Nimi: Anna mun auttaa sut taas pystyyn
Kirjoittaja: Sokerisiipi
Ikäraja: K-11
Tyylilaji: hurt/comfort, angst, kaverihömppä
Hahmot: Aatu ja Mika
Haasteet: Teelusikan tunneskaala II (arkuus), Vuosi raapalehtien VII ja FinFanFun1000 (336. Kiihtymys)
A/N: Parhaat kaverit + hurt/comfort = ♥︎ Oon tyytyväinen, että sain vihdoinkin kirjoitettua arkuudesta, koska se on ollut ylivoimaisesti teelusikan vaikein ja ärsyttävin tunne kirjoittaa. Oli myös ihanaa kirjoittaa Aatusta ja Mikasta pitkästä aikaa, ne on niin höpöjä <3
Anna mun auttaa sut taas pystyyn
1
On ensimmäisen koulupäivän aamu. Mika istuu kalpeana ja pahoinvoivana aamupalapöydässä. Äiti hössöttää ympärillä ja pohdiskelee, kannattaisiko Mikan sittenkin jäädä kotiin. Mika tahtoisi kuollakseen tarttua äitinsä sanoihin ja jäädä, mutta ei siitä olisi mitään apua. Hän joutuisi elämään tämän päivän joka tapauksessa. Jäämällä hän vain lykkää välttämätöntä, ja lykkäämällä siitä tulisi vielä hirveämpää. Mika tietää sen kokemuksesta. Tästä helvetistä on selvittävä, ja se on tehtävä tänään. Ei ole muuta vaihtoehtoa.
”Kyllä mä pärjään”, Mika kuiskaa. Hän on jo ottanut hänelle määrättyä ahdistuslääkettä, mutta sen vaikutus tuntuisi kunnolla vasta tunnin päästä. Tunnin sisällä hänen pitäisi olla jo koulussa. Ajatus lyö keuhkoista ilmat pihalle, ja lusikka vapisee rajusti Mikan hikoilevassa kädessä. Mika hengittää raskaasti. Päässä heittää ja huone kutistuu. Pikkusisko pyörittelee hänelle silmiään selvästi kyllästyneenä Mikan draamailuun. Mika painaa päänsä ja tuntee itsensä araksi selkärangattomaksi pikkupojaksi, vaikka hänen fyysinen ikänsä onkin neljätoista.
”Jos olet varma”, äiti sanoo selvästi itsekin ahdistuen Mikan ahdistuneisuudesta. Mikalle tulee entistä kurjempi olo itsestään. Hänestä on pelkkää harmia. Varmasti koko perhe toivoo, ettei hän olisi täällä levittämässä ahdistusruttoa vastuuttomasti ympärilleen. Mika on hyödytön ja viallinen. Hän tietää sen, vaikkei kukaan sitä hänelle sanoisikaan. Se näkyy isän silmistä, ja äitikin on takuulla huolensa takana ärtynyt ja kyllästynyt esikoisuutensa vaativuuteen.
”Oon mä”, Mika sanoo, vaikka ei hän oikeasti ole varma mistään, vähiten itsestään.
”Kyllä se siitä!” isä sanoo tarpeettoman kovaa. Mika vavahtaa säikähtäneenä ja lusikka kalisee rumasti kulhoa vasten. Pikkusisko irvistää hänelle ja muodostaa suullaan sanan ”luuseri”. Sarin silmät ovat täynnä halveksuntaa. Mikaa itkettää, ja hän vihaa itseään. Miksi hänen täytyykin olla tällainen arka, turha paska? Ei kukaan muu hermoile tällä tavoin kasiluokan alkamista. Mika on typerä ja säälittävä. Hänen kehonsa on liian herkkä, liian altis kaikille tunteille, jotka musertavat hänet alleen. On ihan hänen oma vikansa, että on näin huono olo. Mika vihaa omia tunteitaan. Tämä ei ole normaalia. Miten hän ikinä selviää aikuiseksi, kun pelkästään kouluun menokin on näin hankalaa?
Aamupalan jälkeen Mika istuu huoneessaan opettelemassa, miten keuhkot toimivatkaan ja miten kävellä oksentamatta. Viimein äiti huutaa, että Aatu mopoineen odottaa pihassa. Mikan valtaa outo, lapsenomainen mieliteko piiloutua vaatehuoneeseen ja haudata itsensä puhtaisiin lakanoihin. Hän ottaa reppunsa. Nyt on lähdettävä.
2
Aatu näkee heti, ettei hän ole kunnossa. Tämä ottaa Mikan kasvot käsiensä väliin.
”Mikä hätänä, pupunen?” Aatu kysyy huolissaan, kypärä hieman vaimentaen hänen ääntään. Mikalle tulee vähän kiusallinen olo seisoskellessaan siinä julkisesti Aatun kädet poskillaan, koska tietää, että äiti ja Sari takuulla kyyläävät heitä keittiön ikkunasta. Ei siinä periaatteessa ole mitään nähtävää eikä Aatu tajuaisi, vaikka sille sanoisi, koska se on niin tuommoinen, joka tekee tismalleen siten, miten haluaa häpeilemättä tippaakaan.
”Mua vaan jännittää”, Mika sanoo kankeasti ja katsoo Aatun uusia monivärisiä ja neonhohtoisia Niken tennareita. Halu painautua parhaan kaverin syliin ja parkua sitä vasten on tuskastuttavan suuri. ”Eka koulupäivä.”
Eka päivä koulussa ilman sua, Mika tarkoittaa, koska tänään Aatu kavereineen aloittavat lukion eikä Mikalla ole yläasteella yhtään omanikäistään kaveria. Koko seiskaluokan hän hengaili Aatun ja tämän kavereiden kanssa. Häntä yritettiin välillä kiusata – milloin mistäkin – mutta Aatu teki siitä heti lopun, ja totta kai pienet seiskaluokkalaiset alistuivat ja tottelivat isoja ja vanhoja ysiluokkalaisia. Tänään Mika on kuitenkin taas kerran omillaan. Hän tietää, että verenhimoiset kiusaajat haistaisivat välittömästi hänen haavoittuvuutensa ja iskisivät kiinni.
”Pärjäätkö sä?” Aatu kysyy vielä. Mika nyökyttelee. Aatu ojentaa hänelle kypärän, jonka Mika panee kiitollisena päähänsä. On helpottavaa piiloutua maailmalta kypärän visiirin taakse. Aatu istuutuu takaisin mopon kyytiin, ja Mika istuu hänen taakseen. Mika kietoo kätensä Aatun vyötäisille ja puristaa lujempaa kuin yleensä. Hän tahtoisi pitää kiinni Aatusta koko päivän. Aatun kanssa on kivaa ja turvallista. Aatu päräyttää pois Mikan kotipihalta ja suuntaa kohti Mikan koulua.
Jokainen lähemmäs ajettu kilometri pahentaa Mikan sisäistä sekasortoa. Kitkerä sappineste nousee nieluun ankarasta nieleskelystä huolimatta. Mika tuntee silmiensä kyyneltyvän. Miten hän edes voi selvitä yläasteesta kiusaajien keskellä ilman kavereita? Ei hän osaa niitä hankkiakaan. Mika on liian arka ja ujo. Aatu oli se, joka teki kaikki tarpeelliset aloitteet heidän tutustuessaan.
He ovat melkein perillä. Mikan keuhkot lamaantuvat pelosta. Ennen kuin Aatu on kunnolla edes pysähtynyt, Mika loikkaa kyydistä, riisuu kypärän ja oksentaa aamupalansa ulos. Aatu on välittömästi hänen vieressään.
”Ootko okei?” Aatun ääni tuntuu kuuluvan jostain kaukaa. Mika sydän lyö hirvittävän lujaa. Hän yökkii, tärisee ja itkee. Kaikki tunteet ovat repeytyneet hänestä valloilleen eikä niitä saa sisälle enää mitenkään. Mika pudistaa avuttomana päätään.
3
He riitelevät. Se järkyttää Mikaa, koska se on ensimmäinen kerta ikinä. Ovathan he kinastelleet ja vähän kiukutelleet toisilleen jostakin typerästä, mutta tämä on erilaista. Tämä on todellista ja vakavaa. Mika ei tiedä, miten tilanteeseen pitäisi suhtautua. Hän on jo ihan tarpeeksi hädissään, ja riitely Aatun kanssa vain pahentaa asiaa. Aatu tahtoisi viedä hänet kotiin ja sanoo, ettei Mika ole tarpeeksi kunnossa koulua varten. Mika väittää vastaan ja yrittää teeskennellä, ettei hän juuri oksentanut. Hän pyyhkii kasvonsa kuiviksi ja jauhaa raikkaanväkevää purkkaa, mutta vapinalleen Mika ei voi mitään.
”On pakko mennä. On pakko”, Mika sanoo hiljaa enemmän itselleen kuin Aatulle. Hänen on voitettava jännityksensä. Ei Mikasta muuten koskaan tule mitään kunnollista, ellei hän yritä tosissaan.
”Sun ei ole pakko tehdä yhtään mitään, kuuletko?” Aatu sanoo ja tulee Mikan tielle.
”Väistätkö?” Mika pyytää, mutta hyvin voimattomasti.
”En. En anna sun tehä tätä itelles”, Aatu sanoo. Silläkin on kyyneliä silmissään. Aatu näyttää olevan lähes yhtä tolaltaan kuin Mika. Mikan tahto horjuu. On kamala nähdä Aatu niin kiihdyksissä hänen takiaan. ”Antaisit mun auttaa.”
”Mun pitää karaistua”, Mika sanoo ja katsoo edessä häämöttävää rumaa, laitosmaista koulurakennusta. Hänen sisuskalunsa tuntuvat kääntyvän nurin.
”Vittuun sun faijas ja sen paskat elämänohjeet”, Aatu tokaisee tietäen heti, kenen sanoja Mika lainaa. ”Sä et karaistu pakottamalla itseäsi tonne tossa kunnossa. Sä aiheutat ainoastaan vahinkoa, ja mä en – en yksinkertaisesti kestä ajatella sitä. Mennään, Mika, oo kiltti.”
Mika katsoo Aatun itkuisiin silmiin eikä hän voi enää väittää vastaan, ei, kun Aatu käytännössä anelee.
”Okei”, Mika kuiskaa. Hän ottaa Aatua kädestä ja puristaa.
4
Kestää kauan ennen kuin Aatu saa hänestä jotakin järkevää ulos. He ovat Aatun kotona, joka on jo tyhjä. Aatun vanhemmat ovat lähteneet töihin ja isoveli kouluun. He istuvat sohvalla. Mika tuntee itsensä raukkamaiseksi, että hän tarvitsee Aatun syliä rauhoittuakseen, vaikka Aatu hänet sinne vetääkin. Mika sormeilee sen paitaa.
”Sun ois pitänyt viedä mut kotiin”, Mika kiukuttelee. ”Sä oot puhunut lukiosta koko kesän, ja nyt sä meet missaamaan ekan päivän mun sekoilujen takia.”
”Mä oon just siellä, missä mun pitääkin olla, niin että turpa kiinni”, Aatu tokaisee. ”Sä ja sun hyvinvointi on nyt ja ikuisesti mun ykkösprioriteetti.”
”Sitten sä oot tyhmä”, Mika mutisee, vaikka painautuukin samalla tiukemmin Aatua vasten. Aatun huolenpito tuntuu hyvältä. ”Sun ei pitäis aina pelastaa mua ja huolehtia musta. Mun pitäis selvitä yksin, jotta mulla ois ees mahis oppia olematta näin vitun säälittävä.”
”Sä et oo säälittävä”, Aatu sanoo lujasti. ”Etkä mitään muutakaan hirveää, millä sulla on tapana haukkua itseäsi, kun sua alkaa ahdistaa.”
”Oon mä”, Mika sanoo, ”koska ei kukaan muu saa tämmösiä järjettömiä hepuleita, kun pitäis mennä vittu kouluun.”
”Mikä siellä koulussa pelottaa?” Aatu kysyy.
”Kaikki”, Mika vastaa surkeana. ”En mä tunne sieltä ketään.”
”Kyllä sä tutustut.”
”Enkä. En oo niinku sä.”
”No jos sä vakuuttelet itelles tommosta, niin et varmana tutustukaan”, Aatu sanoo. ”Onko joku kiusannut sua?”
”Ei vielä”, Mika mumisee.
”Viime vuonna oli jotain”, Aatu muistelee, ”mut se ei jatkunut, eihän?”
”Ei”, Mika vastaa, ”koska sä olit aina mun kanssa.”
”Siitäkö tää johtuu?” Aatu hämmästyy.
”Joo”, Mika inahtaa.
”Mikset oo kertonut mulle?”
”Emmä uskaltanut.”
”Ees mulle?” Aatu kuulostaa loukkaantuneelta. Kai ihan syystäkin. He puhuvat kaikesta. He ovat parhaita kavereita. Aina välillä Mika ihmettelee, miten kummassa siinä kävikin niin. Miksi juuri hänestä tuli Aatun paras kaveri, kun tällä on paljon häntä siistimpiäkin kavereita? Heillä on kaksi vuotta ikäeroakin. Mika on Aatun vastakohta monessa asiassa, mutta silti heistä tuli vuoden kuluessa toisilleen kaikkein tärkeimpiä. Mika on niin kiitollinen Aatusta, ettei hän osaa edes sanallistaa sitä. Salaa Mika pelkää, että jos hän on liian vaikea ja vaativa, Aatu etsii itselleen uuden, helpomman bestiksen. Siksi hän on välillä hiljaa omista oloistaan, koska ajatus Aatun menettämisestä on liian hirveä.
5
”Tuntuu pahalta, ettet sä luota muhun”, Aatu sanoo. Mikaa itkettää se, että hän on syyllinen Aatun mielipahaan.
”Anteeksi.”
”Oot paska.”
”Tiiän.”
”Koska jos sä oisit kertonut, että sulle tulee ikävä mua ja on kurjaa mennä kouluun ilman mua, mä oisin kertonut, että musta tuntuu ihan samalta”, Aatu sanoo. Mika hämmästyy niin, että hänen alkava itkunsa tyrehtyy.
”Oikeestiko?”
”Joojoo, tietty”, Aatu sanoo pahastuneena. ”Mitä, luuleksä, että oon ihan sydämetön mulkku?”
”En tietenkään”, Mika sanoo, ”mutta sä oot ollut niin fiiliksissä lukiosta ja kaikista uusista ihmisistä, joita tuut tapaamaan, niin mä sit ajattelin –”
”Etten kaipais tai ajattelis sua ollenkaan? No vittu kiva”, Aatu tuhahtaa. ”En mä halunnut alkaa ruikuttaa sulle, ettei sulle tulis paha mieli ja syyllinen olo.”
”No kuule”, Mika sanoo, ”ihan samasta syystä mä olin kertomatta sulle.”
”Ai”, Aatu äännähtää eikä selvästikään ole tajunnut ajatella asiaa lainkaan tältä kannalta. Mikaa hymyilyttää. ”Okei. Jatkossa me molemmat kerrotaan tämmösistä jutuista ja luotetaan siihen, että toinen kestää sen.”
”Okei”, Mika sanoo, ja nyt häntä itkettää silkasta liikutuksesta, koska Aatu on niin ihana ja välitön.
”Mitä sä nyt taas parut siinä?” Aatu ihmettelee.
”Sua, kun oot niin kiva.”
”Vai niin”, Aatu hymähtää ihan selvästi mielissään ja rutistaa Mikaa tiukemmin. ”Säkin oot.”
Mika hymyilee.
6
”Me voidaan tekstailla välkillä”, Aatu sanoo ja kirjoittaa Mikalle listaa erilaisista keinoista, joilla helpottaa heidän keskinäistä ikäväänsä ja Mikan jännittämistä. Mika syö pakastimesta löytynyttä kinuskijäätelötuuttia. ”Jos joku ees yrittää kiusata sua, niin sä kerrot mulle, ja mä teen siitä lopun.”
”Miten?” Mika ihmettelee ihan vilpittömästi.
”Mulla on keinoni”, Aatu sanoo. ”Kerrotkin sitten.”
”Okei.”
”Sit sun pitää lopettaa ittes mollaaminen”, Aatu sanoo totisena. ”Kun tulee paha paikka, yritä puhua itelles samalla tavalla kuin miten mä puhuisin sulle, jos oisin paikalla.”
”Okei, mä yritän”, Mika huokaa.
”Hyvä, koska se on tärkeää”, Aatu painottaa. Aatun vakava, hiljainen katse saa Mikan kiemurtelemaan kiusaantuneisuudesta. ”Sun ittes ja sun hyvinvoinnin kannalta.”
”Ja sitten ne kaverit”, Aatu sanoo. ”Oon ihan varma, että löydät jonkun, kunhan vaan uskot siihen.”
”Ei niitä tosta vaan löydetä”, Mika mutisee.
”Löytyy, jos käy hyvä tuuri”, Aatu sanoo hymyillen ja katsoo häntä lämpimästi vaaleanruskeat silmät tuikkien. ”Niinku mulla viime vuonna kävi.”
Mika hymyilee hämillisenä ja otettuna.
”Älä puhu noin hempeitä, mua punastuttaa”, Mika mutisee.
”Oot söpö, kun punastelet”, Aatu hymisee ja muiskauttaa häntä nenänpäähän. Mika punastuu entistä syvemmin. Aatu naureskelee itsekseen ja jatkaa listan kirjoittamista.
”Etkä sä oo läheskään niin ujo ja säikky kuin luulet olevasi”, Aatu sanoo lopuksi, kun Mika on lukenut läpi listan, johon Aatu on keksinyt vaikka mitä. Hänellä on vähän parempi ja varmempi olo tulevasta. Kävi, miten kävi, Aatu olisi hänen tukenaan, ja loppujen lopuksi se on kaikkein olennaisinta. ”Sä oot vaan hitaasti lämpiävä.”
”Just joo”, Mika tuhahtaa.
”Hei nyt”, Aatu sanoo tiukasti. Mika vaikenee. ”Kyllä se siitä, muru. Ihan oikeesti. Uskoisit siihen etkä kaikkein pahimpaan.”
”Okei”, Mika huokaisee. Hän arkailee jonkin aikaa – Mika ei ole kovin taitava osoittamaan spontaanisti hellyyttä, kuten Aatu – mutta suukottaa kuitenkin lopulta Aatun poskea. ”Kiitos kaikesta.”
”Eipä mitään”, Aatu sanoo hymyillen. Lämmin kiintymys täyttää Mikan. Taitaa hänellä sittenkin olla ihan hyvät mahdollisuudet selvitä yläasteesta.
