Title: Juurilleen
Author: Guadaloupe
Fandom: originaali
Pairing: paritukseton
Rating: S
Genre: angst, drama
Warnings: -
Summary: Jäi tuhka toiveistani, niin loppuun palaneista, vain tuuli enää tuskaa lievittää
Disclaimer: Hahmot ja tapahtumat ovat omaa luomustani eli (c) Gua. Lainatut kappaleet (Juuret, Mirabelis Jalapa, Klovni heittää veivin, Myrkytyksen oireet, Olipa kerran) ovat Juice Leskisen omaisuutta, enkä väitä omistavani niitä. Olen vain fani, enkä saa niiden käytöstä rahallista hyötyä.
A/N: Tämän siitä saa kun kuuntelee äidinkielen ainekirjoitustunnin Juice Leskistä.
1.
Korppikotkat, niiltä viimein myötämieltä saanut oon.
Kuinka ihmisen elämä voikaan muuttua yhdessä hetkessä niin totaalisesti? Sitä hän ei tiennyt katsellessaan ohi kiitäviä maisemia kyynelten sumentamalla katseella. Kyyryssä ja maailmalta suojaan vetäytyneenä, takkuiset hiukset silmillä roikkuen hän istui. Mp3-soitin toisti musiikkia tasaiseen tahtiin. Juice Leskisen melankolisia sanoituksia, juuri sopivia tähän tilanteeseen. Varoi vilkaisemastakaan muihin autossa olijoihin, ja onnekseen nämäkin ymmärsivät jättää hänet rauhaan. Tie oli kuoppainen, mutta hän tuskin huomasi. Ajatukset haahuilivat sekaisin hänen päässään, vaikkei hän halunnut ajatella mitään, koska kaikki johtaisi vain siihen samaan kehään, joka tulisi vainoamaan häntä ikuisesti. Tapahtumat välähtelivät hänen päässään sekavina kuvina. Pimeä tie. Välähdys valoissa. Äidin huuto ajavalle isälle. Auton nytkähdys äkkijarrutuksen voimasta. Rysähdys. Särkyvän lasin helinää. Hirven kuolonkiljaisu. Hänen huutonsa, johon kukaan ei vastaa. Pimeys.
Hänen kanssaan minä lähden,
sielun kellotkin jo löi.
Minä menen,
takaisin en ikävöi.
Hän todella toivoi, että olisi saattanut jäädä siihen lohduttavaan pimeyteen. Mutta ei, hänet oli kiskottu takaisin kiduttavaan valoon, jossa mikään ei ollut niin kuin ennen. Hirvikolarin jälkeen jalkansa oli murtunut ja viikon hän oli vain maannut sairaalassa vailla tietoa tulevasta. Sekä isä että äiti olivat kuolleet, sisaruksia hänellä ei ollut ollutkaan. Sitten oli tullut soitto, jonka syystä hän oli tässä. Isänsä sisko, Christine, oli ollut perheelleen erittäin läheinen ja halusi nyt ottaa hänet luokseen asumaan. Hän oli suostunut, eipähän joutuisi mihinkään kammottavaan sijaiskotiin. Hän oli pakannut vähät tavaransa pienestä kerrostalokämpästään ja vanhempiensa hautajaisten jälkeen lentänyt Atlantin yli Kanadaan, aloittamaan uuden elämän. Maisemat olivat liian tuttuja, niissä oli liikaa muistoja kaikista onnellisista kesistä, joita hän oli täällä viettänyt. Hän sulki silmänsä ja piti kyyneleet tiukasti luomien sisällä. Lääkäri oli lohduttanut häntä sanomalla, että hän saisi kipsin pois pian ja voisi viettää normaalia elämää. Normaalia elämää? Kaiken tämän jälkeen? Ukon täytyi olla päästään vialla.
Jäi tuhka toiveistani,
niin loppuun palaneista.
Vain tuuli
enää tuskaa lievittää.
Hän avasin valkoisen puutalon oven ja könkkäsi sisään kainalosauvoilla, Christine kantoi suurta matkalaukkua perässä. Muut tavarat olivat tulleet aiemmin muuttoautolla, ne oli jo viety sisään. Hiljakseen hänen uusi huoltajansa jutusteli englanniksi.
“Ajattelin että haluat huoneen yläkerrasta, joten ylin kerros on sinun. Siellä on parveke ja oma kylpyhuone, ettei sinun tarvitse ravata portaita kipsisi kanssa.”
Hän ei vastannut mitään, mutta kyse ei ollut siitä ettei hän olisi ymmärtänyt. Hän oli kasvanut englanti toisena äidinkielenään, kanadalaisen isän ja suomalaisen äidin rakastettuna lapsena. Christine katsoi häneen ja kysyi epävarmasti.
”Catharine? Oletko kunnossa?”
”Kiitos paljon vaivannäöstäsi. Mutta oletatko sinä minun olevan ihan kunnossa?” hän vastasi hiljaa.
Sä kysyit: “Mihin meen?”,
mä sanoin: “Menen kotiin?”
Sä sanoit: “Huomiseen
on enemmän kuin sotiin.”
2.
Sillä puusta, jos pystyyn se kuivettuu, saa vain koristeen.
Kahden kuukauden kuluttua saapumisestaan Catharine tuijotti kattoon tiedostamatta koputusta ovelta. Huone, jonka hän oli saanut oli suuri ja edustava. Christine-täti oli rikas, eikä hänellä ollut omia lapsia, joten hänellä oli aikaa ja rahaa veljentyttärelleen. Sänky, jossa Catherine makasi, oli pehmeä ja valtaisan kokoinen. Huoneen lattiat olivat tummaa parkettia, kaikki kalusteet olivat jalopuuta. Lattialla oli valkoinen karvalankamatto. Suurten, ranskalaistyylisten ikkunoiden eteen oli vedetty valkoiset silkkiverhot, jotka tekivät huoneesta hämärän. Parvekkeelle johtava lasiovi oli myöskin peitetty. Kolmannen kerran yritettyään koputtaja luovutti ja palasi sinne mistä, oli tullutkin.
Kuin lintu viidasta tuuli nyt lunta tuo.
Kuikat kuihtuvat huurteeseen.
Kaikki häipyy kuin ois ollut unta tuo
matka huomeneen.
Christine oli huolissaan adoptiotyttärensä voinnista. Tämä oli saanut kipsin pois jalastaan, ja teki kyllä harjoitukset, jotta se paranisi. Yleensäkin Catharine oli tehnyt kaiken mitä oli pyydetty, koulutehtävänsäkin mukisematta. Hän oli järkyttynyt, tietenkin, menetettyään omaisensa. Mutta tuntui että hän itsekin oli liukumassa jonkinlaiseen varjovaltakuntaan. Hän oli menettänyt kaiken ruokahalunsa, näykki vain sen verran että hädin tuskin pysyi elossa. Tyttö vain lojui sängyllään kattoon tuijottaen, kuunnellen musiikkia. Musiikki tuntui olevan hänen ainoa kytköksensä todelliseen maailmaan, sillä hän ei puhunut mitään, vastasi kysymyksiinkin nyökkäämällä tai pudistamalla päätään. Tai sitten vain tuijotti vastaamatta yhtään mitään. Christine ei ollut nähnyt hänen poistuvan huoneestaan kertaakaan, eikä ollut kukaan muukaan. Catherine oli vain varjo entisestään, iloisesta ja avoimesta tytöstä, joka oli ollut valmis mihin tahansa. Christine ei tiennyt mitä tehdä.
Ole siinä, on helpompi olla niin,
ole siinä kun liekit nuo nuolee.
Ole siinä ja tuskasi taivaisiin
huuda vasta kun aurinko kuolee.
Sinä yönä Catherine näki jälleen unia. Hän seisoi rannalla, kirkkaaseen jäähän jäätynyttä järveä ympäröivät sinertävät vuoret, joiden lumiset huiput peittyivät pilvien taa. Vuorenrinteet olivat täynnä kuuraisia vaahteroita, samoin kuin ranta, jolla hän seisoi. Ruskan värit loistivat kirkkaina. Pieni tuulenvire sai Catherinen hiukset heilumaan. Kauempana toisella reunalla oli juomassa hirviuros ja sen puoliso. Catherine tuijotti niitä katse vailla vihaa. Hän alkoi viimeinkin ymmärtää, ettei se ollut sen hirven syy, ettei se ollut kenenkään syy, että se vain tapahtui. Hirvinaaras nosti päänsä ja katsoi toiselle rannalle, suoraan Catherinen silmiin. Hän tunnisti ruskeat, lempeät silmät, hänen äitinsä silmät. Catherine putosi polvilleen astuttuaan epäuskoisena muutaman askeleen lähemmäs rantaa ja hautasi kätensä puoliksi maatuneisiin lehtiin. Aurinko ilmaantui pilven takaa kimallellen jäästä. Ehkä katseessa todella oli jotain lohduttavaa, ehkä tyttö vain kuvitteli. Hän tunsi sen ajatukset: ’Kuolleet haudataan ja elävät jatkavat elämää.’ Hirviuros töykkäisi puolisoaan lempeästi. Sitten ne kääntyivät ja oli hetken kuluttua poissa, kadonnut metsään.
Tapoimme tuskan ja kätkimme sen
maahan siunaamattomaan.
Joka yö se palasi, kummitellen,
synkästä piilostaan.
Catherine säpsähti hereille omassa vuoteessaan ja tunsi, kuinka kuumat kyyneleet valuivat äänettä hänen poskillaan. Hän tärisi muistaessaan unen, mutta mietti sitten sen sanomaa. Olipa hirvinaaras sitten ollut hänen äitinsä tai ei, sillä oli ollut selvä viesti kerrottavanaan ja se oli oikeassa. Oli aika surra ja aika jatkaa elämää. Sillä kuka tiesi missä menee unen ja toden raja? Catherine katsoi käsiinsä ja huomasi puristavansa kädessään keltaista, syksyisestä vaahterasta varissutta lehteä.
Syksy saapuu kuin vanhus, se hymyilee
vaikka liepeitään liekit nuo nuolee.
Se on viisas, se mitään ei turhaan tee
elää vain kunnes aurinko kuolee.
