Kirjoittaja: Ränts
Nimi: Ääriviivasi paperilla
Beta: kuuskidi
Ikäraja: S
Paritus: Elias/Isabella
A/N: Synttärionnittelut Emanuelille!
Ääriviivasi paperilla
Hän tulee joka iltapäivä tähän samaan kahvilaan, istuutuu nurkkapöytään ikkunan äärelle ja kaivaa kannettavansa esiin. Yleensä hän istuu selin minuun, jolloin voin vapaasti tuijottaa häntä lumoutuneena, mutta toisinaan hän istuu kasvot minua päin. Niin kuin tänäänkin. Siinä on kyllä puolensa, että pystyn katsomaan välillä hänen kasvojaan ja silmiään, mutta paljastumisen riski on huomattavasti suurempi. Onneksi hän on niin keskittynyt siihen, mitä ikinä tekeekään tietokoneella, ettei yleensä juuri noteeraa ympäristöään.
Mietin, uskaltaisinko kaivaa piirustuslehtiöni esiin. Silloin voisin ainakin pitää katseeni paperissa ja vilkuilla naista vaivihkaa mallia hakeakseni. Mutta onhan se aika pelottavaa piirtää hänestä kuvaa, kun hänen kasvonsa ovat tännepäin.
Kaivan lopulta piirustuslehtiöni esiin pohdittuani asiaa pari minuuttia.
Sieltä löytyy nopeasti yksi keskeneräinen lyijykynätyö. Se on jo kolmas, sillä nainen on tosiaankin pyörinyt päässäni varsin pitkään. Varmaan edellisestä keväästä asti, ja nyt on lokakuu. Tiedän, että hänen nimensä on Isabella Kaskinen ja että hän opiskelee yliopistolla kieliä. Hän on ehdottomasti kaunein koskaan tapaamani naisihminen, kerta kaikkiaan lumoava. Ihmiset huomaavat hänet missä vain, hän kiinnittää sekä naisten että miesten huomion. Mutta ei hän näytä sitä huomaavan.
Ensimmäisessä piirroksessa hän istuu tuon saman pyöreän nurkkapöydän äärellä, kädessään kupponen kahvia ja katse luotuna jonnekin kauas. Hän katselee ikkunasta – en oikeastaan ole vielä edes päättänyt, että mitä. Ei minua ainakaan.
Toisen työn olen sijoittanut kokonaan eri ympäristöön. Tässä kuvassa hän istuu valtavalla, avonaisella ikkunalla ja soittelee poikkihuilua. En tiedä, osaako hän soittaa huilua, mutta minusta hän vaikuttaa musikaaliselta. Ja poikkihuilu soi niin kauniisti. Kuva on yksinkertainen, eikä minulla mennyt kauaa sen piirtämisessä.
Mutta nyt on aika keskittyä tähän keskeneräiseen. Se on tähänastisista kuvista rohkein, sillä siinä hän on uimarannalla. Olen hahmotellut Isabellan istumaan jalat koukussa laiturilla, upeat punaiset kiharat nutturalle koottuna. Se on erikoinen ja pelkästään käytännöllisistä syistä tehty ratkaisu. Yleensä pidän Isabellan hiuksista silloin, kun ne ovat valtoimenaan ja saavat vapaasti laskeutua hänen hennoille olkapäilleen, mutta uidessa ne olisivat kyllä hankalat. Saatan vain kuvitella, millainen työ olisi selvitellä tuollaisia hiuksia, jos niitä pitäisi auki uidessaan.
Mutta on Isabella tässäkin kuvassa ihana. Mietin, millaisen uimapuvun piirtäisin hänelle. Yksiosainen, ehdottomasti, mitään bikineitä en ikimaailmassa kehtaisi hänelle piirtää. Mutta onko uimapuku yksivärinen, vai olisiko siinä yksityiskohtia?
Päätän, että kokomusta sopisi parhaiten Isabellan tyyliin, ja alan värittää. Tyttö käytti kesällä varsin vartaloa nuolevia puseroita, joten minun on helppo jäljentää hänen vartalonsa paperille. En usko, että hän on mielikuvissani tippaakaan täydellisempi kuin luonnossa, vaan juuri oikeanlainen.
Yhtäkkiä jokin alkaa häiritä keskittymistäni. Kynä pysähtyy paperilla ja jähmetyn paikoilleni kuulostelemaan ympäristöä. Askeleita, vaimeaa jutustelua, kahvikuppien kilinää… mutta ei näppäimistön nakutusta. Pudistan päätäni niin, että hiekanvärinen tukka valahtaa silmilleni, ja vilkaisen sitten Isabellan pöytää päin. Se mitä näen, saa sydämeni hyppäämään kurkkuun. Hän on lopettanut kirjoittamisen, kohottanut katseensa ja tuijottaa suoraan minua ja lehtiötäni. Eikä välissämme ole kuin ehkä nelisen metriä.
En osaa reagoida tilanteeseen. Tiedän, ettei hän näe piirrostani, olen kyllä suojannut sen katseilta. Mutta Isabella ei ole koskaan ennen huomannut minua. Uskaltaudun kohtaamaan hänen katseensa, mutta epäonnistun, kun yritän järjestää hymyä kasvoilleni.
Ja ihme ja kumma: hän hymyilee minulle.