hoksasi sitten futonin paksun täkin asettuvan oudosti. Paha aavistus hiipi hänen mieleensä. Haru nykäisi täkin sivuun ja poimi futonilla lojuvan valkoisen kesäkimonon laskosista jotain pientä ja avutonta.
"Yuki, sano jotain. Ole kiltti ja sano jotain..."
Pieni harmaa rotta vinkaisi hennosti. Haru kääri sen mukanaan tuomaansa vilttiin ja nosti syliinsä. Rotan viikset kutittelivat hänen kaulaansa.
"Haru...?"
"Anna anteeksi, etten tullut aiemmin..."
Hänen olisi sietänyt sanoa paljon muutakin, kuten että hän oli kyvytön pelkuri ja typerys, joka oli omalla passiivisuudellaan saattanut Yukin siihen tilanteeseen. Jos hän olisi tehnyt enemmän, kirous olisi voinut murtua ja Yuki elää elämäänsä ilman Akiton rääkkiä. Yuki olisi voinut olla taas onnellinen.
Ehkä hän ja Yuki olisivat voineet olla yhdessä onnellisia.
Haru henkäisi, kun Yuki muuttui jälleen ihmiseksi ja pienen rotan sijaan hän kannatteli äkisti raskaampaa painoa. Hän auttoi hytisevää Yukia kietomaan fleecehuovan alastoman kehonsa turvaksi ja istui lattialle voidakseen tukevammin syleillä tätä.
"Kuuletko, Haru?" Yukin ääni oli tuskin kuiskausta kuuluvampi.
"Kuulenko mitä?"
Yuki piti pienen tauon. "Honda-san pilkkoo vihanneksia. Hän laittaa aamiaista..."
"Niin taitaa tehdä." Haru painoi kasvonsa Yukin likaisiin hiuksiin ja antoi kyyneleiden virrata silmistään. "Anna anteeksi, Yuki..."
"Haru?"
Haru hätkähti ja oli vähällä huitaista hartiallaan levännyttä kättä. Yuki kavahti kauemmas ja jäi katselemaan häntä huolestuneen näköisenä.
"Hyvä, olet hereillä."
"Hmmh...?" Haru rykäisi käheää kurkkuaan ja kompuroi istualleen. Hän oli Shiguren talossa Yukin huoneessa ja sängyssä, juuri siellä mihin oli yöllä käynytkin nukkumaan.
"Anteeksi, jos säikäytin", Yuki pahoitteli ja istui sängyn reunalle. "Vaikutit näkevän painajaista, joten ajattelin herättää."
Haru tapitti Yukia unenpöpperöisenä ja tajusi viimein pyyhkäistä kyynelvanat silmänurkistaan.
"Minä... kiitos vain."
"Haluatko puhua siitä?" Yuki kysyi varovasti.
"En sen kummemmin."
Yuki oli tarkoittanut kysymyksellään hyvää, mutta Haru ei halunnut ottaa sitä riskiä, että hänen muistelemansa uni saisi Yukin paniikkikohtauksen partaalle heti aamusta. Unet olivat toisinaan todenmukaisia ja pitivät sisällään palasia menneisyydestä, jota ei ollut tarpeen muistella. Niillä ei ollut väliä tulevaisuuden näyttäessä kerrankin armollisemmalta.
Yukia ei teljettäisi enää koskaan Akiton armoille. Siitä hän pitäisi huolen, vaikka se vaatisi verenpetturuutta ja jotain pahempaa. Niin Haru oli ajatellut aina siitä asti, kun hän oli nähnyt Yukin hymyilevän Shiguren katon alle muutettuaan. Se oli ollut Yukin ensimmäinen hymy pitkään aikaan.
Haru huokaisi lyhyesti, kääntyi peiton alla kyljelleen ja peruutti selkä seinää vasten.
"Tule tänne, jos joudat."
Yukin huolestunut ilme pehmeni, mikä sai Harun hyvilleen. Hän katseli, kun Yuki riisui yltään puoliksi napittamansa koulupuvun paidan ja pujahti täkin alle kasvot kohti häntä. Haru ujutti käsivartensa tämän kyljen yli ja antoi kätensä pysähtyä silittelemään Yukin hiuksia.
"Kuuletko?" Haru hymyili kuullessaan alakerrasta hiljaista kopahtelua. "Talon hengetär valmistaa jo aamiaista."
"Niin tekee", Yuki hymyili takaisin ja sulkeutui hänen syliinsä tiiviimmin. "Pian on syytä mennä alakertaan."
Haru nyökkäsi ja sulki silmänsä. "Ei kuitenkaan ihan vielä..."
