Ficin nimi: Puusotilas
Kirjoittaja(t): Monki
Oikolukija(t): DAE
Fandom: Varjojen kaupungit
Tyylilaji: draama
Ikäraja: S
Paritus/päähenkilö(t): Max, Jace, Alec, Isabelle, Maryse
Yhteenveto: ”Tämä puusotilas on tosi tärkeä minulle ja se muistuttaa minua isästä, mutta en aio pitää sitä itselläni enää. Haluaisin, että sinä otat sen ja pitäisit siitä huolta.”
Vastuunvapaus: Varjojen kaupungit ja sen unohtumattomat henkilöt ovat mahtavan Cassandra Claren, minä vain kirjoitan heistä.
A/N: Kesti aika kauan keksiä uusi ficci-idea, mutta sitten ajattelin sitä puusotilasta. Kirjassahan ei kerrota kuinka tämän puusotilaan antaminen Maxille tapahtui, joten kehittelin siitä ficin. En tiedä osaanko tehdä Maxin luonteesta oikeanlaista, mutta eiköhän sitä pysty jotenkin lukemaan. Toivottavasti tykkäätte!
Puusotilas
Jace istui sänkynsä reunalla Istituutissa. Hän oli kasvanut sen verran pituutta, että hänen jalkansa ylsivät helposti lattialle. Jace katseli puusotilastaan, joka lepäsi hänen käsissään. Samainen puusotilas oli ollut hänellä niin kauan kuin hän muisti. Hän oli tuonut sen Idrisistä New Yorkiin ja kantanut sitä aina mukanaan. Nyt hän oli kasvanut tuosta päivästä. Jace oli ollut vasta 10 vanha lapsi. Nyt hän oli iso poika, eivätkä isot pojat kanniskelleet lelusotilaita joka paikkaan. Ei sillä, etteikö tällä sotilaalla olisi merkitystä hänelle. Itse asiassa sillä oli merkitystä erittäin paljon. Hänen isänsä, Michael Wayland, oli antanut sen hänelle. Sormuksen kanssa ne olivat ainoat esineet, jotka muistuttivat häntä isästään.
Jace oli pohtinut kuumeisesti, mitä tekisi puusotilalleen. Eräs vaihtoehto oli hänen mielestään täydellinen. Jace päätti antaa sotilaansa Maxille, pikkuveljelleen. Tietenkään Max ei ollut hänen sukulaisensa, mutta sillä ei ollut väliä. Jacelle sillä ei ollut yhtään mitään väliä, Max oli silti hänen pikkuveljensä.
Jace nousi sängyltä ja ujutti puusotilaan taskuunsa. Oli ilta, mutta ei Max vielä nukkumassa ollut. Max oli iltaisin kirjastossa. Pikkuveikka kuulemma piti kirjoista, vaikka ei vielä osaa kunnolla lukeakaan. Hän käveli ovelleen ja astui käytävään.
”Jace, mitä sinä teet?” Jacen takaa kuului heleä ääni, Isabelle, hänen siskonsa. Hän kääntyi kohtaamaan kirkkaat tummat silmät lähellä kasvojaan. Isabellen mustat hiukset oli letitetty yhdelle letille.
”Ajattelin vain... tuota... käydä kirjastossa”, hän vastasi kysyvän katseen alla.
”Ai”, Isabellen silmien hehku himmeni, ”Minä kun luulin että aiot tehdä jotain hauskaa. Vaikka mennä ulos, etsimään demoneja.”
”No, en ajatellut”, Jace tokaisi, vähän liian kiukkuisesti. Hän työntyi Isabellen ohi ja jätti tämän käytävään tuijottamaan peräänsä.
Jace kuunteli kirjaston oven toisella puolen, kuuluiko sisältä mitään. Ei kuulunut. Hyvä, hän ei halunnut kenenkään olevan seuraamassa. Hän avasi painavan oven ja sulki sen perässään.
”Jace!” kuului innostunut ääni ja pieniä juoksuaskelia. Ja tömähdys. Näköjään Max oli kompastunut jalkoihinsa. Pörröpäinen poika makasi hölmistyneenä lattialla silmälasit vinossa. Jace hymyili. Hän tunsi suojelunhalua tätä kohtaan. Max näytti niin haavoittuvaiselta. Jace kulki veljensä luo ja kyykistyi tämän viereen.
”Sattuiko, Max?”
”Ei yhtään!” hän vastasi innokkaasti ja kiipesi Jacen syliin, ”Katso, mitä minä löysin.” Max ojensi käsissään olevaa paksua kirjaa ja Jace otti sen vastaan toisella kädellään. Hän avasi kirjan ja sen sisältä paljastui monia mustavalkoisia kuvia demoneista.
”Voitko kertoa mikä on mikäkin demoni?” Max napitti häntä vinojen silmälasien takaa.
”Myöhemmin. Minulla on jotain näytettävää.”
Jace laski Maxin lattialle eteensä. Max ihmetteli, mitä Jacella oli näytettävänä. Jace näytti hetken epäröivältä ja tarkasteli Maxia. Sitten hän huokaisi hiljaa ja kaivoi taskustaan jotain. Se jokin oli sotilas, puinen sellainen. Max tunnisti puusotilaan oitis. Se oli sama, jota Jace kantoi joka paikkaan. Miksi hän sen halusi näyttää? Kai Max nyt oli sen ennenkin nähnyt.
”Max... Tämä puusotilas on tosi tärkeä minulle ja se muistuttaa minua isästä, mutta en aio pitää sitä itselläni enää. Haluaisin, että sinä ottaisit sen ja pitäisit siitä huolta. Haluatko sen?”
Max vain tuijotti. Jace oli laskenut katseensa lattiaan epävarmana sotilas avoimella kämmenellään. Max ei voinut uskoa, että Jace antaisi hänelle rakkaan puusotilaansa. Jace halusi hänen ottavan sen. Pitävän siitä huolta. Ei siitä edes ollut kauhean kauan kun Jace oli tullut Instituuttiin. Max oli tosin ollut niin pieni, ettei muistanut siitä mitään. Max unohti demoni-kirjan ja ojensi pientä kättään sotilasta kohti. Jace nosti katseensa, ei enää niin epävarmana. Max otti puusotilaan hänen kädestään. Sen maalipinta oli kulunut. Puu tuntui karhealta hänen ihoaan vasten. Maxista tuntui kummalliselta. Ihan niin kuin sotilaan kuuluisi olla siinä, Maxwell Lightwoodin kämmenellä. Hän sulki sormensa sen ympärille. Maxin valtasi turvallisuuden tunne. Hän hymyili.
”Sinä siis otat sen?” Jace varmisti huojentuneena. Max nyökkäsi.
”Pidä siitä huolta.” Jace nousi ja katsoi alas Maxiin, ”Hyvää yötä, Max.” Hän kääntyi ja asteli ovelle. Jace näki olkapäänsä yli katsoessaaan, että hänen veljensä tuijotti nyrkkiään, jossa puusotilas lepäsi. Jace hymyili. Sotilas oli saanut uuden komentajan. Hän sulki kirjaston oven ja lähti kohti huonettaan.
”Alec, tiedätkö onko Max vielä kirjastossa? Jos on, hae hänet ja laita nukkumaan”, Maryse katsoi esikoiseensa vaativasti. Alec nyökkäsi ja kääntyi sanattomasti käytävän puoleen. Eikö nuorimpien nukkumaan laittaminen ollut äitien homma? Ei Alec tosin valittanut. Kyllä hän Maxista piti, piti kovasti.
Max oli kokonaan jämähtänyt paikoilleen puusotilasta tuijottamaan, kun kirjaston ovi aukesi jälleen. Hän nosti katseensa ja huomasi Alecin tulevan häntä kohti. Max ilahtui aina nähdessään isoveljensä. Isona Max halusi olla kuin Alec. Hänen mielestään Alec oli maailman taitavin varjometsästäjä.
”Max, mitä sinä vielä hereillä teet?” Alec kysyi saavuttaessaan Maxin, ”Ja mitä sinulla siinä on... Ai.” Alec näytti hämmentyneeltä, ”Älä sano, että varastit Jacen sotilaan.” Alec katsoi kysyvästi pikkuveljeensä, ”Ja mitä sinä teet demonologian kirjalla?”
”En minä sitä vienyt, Jace antoi sen minulle. Ja tuossa kirjassa on paljon kuvia. Siksi minä sen otin”, Max selitti.
”Jace antoi sen sinulle? Omaksiko?” Alec oli unohtanut kirjan ja näytti entistä hämmentyneemmältä.
”Niin, omaksi. Lupasin pitää siitä huolta.”
Alec hymähti ja sanoi: ”Tule, sinut pitää saada nukkumaan.” Alec kaappasi Maxin syliinsä ja jätti kirjan lattialle lähtiessään kirjastosta ulos.
Max makasi vuoteessaan. Alec oli juuri sulkemassa ovea perässään. Kuullessaan askelten loittonevan, Max kurotti yöpöydälleen. Tuntiessaan pienen sotilaan ihoaan vasten, hän noukki sen käteensä ja hymyili. Se oli nyt hänen ja hän aikoi pitää siitä todella hyvää huolta. Kun puusotilaan kevyt paino tuntui Maxin kämmenellä, hänellä oli rauhan tunne. Max tutki sotilasta kädellään. Hän nukahti puusotilas kädessään leväten.
Kommentteja?
