Hänen hymynsä, S | femmetunnelmointia

[Sokerisiipi]

Nimi: Hänen hymynsä
Kirjoittaja: Sokerisiipi
Ikäraja: S
Tyylilaji: femme, angst, huumori
Paritus: Inka/Seela
Haaste: Tavoita tunnelma #2 Vestan Varjo -biisillä ja Otsikoinnin iloja (allitteroiva otsikko)

A/N: Olipas tämä hmm... mielenkiintoista :--D Tämä tapa kirjoittaa, ettei itsekään tiedä, mitä seuraavaksi tulee, osoittautui kivaksi, rennoksi ja hauskaksi tavaksi kirjoittaa. Seela alkoi puolivälissä osoittaa enemmän omaa ääntään, ja minä annoin hänen.

Hänen hymynsä

Inkan arka hymy jäi kummittelemaan. Katsoin pitkään naisen pukeutumista ja ikävöin jo hänen kinuskista ihoaan omaani vasten. Ennen lähtöään Inkan hiljaiset huulet painoivat poskelleni suudelman. Ihoa kihelmöi ja hermostus näykki rintaa. Pureksin huuliani enkä tiennyt mitä sanoa. Nähdään? Soittele? Oletko kunnossa? Mikään ei tuntunut oikealta. En tiennyt oliko parempi sanoa jotain vai pysyä hiljaa. Inkan tummat silmät pysyivät etäisinä. Nainen nosti laukkunsa ja valkeat nilkkasukat hiipivät eteiseen. Kun oven lukko naksahti, minä lysähdin takaisin vuoteeseen.

”Mitä just tapahtu?” ihmettelin hiljaa peittoon kääriytyessäni. Ilman toisen kehon lämpöä asunnossa oli koleaa. Jäin miettimään Inkan eleitä ja katseita. Ensin nainen oli ollut kiihkeä ja halukas, sitten hellä ja hymyilevä, mutta lopulta arka ja hermostunut, lähes säikky. Sormet olivat puristuneet kultaisen ristin ympärille niin tiukasti, että kämmeneen oli jäänyt painaumia. Pitikö Inka meitä syntinä? Jonakin likaisena ja häpeällisenä? En uskonut siihen. Inka oli puhunut uskostaan ja sanonut, ettei se ollut ongelma. Hän oli katsonut minua silmiin ja hyväillyt leukaani peukalollaan. Ehkä risti olikin herättänyt jonkin toisen aaveen.


Lämmitin sormiani kahvikuppia vasten. Tukkani oli likainen ja takussa. Lakanatkin pitäisi vaihtaa, mutta en halunnut, koska ne tuoksuivat Inkalta. Minä tuoksuin Inkalta ja ehkä hänkin minulta. Ajatus lämmitti jossakin, jonne edes kahvi ei ylettänyt. Jos vain vielä tietäisin, mitä seuraavaksi tapahtuisi, jos me voisimme puhua asiasta. Inkan vähäpuheisuus ärsytti minua tuhannetta kertaa. Luulisi, ettei espanjalaissuomalaisella olisi ongelmia käyttää ääntään. Inkan muut perheenjäsenet ainakin olivat kauheita kälättäjiä, mutta niin, ehkä se olikin ongelma. Ehkä he hautasivat Inkan kauniin ääneen alleen tietämättä, mitä menettivät.


Meni viikkoja eikä Inka vastannut viesteihini. Minä olin valmis luovuttamaan. Sinne meni. Kenties elämäni nainen. Liian kaunis ja herttainen tyytyäkseen minunkaltaiseen yrmynaamaan. Pitäisiköhän kotona vetää perseet ja ladata Tinder? Joo ei, ehkä sitten seuraavassa elämässä.


Tiistaina tuuli sattui kaikkialle, ja minä olin kurjuutta ja vitutusta päästä varpaisiin. Teki mieli heittäytyä mukulakiville ja jäädä siihen. Ehkä minun suuri kohtaloni olikin jäätyä hengiltä Kuopion torille. Kaupunki voisi tehdä minusta patsaan, joka toimisi varoittavana esimerkkinä tuleville sukupolville. Tässä on Seela Wikström, klassinen esimerkki rappioituneesta citylepakosta.


Sunnuntaina tämä lepakko oli kauheassa morkkiskrapulassa. Silloin ovikello soi. Niin vitun monta kertaa. Nousin ylös ja aioin käskeä todennäköisen feissarin painumaan helvettiin.

”Hei”, Inka sanoi. Naisella oli kädessään foliolla peitetty astia. ”Se on mustikkapiirakka.”

”Jaa”, minä sanoin älykkäästi. Inka ja mustikkapiirakka. Selvä. Inka mustikkapiirakassa? Uulalaa.

Ohimoa vihlaisi, ja minä koetin ajatella. Se oli tuskallista.

”Tuu vaan sisään.”

Inka hymyili, ja siinä hymyssä oli kaikki: anteeksipyyntö, ilahtuneisuus ja hellyys, ja mitään muuta minä en kaivannut.

[Lunalotta]

Kaikkihan sen tietää, että femme on kuin kutsuhuuto sille että minä tulen lukemaan ja todennäköisesti myös kommentoimaan kuten nytkin, vaikka en osaa edelleenkään kommentoinnin jaloa taitoa niin hyvin
Se, kun kirjoittaa eikä tiedä mitä tekstistä lopulta tulee, on hauskaa. Ja tää teksti oli ihana tuotos. Eniten tykkään Inkasta, se on jotenkin.. No vaan ihana, kun tässä kuitenkin puhutaan Inkan hymystä ja se on päätynyt ihan otsikkoonkin. Voi näitä söpöjä tyttöjä, ja toi loppu kun Inka tulee sen mustikkapiirakan kanssa! <3
Kiitos tästä tekstistä, oli ihana :3

[Tuhisija]

Jes, lisää femmeä sulta! :3

Mää tykkäsin tästä pätkästä ja siitä, että tämä keskittyi vain ainoastaan siihen aikaan kun Inka on poissa. Pidin siis siitä, että loppu jäi avonaiseksi eikä jatkunut tyttöjen jutteluun ja mahdolliseen välien setvimiseen tai Inkan selityksiin. Alku ja loppu kutoutuivat kivasti yhteen Inkan lähdöllä ja tytön paluulla takaisin Seelan luo. Tytöillä on muuten tosi ihanat nimet, tykkään varsinkin Seelasta! Se on ihanasti vähän erilaisempi ja harvinaisempi, mutta silti suomalainen nimi.

Tämä oli kirjoitettu tosi kivasti! Kerronta oli ihanaa ja alussa oli monia kohtia, joita tekisi mieli lainailla ja sanoa, että oi tämä oli niin ihana. Musta oli ihanaa kuinka Seelan ääni voimistui ja myös hurjistuikin loppua kohden. Siitä huomasi kuinka tyttö kaipasi Inkaa ja kuinka tuskastunutkin ja harmissaan hän oli tämän lähdöstä ja siitä ettei tästä kuulunut yhtikäs mitään. Vaikka Seela toteaakin että on valmis luovuttamaan ja antaa ehkä hieman välinpitämättömän kuvan sanoillaan niin silti siellä rivien välissä paistaa se kaipaus ja harmitus. Varsinkin tuossa kappaleessa, missä Seela on jäätyä Kuopion torilla. Ja rappioitunut citylepakko :''D Oi kiitos tästä, oli niin mainio että nauratti!

Jäi toki mietityttämään mikä ajoi Inkan kauemmas hetkeksi. Ehkä hän muisti jotain tosiaan. Tai ehkä epäröi? Säikähti jotain? Oli myös kiva että mainittiin kuinka Inka ei ole täysin suomalainen! Jee, erilaista kulttuuria mukana, ihanaa :3 Voisi olla mukavaa lukea Inkan puolelta näistä joskus niin se valottaisi tytön ajatuksia ja tuntemuksia. Selvästi jotenkin hermostuneena Inka kuitenkin lähti. Mutta ihanaa kun se palasi piirakan kanssa! :"3 Seelan ajatukset silloin olivat niin kultaa :'D

Kiitos tästä, jäi hyvä mieli ♥

[Waulish]

Etsiskelin tuossa jotakin minä-kertojalla kirjoitettua tekstiä Kaiken maailman kommentteja -haasteen persoona-aiheen inspiroimana (tarkoitus on siis kommentoida tekstiä, joka on kirjoitettu itselle vieraammalla kertojatyypillä). Päädyin sitten listaukseesi, koska muistelin, että sinulla on paljon minä-kertojalla kirjoitettuja tekstejä. Tämä teksti oli ensimmäinen, jonka kliksautin kiinnostuneena auki, ja heti osui minä-kerronnallinen teksti, jes! Eikä siinä vielä kaikki, vaan satuin myös tykästymään tähän tekstiin. Nappivalinta siis kaikin puolin.

Pidän tässä siitä, miten tarina alkaa vasta Inkan lähtiessä ja koko lopputeksti tavallaan käsittelee Inkan vaitonaisen lähdön aiheuttamia fiiliksiä ja tunnelmia. Naisten välisistä intiimeistä hetkistä ei ole tarpeen tietää sen enempää, vaan tässä toimii tosi kivasti se, että tapahtunut tuodaan esiin hienovaraisesti Seelan ajatusten ja muistojen kautta.

Lisäksi pidän kovin siitä, miten Inkassa tapahtuvia muutoksia kuvaillaan tuossa alussa. Ensin eleet kielivät kiihkosta ja halusta, mutta sitten ne vaihtuvatkin varovaisuuteen ja hermostuneisuuteen. Mielenkiintoisen yhtäkkinen muutos! Pidän myös siitä, etteivät muutoksen todelliset syyt paljastu tekstin edetessä vielä ees Seelalle saati lukijalle, vaan ne jäävät vähän avoimiksi, samoin Inkan hiljaiselon syyt. Voi vain arvuutella, mikä saa Inkan perääntymään. Tietämättömyys ei kuitenkaan jää yhtään häiritsemään, koska tuon lopun myötä voi varovaisesti luottaa siihen, että naiset vielä selvittävät asiansa ja ehkä jopa jatkavat lupaavasti alkanutta. Tai niin ainakin haluaisin uskoa!

Aluksi kertojaäänen sävynmuutos hämmensi minua aika tavalla, mutta loppujen lopuksi taidan kyllä pitää siitäkin. Siitä välittyy Seelan turhautuminen ja pahantuulisuus, ja vaikka Inkaa ei mainita joka kohdassa vaan välillä vitutukseen myötävaikuttaa tuuli ja kylmyys, on kuitenkin selvää, että varmasti Inkan kanssa tapahtuneellakin on osuutta asiaan. Täytyy kyllä todeta, että vaikka symppailenkin Seelaa, on hänen vuodatustaan myös vähän huvittavaa lukea. Tuo Kuopion torille hengiltä jäätyminen on jotain ihan parasta. Seelassa on jonkinlaista hauskaa särmää. Hän vaikuttaa juuri sellaiselta tyypiltä, jonka päiväkirjamerkinnöistä tai muuten vain elämänmenosta voisi saada viihdyttävän tarinan.

Loppu on onneksi kuitenkin jollain tapaa lohdullinen ja toiveita herättävä. Kutkuttava myöskin, kun muistaa, millaista Inkalla ja Seelalla oli ja miten Seela jäi kaipaamaan Inkan kosketusta. En tiiä, oletko kirjoittanut näistä hahmoista lisääkin, mutta olisi hauskaa lukea! Kiitokset tästä kivasta tarinasta. -Walle