Nimi: Pikku seikkailijaa kaivaten
Author: DragonHeart58 (Minä, hehe
)
Ikäraja: S
Varoitukset: Kuoleman mainitseminen
Genre: Draama, Angst, sanoisin että hivenen fluffiakin
Vastuunvapaus: Omaa käsialaa yhtä kaikki, en saa tästä minkäänlaista rahallista korvausta
A/N: Pitkän julkaisutauon jälkeen (sanon näin, koska kirjoitan oikeastaan jotain melkein joka päivä
) päätin, että tämä teksti saa luvan katkaista hiljaiseloni omien kirjoitelmieni suhteen
En rehellisesti sanoen enää edes muista, mistä tämä teksti lähti liikkeelle, mutta väittäisin tämän olevan yli vuoden vanha teksti. Jonkin aikaa se oman koneeni syövereissä möllötti yksinään, mutta nyt parin kuukauden aikana olen yrittänyt työstää ja hioa tätä. Vihdoin totesin että saa kelvata, ja tässä sitä ollaan
Olen oikeasti aika arka tekstieni kanssa, ja olen pitkään ollut julkaisemassa tätä tekstiä mutta sitten olen aina ajatellut että ei, ei tämä ole tarpeeksi hyvä. Mutta luulen, että jos tätä vielä enemmän yritän väännellä ja käännellä, ei siitä tule yhtään sen parempaa
Toivon myös, ettei tämä ole kauhean sekava tai ainakaan hirveän töksähtelevä, mutta virheistään oppii, eikö?
Kommenttia saa heittää, mielipiteitä olisi ihanaa kuulla
Nyt suljen suuni ja toivotan hyvää lukuhetkeä, ja kiitos jos jaksat ylipäätään tämän lukea, jo se merkitsee minulle tosi paljon
Pikku seikkailijaa kaivaten
Katsot minua syksynharmailla silmilläsi, mutta niissä ei näy sadesäälle ominaista kalseaa koleutta, ei tosiaankaan. Niissä loistaa pikkuiset auringot, jotka kertovat iloisuutesi lisäksi sammumattomasta tiedonjanostasi ja kyltymättömästä uteliaisuudestasi kaikkea ympärilläsi olevaa kohtaan. Ja juuri sellainen sinä olit: tutkit ja tarkkailit silmiesi edessä avartuvan maailman pienimpiä ja vähäpätöisimpiäkin hammasrattaita, niitä jotka moni muu sivuuttaisi välittömästi. Olit haastanut itsesi etsimään kaikki maailman piirtämät yksityiskohdat, rajat joiden välissä sinä elit. Minä ihailin sinun kykyäsi arvostaa ja nähdä asioita, joita muut eivät osanneet edes huomioida.
Hymyilen alakuloisesti hameesi kastuneelle helmalle ja paitasi purppuralle vadelmatahralle. Seikkailit aina milloin missäkin, ja minä sain aina juosta otsa hiessä perässäsi. Joskus olit kivunnut puiden korkeimmille oksille, joskus taas kahlannut polvia myöten matalissa joissa. Välillä olit ryöminyt pensaikkojen alle tutkimaan muurahaisten polkua tai sitten olit juoksemassa kesän väreissä hehkuvalla kukkaniityllä ja seurasit perhosten lentoratoja. Sinun kanssasi en koskaan onnistunut selviämään ilman vihreäksi värjäytyneitä polvia, kastuneita housunlahkeita tai lehtiin ja neulasiin sotkeutuneita hiuksia. Silti minua ei koskaan haitannut olla mukana sinun pikku seikkailuillasi, ei koskaan.
Koska eno oli niin kiireinen, minä tarjouduin jo kahdeksan vanhana opettelemaan ruoanlaittoa, pesemään pyykkiä, imuroimaan ja tiskaamaan. Halusin olla sinulle paras mahdollinen isoveli, joten muiden ikäisteni potkiessa palloa pihalla minä opettelin ompelemaan nappeja paitoihin ja mankeloimaan lakanoita. Luovuin lapsuudestani jotta sinä voisit saada parhaan mahdollisen, enkä tule katumaan sitä koskaan.
Meidän elämämme oli kaikesta huolimatta ihanaa ja riemuntäytteistä. Kesäisin teimme retkiä milloin minnekin, nautimme auringosta ja ruohosta paljaiden jalkojemme alla. Syksyisin me leikimme lehtikasoissa ja hypimme kuralätäköissä kumisaappaat jalassa. Talvisin rakensimme vuosi vuodelta isompia lumilinnoja ja hörpimme kaakaota punaposkisina ja hiukset lumesta märkinä takkatulen rätistessä oranssinkeltaisena vierellämme. Keväisin seurasimme kukkien puhkeamista kukkaan, eläinten talviturkkien vaihtumista kesäturkkeihin ja muuttolintujen palaamista takaisin.
Mutta kuten sanotaan, onni ei ole ikuista.
Ennen kuin ymmärsinkään, olit lähtenyt enkelten matkaan äidin ja isän luo mukanasi kaikki, mitä minä olin kutsunut elämäksi. Sinä aamuna aurinko oli näyttänyt irvokkaalta ja sydämeni oli sykkinyt tyhjää. Minä olin jäänyt yksin, vain kätesi kadonnut lämpö oli kihelmöinyt sormenpäissäni. Lopulta myös se haihtui, eikä minulla ollut enää mitään.
Ja minä kun olin luvannut suojella sinua ikuisesti.
Multaan laskettuja liljoja tuijottaessani minusta oli tuntunut, ettei millään ollut enää merkitystä. Sinä olit poissa. Sinä, joka olit ollut jokainen ruohonkorsi jalkojeni alla, jokainen kastepisara aamunsinisillä lehdillä, jokainen tuulen kuiskaama salaisuus. Ajatus siitä, ettet enää juoksisi paljasjaloin auringon alla tai kertoisi minulle metsänreunasta löytämäsi oravaperheen elämästä, oli sietämättömän epätodellinen ja karu. Päivät kuluivat, mutta sydämestä kumpuava naurusi kaikui vain ja ainoastaan pääni sisällä. Viikot vaihtuivat kuukausiksi, ja minä aloin unohtamaan miltä halaus tuntui, miltä nauruni kuulosti, miten kuului hymyillä. En enää muistanut sellaisia asioita, miksi olisin?
Vuosien jälkeen totuus valkeni minulle, vaikka en olisi halunnut ymmärtää. Minun piti siirtyä eteenpäin ja lakata toivomasta mahdottomia. Minun piti keskittyä vaalimaan meidän yhteisiä muistojamme ja ajattelemaan, miten upea ihminen sinä olitkaan. Miten onnellinen saatoin olla siitä, että juuri minä sain kunnian olla sinun veljesi. En saisi yrittää vääntää kellon viisareita väkisin taaksepäin tai toivoa tiimalasin hiekanjyvien vaihtavan kulkusuuntaansa ylöspäin.
Minun piti lakata odottamasta sinua takaisin kotiin.
Nousen ylös sängyltäni ja kävelen valokuvasi kanssa sukkasilleni läheisen lipaston luokse. Katson sinua vielä tovin, harmaita tuikkivia silmiäsi ja eloisaa hymyäsi, ennen kuin laitan kuvasi huolellisesti lipaston laatikkoon. Vaikka olin saanut menetyksesi tuskan valjastettua ja sen myötä oppinut hymyilemään uudelleen, en koskaan tulisi olemaan täysin ehjä.
Rakas pikkusisko, miten kaikesta siitä saattoi olla niin pitkä aika, vaikka minä kaipaan sinua ihan yhtä paljon kuin eilenkin?