Nimi: Iholla
Kirjoittaja: Bluji Ronen
Ikäraja: K-11
Fandom: iZombie
Vastuuvapaus: En omista iZombien hahmoja enkä siten tienaa niillä mitään.
Genre: femme
Haasteet: Immuniteettia etsimässä, nevskin tartunta:
1. Ikäraja: K-11
2. Tyylilaji: femme
3. Ideasanat: ideologia, intiimi, allegoria, alkoholisti
4. Yhden lauseen tarinaidea: elämäänsä kyllästynyt lakimies tutustuu elämäänsä kyllästyneeseen oikeuspatologiin
5. Fandom: iZombie
6. Paritus: Olivia/Peyton
7. Satunnainen mutaatio: tekstin on oltava song fic suomenkielisestä kappaleesta.
A/N: N'joo. Tässä ollaan vähän AU:ssa, koska Peyton ja Liv eivät ole ystäviä jo jostain aiempaa vaan tutustuneet työn kautta - mutta en saanut tarinaideaa muuten toimimaan, ja nytkin "tutustuminen" on vähän venytetty. Ideasanoista kolme ekaa on tekstissä suoraan ja neljännen voi lukea rivien välistä. Ja songficcinä käytin tässä Suvi Teräsniskan Yhtenä iltana -versiota Hectorin alkuperäisestä hienosta kappaleesta (sanat). Enjoy!
"… ja lopulta päättelimme siis niistä ihonalaisista kudosvaurioista, että uhri oli todella kuristettu kuoliaaksi eikä ammuttu. Murhaaja oli onnistunut huijaamaan meitä melko uskottavasti, mutta Ravi osaa työnsä niin hyvin, eikö vain?"
Sanottuaan sanansa loppuun Olivia antoi pahvisen tapauskansion kannen laskeutua paperien päälle samoin kuin hiljaisuuden huoneeseen. Vankan työpöydän toisella puolella toimistotuolissa istuva kaupungin apulaissyyttäjä Peyton Charles katseli haikeana kalpean, vaalean naisen ohi seinällä roikkuvaa mustavalkokuvaa Seattlen keskustasta 1950-luvulla. Peytonin takana seinäkello raksutti jo puoli kahtatoista illalla – Liv ei ollut tottunut näin loputtoman pitkiin työpäiviin, mutta syyttäjäntoimistossa ne olivat pelkkää arkea.
"Kello on aika paljon… onko tämä tapaus siis alakerran osalta tässä?" Liv kysyi varovaisesti yskähdettyään ensin vinkkinä siitä, että hän haluaisi jo lähteä jatkamaan iltaansa jossakin aivan muualla. Peyton säpsähti hieman, heräsi ajatuksistaan ja hymähti.
"Kyllä vain, sinä ja tohtori Chakrabarti olette tehneet mainiota työtä, jälleen kerran. Mutta Olivia… haluaisin juoda kanssasi vielä lasillisen viskiä. Käykö se sinulle?" Peyton kysyi kohteliaasti, nousi tuolista ja suuntasi ikkunan alla olevan kauniin vanhan pöydän luo. Nainen pyyhkäisi nopeasti karanneen ruskean hiussuortuvan korvansa taakse ennen kuin nappasi eteenpäin kaksi lasia ja avasi alkoholipullon. Tottunein ottein hän kaatoi laseihin pari senttiä viskiä, laski pullon kädestään ja ojensi toista lasia kohti Liviä, joka istui edelleen tuolissaan.
yhtenä iltana, paljon jos viiniä jois
yhtenä iltana, unohtaa pelkonsa vois
yhtenä iltana, kuoleman pyörteestä pois
"Hyvä on", Liv totesi kainosti ja noustessaan otti lasin vastaan. Peyton hymyili lämmintä hymyään ja otti sitten pikaisesti omasta lasistaan kulauksen, toisenkin. Pian hänen kristallilasinsa oli jo tyhjä, kun Liv oli vasta ehtinyt ottaa pari pientä siemausta omastaan. Peyton täytti lasinsa uudestaan ja kääntyi takaisin Liviin päin, jonka hento olemus tuntui korostuvan korkoihin ja jakkupukuun pukeutuneen vahvan syyttäjänaisen rinnalla.
"Tiedätkös, te oikeastaan pidätte tätä koko rakennusta pystyssä. Poliisit hoitavat jahdit ja kuulustelut, me syyttäjäntoimistossa sitten taas pistämme porukan linnaan… mutta kuolinsyyntutkijat, teidän kautta me tiedämme kaiken tarvitsemamme: tekotavan, mahdollisen motiivin, vaikka mitä muuta. Teitä ei kunnioiteta tarpeeksi", Peyton vuodatti kiitoksiaan Liville, joka nyökkäili ja laski sitten tyhjän lasinsa työpöydän kulmalle. Vaikka Liv ihmettelikin naisen yhtäkkistä avautumista, hän ei voinut olla myöntämättä, että kiitokset kuolinsyyntutkijan tehtävässä olivat vähäisiä. Joskus Liv mietti, mitä järkeä koko työssä oli – kellarissa hiljaisuuden keskellä, Ravin kiero huumori ainoana seurana oli välillä mahdoton pitää itseään täydellisesti kasassa.
yhtenä iltana kuunnella tuulia vaan
yhtenä iltana ääniä lapsuudestaan
kuunnella tähtien sinfoniaa taivaalla
Peyton oli Liviin selkä päin ja katseli ulos ikkunasta sateesta kiiltelevään kaupunkiin. Puuskittaiset myrskytuulet loivat kohtalokkaan taustamusiikin naisten keskustelulle.
"Olivia, minä olen erityisesti nähnyt sinussa voimaa, naisen tärkeässä asemassa. Meille ura, kunnioitus, mikä tahansa on niin paljon vaikeampaa rakentaa kuin miehille – he pitävät meitä naurettavina kotkoina ja ajavat ohitsemme tilanteessa kuin tilanteessa vain sen takia, että heidän jalkojensa välissä roikkuu jotain. Mutta nainen… me olemme parempia, tiedäthän sen? Me työskentelemme – joudumme työskentelemään! – ahkerammin ja kovemmin kuin he, me olemme vahvempia…" Peytonin katkeraksikin lipsuva puhe täynnä epäoikeudenmukaisuutta korostavaa ideologiaa tauottui hänen juodessaan lasillinen toisensa jälkeen viskiä. Liv katseli sivusta huolestuneena ja hänen olonsa tummassa, ylväässä huoneessa alkoi tulla epämukavammaksi.
Peyton astui lopulta Livin eteen ja nappasi tämän kädestä kiinni. Hänen omat kätensä olivat täydellisiksi hiotut ja läpinäkyvällä lakalla koristetut kynnet kiiltelivät kattolampun himmeässä valossa. Livin käsissä sen sijaan näkyi ammatti – ne olivat koruttomat, mutta kalpeudessaan kovin sileät ja pehmeät. Liv katsoi nyt naista, jonka pään sisään, ajatuskuvioihin viskilasilliset kipusivat yksi kerrallaan. Peytonin silmät olivat kosteat ja vihreä katse tuntui näkevän Livin sieluun asti, tai siltä se ainakin tuntui. Liviä väsytti, ja hän haukotteli makeasti nostaen toisen kätensä suunsa eteen.
yhtenä iltana lausuttais ei sanaakaan
yhtenä iltana ois lupa koskettaa vaan
koskettaa toista ja toinen ois tuntematon
"Olivia… minä olen katsellut sinua jo kauemman aikaa. Sinusta hehkuu valoa, sellaista voimaa, jota en ole monessa ihmisessä nähnyt", Peyton sanoi rauhallisesti ja nuolaisi huomaamattomasti hennosti punattuja huuliaan. Liv piti tilannetta outona, mutta ei vetäytynyt naisen otteesta irti. Peyton oli luotettava, ja kaksikon yhteistyö oikeuslaitoksessa oli toiminut virheettömästi alusta asti. Peyton oli ollut Liville aina mukava, yrittänyt olla joskus enemmänkin kuin vain etäinen työtuttava – siis todellinen ystävä. Liv oli katsellut syrjästä, kuinka nainen oli noussut nykyiseen asemaansa, ja oli ylpeä tämän menestyksestä.
Kun Peyton nojautui lähelle Livin kasvoja, tämä haistoi hänestä raskaan, savuisen alkoholin ja kirpeän bergamotin. Peytonin lämpimät huulet koskettivat kylmää kaulaa, ja kontrasti tuntui niin hyvältä molempien mielestä. Rohkaistuneena Liv veti hänet lähemmäs. Peyton huokaisi ja alkoi puhua kuiskaten, kuin olisi pelännyt intiimin läheisyyden särkyvän.
"Olen katsellut hennon linnun rauhallista kävelyä rantapuutarhassa jo aivan liian kauan. Olen odottanut kaiken tämän ajan, että lintu uskaltaisi levittää siipensä ja näyttää upeat värinsä… sitten ehkä minäkin uskaltaisin tehdä niin, vaikka peitän oman kärsimykseni meren kalpeaan vaahtoon, kylmän hukuttavaan sumuun…" Peytonin sanat jäivät kellumaan huoneen ilmaan, ja Liv huojui edestakaisin ja ympäri toinen nainen aivan ihollaan.
yhtenä iltana, ihmiset jäis tanssimaan
yhtenä iltana kauniita liikkeitä vaan
yhtenä iltana, mentäisi ei nukkumaan
"Tuossa vertauksessa, allegoriassa oli yksi virhe", Liv totesi hiljaa vastauksena. Peyton ei liikahtanutkaan hänen lähellään, vaikka tämän olemukseen nousikin kysymys.
"Minä olen odottanut aivan samaa. Kummasta meistä tarina kertookaan sitten?" Liv jatkoi vastaten sanattomaan kysymykseen omallaan. Sitten hän erottautui sen verran Peytonin olalta, että pystyi kohtaamaan katseellaan tämän silmien palon. Peyton näki Livin silmissä sellaisen intohimon, ettei keksinyt kuin yhden vastauksen sille ja aiemmalle kysymykselle. Ruskeatukkainen nainen painoi nyt suunsa Livin kalpeille, paperinohuille huulille ja tunsi, kuinka tämän käsi harhaili hänen takaraivolleen paksujen hiusten sekaan.
Ulkona puhaltavat tuulet tuntuivat taukoavan viimein, kun naiset irtaantuivat kiihkeästä syleilystään. Peyton peruutti ikkunalle ja täytti lasinsa vielä kerran, yritti saada tuhatta ja sataa pulputtavan sydämensä tasaantumaan. Olivia katseli häntä tai hänen ohitseen ja kuunteli sateen ropinaa. Peytonin väsyneen humalainen katse eksyi vielä kerran Livin kasvoille, jotka olivat – tilanteen jännittyneisyydestä huolimatta – yhtä kalpean valkoiset kuin aina. Ehkäpä Liv oli tyhjä paperi, joka etsi yhä merkitsijäänsä.
"Kukaan ei voi tietää tästä, Peyton, ei kukaan", Liv totesi vaisusti. Peyton nyökkäsi ja astui eteenpäin painamaan viimeisen kostean suudelman Livin suulle.
"Se riittää minulle, että me tiedämme. Eihän tässäkään talossa kaikkien tarvitse kaikkea tietää, vaikka siihen kuinka pyrimme", Peyton sanoi sitten pehmeästi hymyillen. Liv nappasi laukkunsa tuolinjalkojen välistä ja painoi kätensä syvälle khakinruskean takin taskuihin.
"Hyvää yötä sitten, Peyton… ja kiitos kaikesta", Liv sanoi ja poistui ovesta. Peyton jäi yksin huoneeseen huljuttelemaan viskiä lasissaan. Nyt hän oli ottanut ensimmäisen askeleen – kaikki oli Livin käsissä.
yhtenä iltana, ei olis historiaa
yhtenä iltana, alusta vois aloittaa
yhtenä iltana, ei paettais kuolemaa
