Nimi: Parempaa joulua
Kirjoittaja: Kuurankukka
Beta: Swizzy ja luminary
Tyylilaji: Draamaa, jotain romancen tapaista sekä jouluista tunnelmaa
Ikäraja: K11
Vastuunvapaus: En omista tästä muuta kuin juonen, kaikki muu on Rowlingin.
Haasteet: FF10 09. Numero, One True Something 20, Jouluhaaste V
Paritus: Severus/Harry
A/N: Ensimmäinen kerta kun Snarrya kirjoitan, joten tulos on varmasti enenmmän kuin arveluttava. Misteli on klisee, mutta silti niin kiva sellainen että oli pakko käyttää. Myöskään pientä viittausta Snupiniin en mitenkään voinut vastustaa
Niin ja sanottakoon vielä, etten kirjoita usein Harrysta, joten en ole varma onko hän ihan oma itsensä. Molemmille betaajille myös suuri suuri kiitos. Lukuiloa ja hyvää joulua kaikille!
Parempaa jouluaSeveruksen päivä oli heti aamuhenkäyksistä asti ollut mitä surkein. Oppilaat kitisivät läksyjen liiasta määrästä aivan kuin olisivat tulleet tunnille vain valittaakseen hänelle ja kahden kolmosluokkalaisten tunnin jälkeen hän tiesi ettei siinäkään päivässä olisi mitään uutta tai toivomisen arvoista.
Mutta se, mikä hänen päivänsä todella pilasi, minkä takia hän kulki mustana, epäystävällisenä varjokuvana pitkin käytävänvierustoja, oli niin pieni ja yksinkertainen asia kuin eräs tietty numero. Tai pikemminkin päivämäärä, mielessään monesti katkerin sanoin kiroama numeropari. Joulukuun seitsemästoista, vain viikon vaje kaikkien niin kiihkeästi odottamaan jouluun. Itse asiassa koko kuukausi oli syvästi hänen vihaamansa, joulu oli miehelle niin turha että hän olisi mieluusti poistanut sen koko kalenterista. Kaikilla muilla oli joku kenen kanssa juhlistaa sitä, joku jolle leperrellä turhuuksia ja jonka kainaloon käpertyä. Mutta mikä hirveämpää, Dumbledore oli jo vuosien ajan kuvitellut että hänkin halusi sitä ja yritti joka vuosi hillitä hänen tyrmiin eristäytymistään. Vanha velho järjesti illallisia opettajien kesken, tarjoili kuumia juomia pipareiden kera kansliassaan, piti jokavuotisen joulujuhlat ja koristeli yhdessä muiden kanssa linnan joulua varten.
Hän ei hyötynyt siitä mitenkään ja mitä lähempänä joulua oltiin, sitä mustanpuhuvampi, katkerampi sekä kärttyisämpi hän oli. Hänelle tuli tavaksi nousta linnan korkeimpaan mahdolliseen torniin, ja antaa kylmien tuuliairuiden suomia kasvoja vain jotta tuntisi edes jotain. Pimeässä pakkasessa hän tunsi hiljalleen rauhoittuvansa, kun kylmä turrutti laihaa kehoa, katseen levätessä kaukaisuudessa. Niinä pohjattomina öinä hän salli itsensä ajatella asioita joille ei oikeastaan ollut lupaa ja kantaa kasvotonta murhetta Dumbledoresta ja Dracosta.
Mies käveli eteenpäin murheiden, vastuun ja tekojensa raskauttama musta viitta harteillaan huomaten samassa jotain. Lumottu misteli roikkui viattomana keskellä käytävää, taas yksi Albuksen typerä keksintö joulun alla. Kasvi kuitenkin palautti hänen muisto-onteloistaan esiin eräät kasvot. Silmät kevyesti sulkeutuneina, keskellä hiljaista, vetoista käytävää mieleen palasi tapaus, jota hän ei ollut miettinyt pitkään aikaan, halunnut miettiä. Kahden ihmisen kurssien törmäämisen hetkeksi toisiinsa oli saanut aikaan lumottu misteli ja kevyesti humaltunut mieli.
Kolme vuotta sitten Remus Lupin oli yllättänyt hänet täysin ja vetäissyt mistelin alle. Lämpimät, aavistuksen rohtuneet huulet olivat juosseet hänen omiensa poikki, kieli tunkeutunut röyhkeästi suuhun liköörin ja suklaan maku mukanaan. Hän oli suudellut takaisin, ilman että edes sisäisti tilaisuutta heti. Kädet olivat solahtaneet vaaleanruskeiden hiusten lomaan kuin ohjattuina, hetkeksi hän todella unohti kuka oli, kuka Lupin oli ja millaisissa maailmoissa he elivät. Remus sädehti hänelle ainakin viikon sen jälkeen, mutta hän ei sädehtinyt takaisin. Koska kaikki se ihmissudesta huokuva lämpö, hyväntuulisuus, halukkuus ymmärtää, himokin oli sitä mitä hän pelkäsi kenties kaikista eniten. Hetkellinen tarve uhkasi tehdä hänestä tunteellisen, heikon idiootin. Mutta hänen onnistui silloin kääntää selkä sille kaikelle, lyödä viimeinen avoin ovi kiinni ja vain haudata eräs joulukuun päivä kauas ajatuksistaan.
”Mitä professori oikein ajattelee? Te huokaisitte varsin raskaasti.” Liiankin tuttu ja röyhkeä ääni nosti hänet muistelun kuilusta ja sai hänet tuhahtamaan ivallisesti. Hän oli ryhdistäytynyt nopeasti, kuten aina.
”En ainakaan sinua, Potter”, Severus tokaisi ja oli jo jatkamassa matkaansa päästäkseen eroon rohkelikosta, mutta jokin tämän ilmeessä kiinnitti hänen huomionsa.
”Mitä sinä tuijotat?” Potter vilkaisi häntä hitaasti, ja osoitti sormellaan.
”Huomaatko, misteli.” Kalkaros tuijotti sitä hetken, kunnes käsitti minkälaiseen ansaan oli itsensä sallinut vajota. Misteli, jälleen kerran, aivan kuin pari vuotta sitten. Ei helvetissä, sitä hän ei tekisi tuon rasittavan nulikan kanssa, ei koskaan. Hän yritti turhaan paeta paikalta, mutta ei kyennyt edes puolikkaaseen askeleeseen.
Potter sen sijaan liikahti, ja astui tarpeeksi lähelle voidakseen koskea. Juuri ja juuri tuntuva hipaisu mustilla hiuslatvuksilla sai hänet nytkäyttämään päänsä taaksepäin ja ilmeen kovenemaan.
”Pysy poissa Potter, minä en ole homo.”
”En minäkään”, velhonuorukainen totesi ja naurahti hieman. Se oli niitä harvoja kertoja, kun hän oikeasti näki Harryn epäröivän, huolimatta siitä kuinka tyynesti tämä häntä lasiensa takaa tapitti. Poika kohotti kätensä kokeilevasti hänen kavahtaessaan kauemmas, sekalaisten ajatusten vilistäessa hurjina hänen päässään. Niiden nauha kuitenkin katkesi Potterin puhuessa taas.
”Mitä professori oikein pelkää, kai sinä tiedät mitä mistelin alla tehdään?”
”Totta hitossa, en minä sentään typerys ole.”
”Älä sitten pane vastaan, vaan koeta nauttia tästä”, salama-arpinen rohkelikko sanoi, nuolaisi huuliaan ja kurkotti hieman yltääkseen suudelmaan. Hän yritti, yritti todella muttei voinut olla vastaamatta siihen, ei sen jälkeen mitä Remus oli jo kerran hänelle tehnyt (sytyttänyt pienen liekin sinne missä oli ennen pimeää ja rosoista arpea). Käsi nousi ja viivähti kuulalla, kireällä iholla höyhentäkin kevyemmin. Halusi vaikka iho oli pergamentin ohut, silmät terävät piikivet ja hiuksissa sekunnin välähdys hienointa hopeaa.
Sydän läpätti kylkikaarteiden takana häkissään, lämpö läikähti täysin odottamatta sormennystyröihin asti, kunnes hän huomaamattaan puoliksi astui, puoliksi kompuroi kauemmas. Hän ei heti osannutkaan koota itseään ja peitellä kaikkea ilmeettömyyden taakse.
”Ei sanaakaan kellekään muulle tai potkaisen sinut itse ulos Tylypahkasta. Onko selvä?” hän tiuskaisi nopeasti ja lukitsi suudelman jäljiltä punertavat huulet tiukaksi viivaksi. Se oli hyvä suudelma, sitäkin enemmän muttei niin syvä kuin Remuksen silloin joskus. Silti yhtä lämmin.
”Tottakai professori, totta kai”, Potter vastasi, heitti hänelle yhden salaperäisen hymyn ja oli kadonnut nurkan taakse.
Severus pyyhkäisi mietteliäänä huuliaan, ja pohti, ettei numero 17 loppujen lopuksi ollutkaan ehkä niin surkea merkki kalenterissa, kuin mitä hän oli vielä aamulla luullut. Tilanne oli ollut eri mitä Remuksen kanssa, silloin hän oli käyttänyt voimavaransa toisen torjumiseen ja tunteidensa poiskitkemiseen, nyt saattoi vain nauttia rentoutuneemmasta olosta, unohtaa vastuunsa ja tehtävänsä edes yhdeksi ajan sykäykseksi. Ja katsoa kenties Potterin seuraavaa esseetä hitusen reilummalla silmällä.
