Raparperitaivas (sun pihamaa) [k-11, drama, 7/7]

[Zarroc]

Author: Zarroc
Characters: Mikael, Onerva, Viola
Rating: k-11
Genre: drama

Haasteet: Spurttiraapale IV

A/N. Taas mentiin. Inspiraationa Pyhimys - Enkeli. Mikaelin ensiesiintyminen tässä (k-15) tekstissä.

RAPARPERITAIVAS
(sun pihamaa)

1.

Pidä must kii, nii et huku aaltoihin,
mä oon enkeli sun unes ja oot suojas allani.
 
”Kuka sä oot?” pienen tytön kasvoilla kuvastui ihmetys, kun se istui keinuissa ja tuijotti minua. Nojasin aitaan ja poltin tupakkaa levottomin imaisuin. Tyttö oli ehkä viisivuotias, sen äitiä tai ketään muutakaan ei näkynyt missään. Tämähän oli yleinen leikkikenttä, ainakin tietääkseni? 

Kohautin sille olkiani ja tumppasin tupakan. ”Mikael, sä voit sanoo mua Mikaks jos haluut”, vastasin. ”Haluutsä vauhtia?”

Se hymyili ja nyökkäsi ja mietin, miten paljon lapset syleilivätkään maailmaa. Heille kaikki oli helppoa leikkiä ja aina oli joku, joka työnsi takaa vauhtia.

”Mikä sun nimi on?” kysyin, kun annoin vauhtia ja siirryin sivuun keinun myötä.
 
”Onerva”, se hihkaisi ja mietin, miten typeriä nimiä lapsille nykyään annettiinkin. Hieroin vaistomaisesti ihoa korvani takana, jossa oli kukkatatuointi. Violan muistolle, se jätti edelleen pahan maun suuhun, tuli se esille sitten missä tahansa tilanteessa.

Onerva kiljui riemusta, kun annoin uudet vauhdit ja istuin sitten viereiseen keinuun. Tällaista oleskelua elämästäni oli tullut. Mitä helvettiä se kertoi minusta?

[Odo]

Onpa ihana taas pitkästä aikaa lukea sinulta jotain, kun en ole taas hetkeen lukenut. On kyllä paljon sellaista, joka on lukulistalla ja toivottavasti pääsen sinne asti vielä joku päivä. Sulla on aivan mahtava ja minuun uppoava tyyli kirjoittaa ja vaikka lähtöasetelmat eivät olleetkaan ehkä omilla mukavuusalueillani niin silti sait odottamaan jatkoa.

Lapset on minulle kaikissa ficeissä/originaaleissa jotenkin todella vieraita, vaikka muksujen kanssa olen ollut aika paljon tekemisissä kun on huomattavasti nuorempia pikkusisaria. Erityisesti pidin siitä, että Onerva tosiaan vaikutti olevan ihan fiksu tyttö, eikä tähän oltu laitettu minkäänlaista lässytystä tai jouduttu korostamaan, että kyseessä oli lapsi. Se tuli esille muutenkin ja päähenkilö vaikutti mielenkiintoiselta ja sen historia alkoi tietysti kiinnostamaan, kun se on päätynyt yleiseen leikkipuistoon tupakalle ja antamaan vauhtia viisivuotiaalle Onervalle. (On muuten kumma nimi oikeasti. : D)

Lupaava alku siis ja otsikosta pakko antaa pisteet. Se tosiaan pisti ihan ensimmäisenä silmään, koska Raparperitaivas kuulostaa tosi hienolta ja on ytimekäs otsikko ja erilainen ilman suurempia kikkailuja. Suluissa oleva kohtakin sopii tuohon hyvin, kun molemmat osat otsikosta ovat lyhyitä, eikä kyseessä ole kilometrin pitkä otsikko kilometrin pitkillä suluilla. Mieleen nousi myös Leevi and the Leavingsin kappale Raparperitaivas, joka oli pakko laittaa soimaan. Inspisbiisiä en kuunnellut, mutta ehkä vilkuilen lyriikat jossain välissä, kun ei ole ihan minun tyyppistä musiikkia.

[Zarroc]

Odo, ihana nähdä sinuakin pitkästä aikaa pureutumassa näihin minullekin lapset on ficeissä tosi vieraita, joten ehkä itseänikin haastaakseni Onerva hyppäsi kyytiin ja toisaalta kyllä se nyt hieman kuuluukin tähän tekstiin. Inspisbiisissä tosiaan sanat ovatkin ne pääosassa olevat, joten sillä mennään (lisäsin LATL:n Raparperitaivaan omalle kuuntelulistalleni, ei ole nimittäin ks. biisi koskaan tullut vastaan). Kiitos paljon kommentista! :3

2.

Jos oon nelkytkuus ku Gösta Sundqvist,
mut tehny kuustoist plattaa kummiski

”Kuka sä oot?” kysymys ei ollut kovin hyväntuulinen, mutta ei myöskään varsinaisesti vihamielinen. Naisen kasvot oli meikattu vähän sen oloisesti, että se tiesi, ettei kukaan näkisi sitä ennen hämärää ja violetit hiukset oli nostettu korkealle nutturalle.

Kukkatatuointi sen korvan takana valehteli ihmisille täyttä päätä, mutta ei se minua huijannut.

”Oon sun isoveli, Mikael”, vastasin ja nojasin baarin seinään. Violan sormet pysähtyivät huulille, se imaisi sätkästään pitkään ja puhalsi hetken kuluttua savua sivulleen. Käytöstavat? Kummallista.

”Haha, ja mä oon Gösta Sundqvist”, se tuhahti.

”Voit sä soittaa Mariallekin, jos et usko mua”, kohautin olkiani ja otin uuden tupakan. Sen olemus terävöityi välittömästi, mutta se ei kaivanut puhelintaan esiin.

”Mitä sä oikein haluat?” se kysyi, eikä se kuulostanut kiinnostuneelle.

Hymähdin ja kallistin päätäni. ”Tutustua suhun.”

Viola nauroi käheää naurua, mutta tarttui minua ranteesta ja veti sisälle pubiin. Se näytti omistavan kaiken ympärillään ja olin ylpeä, että minulla oli pikkusisko, joka näytti kaapin paikan.

[Zarroc]

3.

Ku tuuli, kuljen läpi sun pihamaan,
teen siit raparperitaivaan, mut maailman vaan.

Tyttö esitteli minulle heijastintaan, jonka sen äiti oli kuulemma tehnyt huovasta ja jostain muusta. Se oli jonkinlainen kukka, jos minun nyt pitäisi lähteä arvailemaan, niin varmaan orkidea tai kanerva. Mistä minä tiesin, en tuntenut kukkia.

”Asutko sä täällä?” Onerva kysyi, kun se varmaan älysi, etten osannut olla kovin kiinnostunut sen heijastimesta.

”Umm, en”, vastasin ja mietin, missä edes asuin. ”Asuin joskus täällä päin.”

Onerva hymyili ja potki hiekkaa. Sen violetin pusakan hihat repsottivat vähän, mutta muuten se vaikutti siistiltä ja tyytyväiseltä.

”Missä sun vanhemmat on?” kysyin siltä, koska niin piti tehdä. Se oli oikein.

”Kotona varmaan”, lapsi vastasi huolettomaan sävyyn ja jatkoi kivien potkimista. Leikkikentän lähellä olevat talot olivat tyhjillään, tiesin, että ne olivat tyhjentyneet naapurustoa kohdanneen tragedian jälkeen. Minun tragediani.

Uskonnollisen yksinhuoltajaäidin raaka surma lähiössä, se kyllä tappoi talonostohalut keneltä tahansa.

”Haluatko sä mennä kotiin?” kysyin tytöltä ja se hymyili.

”En”, Onerva sanoi ja tarttui minua kädestä. ”Keinutaan vielä.”

[Zarroc]

4.
 
Kato mua silmiin, ne on perhosen siivet,
me oltas erossa viel, mut siel on elossa viel enemmän.

”No, mikset sä oo koskaa tullu esille missää puheenaiheissa?” Viola aloitti ja se nojasi loosin selkänojaan rennon oloisesti. Sen pitkät kynnet tanssivat tuopinreunalla, josta se ei ollut vielä ottanut yhtäkään kulausta.

”Mut lähetettiin pois kun olin mitä, neljä”, totesin. ”Joka tapauksessa ennen sun syntymää. Gabriel oli niin pieni, ettei muista mua.”

Viola hymähti, se joi vihdoin lasistaan ja tummasta huulipunasta jäi tahra lasinreunaan. ”Sä kyllä näytät ihan sille, tosin sillä on lyhyet hiukset.”

Nyökkäsin ja hymyilin valjusti, mutta Viola ei vastannut hymyyn. Se naputti paksulla korollaan pöydänjalkaa, tunsin sen tasaisesti kyynärpäätäni vasten.

”Minkä ikänen sä edes olet?” kysyin hetken kuluttua.

Se kallisti päätään, lasinreunalla yksi sormi pystyssä ja taputti neljästi pöytää avokämmenellään. Peitin hymyni. Kaksikymmentäyksi kesää. 

”Vieläks äitis asuu siellä missä sillon joskus?” kysyin, välttelin tarkoituksella oikeaa sanamuotoa.

”Mistä mä tiedän missä se muija asuu”, Viola vastasi enkä halunnut kysellä enempää. Jäin istumaan siihen sen kanssa, se joi ja puhui. 

[Zarroc]

5.

Oon nuori, mut huolissaan mun kuosist,
enkä vaan kun hulluus on nyt muodiski.

Onerva vaikutti haluttomalta lähtemään kotiin, se istuskeli mieluummin keinussa ja höpötti taivaasta. Olin jo aikoja sitten alkanut polttaa, kun se osoitteli sinne tänne ja selitti, etteivät perhoset pärjänneet näin kylmässä.

Sormiani palelsi, mutta tytöllä oli lapaset, joten en huolehtinut siitä. Huolehdin siitä, miten pääsisin lapsesta ikinä eroon.

”Miten kirahvit pystyy juomaan kun niillä on niin pitkä kaula?” Onerva kysyi vähän ajan päästä, kun olin polttanut tupakan varmaan kahdella imaisulla.

Vilkaisin siihen hymyillen ja tumppasin leikkipaikan hiekkaan. ”Ne ottaa suun täyteen vettä ja nostaa pään ylös, jollon vesi valuu alas omia aikojaan.”

”Eikä!” Onervan naama näytti harmistuneelle. ”Nyt huijaat.”

”Niin huijaankin”, myönsin ja se kikatti. Tyttö nousi ylös ja tanssahteli kauemmas keinuista iloisesti rallatellen. Annoin sen mennä ja sytytin uuden tupakan, hieroen tympeästi rannettani.

Onerva juoksi takaisin luokseni, se ojensi minulle koivunlehden, jossa oli jähmettynyt kärpänen.

”Mitä sille tapahtu?” tyttö kysyi eikä näyttänyt surulliselta. Pudistelin päätäni epätietoisena ja pudotin lehden maahan.

[Zarroc]

6.

Jos ne taivaas mut viel huoliski,
tuun moikkaan sitä kuoppaa jossa jalat suoristin.

Viola oli se, joka löysi minut seisomasta äitimme ruumiin vierestä portaiden juurelta. Se tuli sisään vähän varkain, puhelin kädessään.

”Jaaha”, se tokaisi ja seisahtui paikalleen nähdessään minut verisenä ja jokseenkin huojuen. Reaktio oli niin helvetin absurdi, että hymyilin väkisinkin. ”Mitä tapahtu?”

Kohautin olkiani ja pyyhkäisin verta valuvaa nenääni. ”Me selviteltiin välejä.”

Viola nyökkäili hitaasti, puhelin oli edelleen sen kädessä. ”Aiotko sä paeta?”

Kallistin vähän päätäni ja katselin sitä. En ollut ihan varma, mitä tuollaiseen kysymykseen kuului edes vastata. Aioinko minä paeta?

”Tuskinpa.”

Se nyökkäsi taas ja mietin, että hulluus kulki vissiin suvussa ihan yhtä hyvin kuin huumeet, alkoholi. Päässä velloi enkä muistanut viimeisestä tunnista yhtään mitään järkevää.

”Tuu pihalle”, Viola sanoi ja hävisi ulos.

Löysin sen portailta, istuin sen viereen ja me polttelimme niin kauan, että minua tultiin hakemaan.

”Kuka soitti poliisit?” kysyin, kun istuin siinä ja Viola piti minua kädestä.

”Naapuri”, se valehteli ja kukkatatuointi huijasi minua hetken verran.

[Zarroc]

7.

Mä en usko enkeleihin, mut usko sä muhun,
älä usko mitä mä uskon, vaan mitä mä puhun.

”Mä asun tuolla”, Onerva viittoili jonnekin vaaleansinisten omakotitalojen suuntaan, kun ainakin pari tuntia oli kulunut ja minun perseeni oli aivan jäässä.

”Hyvä”, sanoin ja se irvisti minulle rumasti. Irvistin takaisin, koska pystyin.

”Etkö sä halua keinua mun kanssa?” se kysyi, kun istui viereiseen keinuun ja alkoi väännellä käsiään.

Mietin hetken aikaa. Ehkä ensimmäiset vesiselvät parituntiseni tässä elämässä vankilasta pääsyn jälkeen, kun en ollut oikeasti ajatellut paljon mitään. ”Kyllä mä haluan.”

Onerva nyökkäsi ja tuijotteli edelleen käsiään. ”Äiti ja isi ei oikein tykkää musta.”

Katsoin lasta kummastuneena. ”Älä puhu paskaa. Totta kai tykkää.”

”Isi sanoi, ettei saa puhua rumia”, Onerva ilmoitti, mutta meni sitten taas jotenkin mutrulleen. ”Mutta mulle tuli pikkuveli. Nyt ne ei tykkää musta enää.”

Huokaisin hiljaa. Se siitä ajattelemisen poisjättämisestä. Nousin keinusta ja ojensin lapselle käteni.

”Ne tykkää susta aina”, sanoin. ”Tuu, mä saatan sut kotiin.”

Onerva tarttui käteeni ja me kävelimme hiljaa kohti idyllistä lähiötä, minun tragediaani.