Nimi: Kuinka taikaolennot hukataan
Kirjoittaja: Illa
Ikäraja: S
Vastuuvapaus: Kaikki minkä tunnistatte pottermaailmaan kuuluvaksi, kuuluu Rowlingille, en saa korvausta
Varoitukset: Lievästi spoilaa viimeksi tullutta Ihmeotukset -elokuvaa
A/N: Juhannustaian muodossa hyvää kesää Fiorellalle, toivottavasti tekstissä on jotain mieluista
Kuinka taikaolennot hukataan”Ja niin, tuota noin.”
Newt olisi voinut potkaista itseään. Jo neljäs koululaisryhmä sille päivälle, eikä hän vieläkään ollut varma, miten lopettaa puheensa. No, tämänkertainen oli mennyt ainakin paremmin, sillä hän uskoi päässeensä aivan puheensa loppuun. Jos hän olisi tiennyt, että kirjan kirjoittamisen lisäksi kirjasta täytyy puhua, esiintyä ja markkinoida, hän olisi odottanut, että kirja julkaistaisiin hänen kuolemansa jälkeen. Mutta hän ei ollut tiennyt, ja tässä hän nyt oli, puhumassa joukolle Tylypahkan oppilaita. Hän oli tuonut mukanaan muutaman otuksen ja levittänyt ne pihanurmelle. Suurin osa joutui olemaan häkeissä tai laatikoissa suojaloitsujen ympäröimänä, sillä niin taikaolentoja koskeva lainsäädäntö vaati. Newt paheksui sitä, mutta oli suostunut, koska taikaväestön tietämys taikaolennoista tarvitsi kohennusta ja toistaiseksi tämä oli niitä harvoja keinoja, joilla hän saattoi vaikuttaa. Joidenkin olentojen suostutteluun oli tosin mennyt aikaa.
Katselijoiden joukosta kuului rykäisy ja Newt huomasi unohtuneensa ajatuksiinsa. Taas. Hitto!
”Tuota, olisiko teillä jotain kysyttävää?” Newt kysyi ja antoi katseensa kiertää oppilasjoukossa. Hänellä ei ollut vaikeuksia arvata, ketkä joukosta olivat velhoperheistä ja ketkä eivät. Varsinkin puhdasveristen perheiden lapset katselivat häntä nenänvarttaan pitkin eivätkä suoneet otuksille kuin vilkaisun. Olivat varmaan nähneet niitä velhoyhteisön eläintarhassa jo monesti aiemmin. Jästisyntyiset sen sijaan kuiskuttelivat toisilleen ja kurkottelivat paremmin nähdäkseen.
Joukosta astui eteenpäin kapeakasvoinen mustatukkainen poika. Poika yritti selvästi esittää, etteivät olennot kiinnostaneet häntä, mutta vilkuilevista katseista ei voinut erehtyä. Poika ei odottanut, että Newt antaisi hänelle puheenvuoron, vaan kysyi suoraan: ”Hallitsetko sinä niitä?”
”Hallitsenko?”
”Niin. Tekevätkö ne mitä käsket? Pystytkö usuttamaan ne jonkun kimppuun?”
”En! Niiden kanssa voi ystävystyä, mutta enimmäkseen ne toimivat oman tahtonsa mukaan. Joillakin taikaolennoilla on lähes ihmisen tasoinen älykkyys”, Newt selitti.
”Mitä hyötyä niistä sitten on?” poika kysyi ja näytti aidosti ihmettelevältä.
”Taikaolennoista on ihmisille monia hyötyjä, mutta en halua korostaa niitä, sillä toivoisin olentoja ajateltavan ilman hyötynäkökulmaa. Että niillä on oikeus elää ja olla olemassa huolimatta siitä kuinka paljon velhoyhteisö voi niistä hyötyä.”
”Sangen… ihailtava näkökulma”, poika sanoi, mutta katseessa oli nähtävissä verhottua halveksuntaa.
”Eiköhän, eiköhän siinä ollut kaikki. Jos haluatte, voitte kierrellä ja katsella taikaolentoja. Älkää koskeko niihin tai suojaloitsuihin.”
Muutama oppilas tulkitsi hänen sanansa poistumislupana ja lähti kävelemään linnaa kohti, mutta suurin osa jäi katselemaan. Hänen pitäisi löytää professori Patapalo ja vaihtaa miehen kanssa muutama sana, nyt olentoja kiertelevät oppilaat olivat varmaan vähintäänkin viidesluokkalaisia (Newt oli kuullut luokan kyllä, mutta ei ollut pystynyt keskittymään hermostuksissaan) ja vaikutti, että harva oli nähnyt kimeeraa tai yksisarvisen varsaa aikaisemmin. Hevoskotkan lähestymisessäkään kukaan ei noudattanut oppeja, jotka Newtin mielestä olisivat kuuluneet joka velhon perustaitoihin.
***
Seuraava, selkeästi nuoremmista oppilaista koostuva joukko valui pihamaalle ja Newt huomasi jälleen unohtaneensa puheensa alun. Sitä ei kuitenkaan tarvittu, sillä oppilaiden perässä seurasi hivenen huolestuneen näköinen muodonmuutosten professori Dumbledore mukanaan virallisen näköinen kaksikko.
”Newt Scamander?” tiedusteli mustaan taikaministeriön kaapuun pukeutunut nainen ojentaen virkamerkkiään samalla kun kaksikon miespuoleinen jäsen katseli pihamaalle levitettyjä taikaolentojen säilytyspaikkoja ja niiden väliin rykelmäksi kerääntyneitä oppilaita.
”Kyllä on. Tarkoitan, minä olen.”
”Taikaolentojen sääntö- ja valvontaosastolta, Lisa Riordan. Työskentelen taikaolentojen maahantuonnissa ja rekisteröinnissä. Kollegani, jonka vastuulla ovat taikaolentojen säilytys ja turvataiat, olettekin kuulemma jo tavanneet.”
Ja tosiaan, ympäriinsä pälyilevä mies näytti jopa Newtin hiukan epävakaasti toimivaan kasvomuistiin tutulta. Taikaotusten kasvoja hän ei unohtanut koskaan, mutta ihmiset, ihmiset näyttivät kaikki samoilta. Kyseinen mies oli laittanut Newtin esittelemään kaikki suojaus- ja turvataikansa ja hänen oli pitänyt taikoa ne kaikki läpi todistaakseen, että todella osasi ne. Sen jälkeen hänen oli pitänyt käydä läpi yleisimmät puolustus- ja hätäkutsuloitsut sekä täyttää pino kaavakkeita. Se oli ollut pitkä ja hyvin tylsä iltapäivä (ja jos totta puhuttiin, hän oli nukahtanut puolivälissä kaavaketta, jossa kysyttiin kaikista taikaolentojen aiheuttamista vahingoista viimeisen kuukauden aikana ja herännyt vasta kun kuuli ministeriövelhon vihaisen ärähdyksen haiskun ollessa paraikaa tekemässä repeytyneistä kaavun koristeista uutta lisäystä listaan).
Ministeriön velhojen ilmaantuminen Newtin taikaolentojen lähelle tiesi aina ongelmia. Hän ei täyttänyt papereita kolmena kappaleena mielellään ja viime aikoina ministeriössä oli ollut vallalla suuntaus, jonka mukaan vaarallisia olentoja pidettiin kurissa nimenomaan lisääntyvällä paperityöllä ja lyömällä niiden yläkulmiin punaisia leimoja, joissa luki vaarallinen. Newt ei pitänyt siitä, joten häneltä oli joskus saattanut unohtua jokunen lomake.
”Olemme saaneet vihjeen koskien laittomien otuksien maahantuontia ja koska teillä on siitä aiempaa rekisteriä, päätimme tulla selvittämään asian.”
Newt nielaisi. Hänellä oli saattanut olla hieman liian kiire Tylypahkaan.
”Onko tällä pihamaalla otuksia, joiden maahantuonti on laitonta tai joita ei ole asianmukaisesti rekisteröity?”
Newt pudisti päätään. Hän ei pitänyt myöskään valehtelusta, mutta tarkalleen ottaen ainut mukana oleva laiton otus ei ollut pihamaalla.
Vaan hänen takkinsa taskussa. Rikkoen paitsi maahantuontisäädöksiä, niin ainakin kymmentä sääntöä taikaolentojen säilytyksestä ja kuljetuksesta.
”Hyvä on. Tarkistamme otukset, tavaranne ja teemme ruumiintarkastuksen, jotta voimme varmistua, että asianlaita on tosiaankin niin.”
Dumbledore rykäisi hiljaa. ”Tämä on kouluvierailu, tarkastaja Riordan. Tarkistin taikaolennot itse ja mikään niistä ei ole laiton Britanniassa.”
Ministeriön virkailijat olivat kuin eivät olisi kuulleetkaan, eikä Newt voinut syyttää heitä siitä. Hänellä (ja Dumbledorella) oli tietynlaista historiaa ministeriön silmissä.
”Hei, poika!” ministeriön velho, jonka nimeä Newt ei kuollakseenkaan muistanut, huudahti yllättäen. Epätavallisen isokokoinen poika oli heidän sanaillessaan lähestynyt hevoskotkaa. Ja päässyt suojaloitsujen ohi, Newt ihmetteli, hän oli kuitenkin melko varma, että oli tehnyt ne täysin lain kirjaimen mukaisesti pitämään jokainen ihminen tarpeeksi etäällä hevoskotkan reviiriltä. Eikä siinä kaikki, poika, joka tarkemmin katsoessa näytti Newtin mittaiselta, silitti hevoskotkaa, eikä se ollut siitä millänsäkään.
”Ei hätää, Hagridiin voi luottaa”, Dumbledore sanoi, ja vaikka hän puhui selvästi ministeriön velholle, hänen katseensa pysyi tiukasti Newtissä. ”Hagrid, taikaolentoja ei ole lupa lähestyä.”
Hagridiksi kutsuttu poika perääntyi hitaasti hevoskotkan luota, mutta kääntyi vielä taputtamaan sitä nokalle.
Newt teki päätöksensä, koska jos sekä hevoskotka että Dumbledore luottivat isokokoiseen poikaan, tässä täytyi olla jotain erikoista, ja napautti takkinsa sisäpintaa nopeasti. Neljä haiskua sinkosi ulos, ensin vähän pöllämystyneenä, sillä niiden isäntä oli vakuuttanut, että ne eivät missään tapauksessa poistuisi taskusta ennen kuin he olisivat visusti Tylypahkan tilusten ulkopuolella, mutta nyt ne oli kuitenkin ponnautettu ulos kiiltelevään maailmaan. Virkamerkkejä, silmälaseja, kaulakoruja. Olisi voinut kuvitella, että haiskuja olisi ollut useampiakin, mutta kolme niistä olikin vasta pentuja ja ne pystyivät liikkumaan nopeammin kuin äitinsä. Kuten Newt oli toivonut, haiskuista kaksi otti kohteekseen ministeriön väen. Yksi näytti jopa muistavan siltä aiemmin kielletyn aarteen velhon kaavusta.
Newt esitti yrittävänsä pyydystää yhtä haiskunpennuista huutavien ja juoksevien oppilaiden joukosta (sitä hän ei ollut osannut odottaa, mutta ilmeisesti oppilaat, kuten monet taikaolennotkaan, eivät voineet vastustaa hyvää tilaisuutta juosta ja pitää ääntä). Kun hän tuli Hagridiksi kutsutun pojan luo, hän laittoi käden takkinsa sisään jo toistamiseen. Hänen olisi pitänyt harkita tarkemmin, mutta Newt ei ollut kovin hyvä harkitsija, eikä nähnyt muita vaihtoehtoja.
”Laita se kaapusi sisään ja piilota noilta”, Newt sihisi sujauttaessaan kahdeksanjalkaisen otuksen pojan käsiin, jotka peittivät sen lähes kokonaan näkyvissä. ”Pidä se turvassa.”
Newt ei jäänyt katsomaan totteliko poika, vaan kaivoi taikasauvansa esiin. ”Tulejo haisku! Tulejo haisku! Tulejo haisku! Tulejo haisku!”
Viimeisimmän tulejon kohdalla kuului kaavun repeytymisen ääntä, eikä Newt oikeastaan ollut siitä lainkaan pahoillaan, varsinkaan kun näki onnellisen pienen haiskun lentävän kohti kokonaan kietoutuneena kullattuihin kaavunhihan reunoihin.
”Pahoittelen välikohtausta. Yritän valvoa haiskuja parhaani mukaan, mutta ne eivät ole vaaraksi, joten turvaloitsut pettävät joskus.”
Ministeriön kaksikolla oli kasvoillaan lähes identtisen närkästyneet ilmeet, kun he kohottivat sauvojaan korjatakseen vahinkoja. Ei ollut ensimmäinen kerta, kun Newt teki haiskutemppunsa ja hän pelkäsi, että kohta ministeriö nostaisi kostoksi haiskujen vaarallisuusluokitusta.
”Toivottavasti loput otuksenne pysyvät siellä minne kuuluvat, sillä tutkimme ne ja teidät myös.”
Dumbledore ohjeisti valvojaoppilaita viemään tupansa oppilaat takaisin sisälle. Newt tunnisti valvojaoppilaiden joukossa saman mustahiuksisen pojan, joka oli kysellyt taikaolentojen hyödyllisyydestä aiemmin. Newt tavoitteli katsellaan kuitenkin Hagridia, joka näytti kumartuneen kaapunsa puoleen kuin korjaten sen asentoa. Pojan kasvot loistivat kuin tämä olisi voittanut kaljuuna-arvonnan päävoiton.
”Krhm, herra Scamander?” Lisa Riordan seisoi hänen edessään ja oli sen näköinen, että tehdyt paljastusloitsut eivät olleet tuottaneet oletettua tulosta. ”Hallustanne ei löytynyt laittomuuksia - tällä kertaa - mutta haluaisitteko selvittää poikkeavuutta kirjanpidossamme?”
Noita selaili papereitaan, joita näytti olevan aikamoinen nippu ja Newt toivoi, ettei niissä ollut taikaolentojen hoitaja täyttää -kohtia. ”Papereidemme mukaan olet hakenut ja saanut esittely- sekä siirtoluvan yhdelle maledictukselle, mutta emme ole onnistuneet paikallistamaan sitä taikaolentojenne joukosta.”
”Ette onnistuneet paikallistamaan?” Newt sanoi ja onnistui nielaisemaan lopun huomattuaan, että ei, hänkään ei pystynyt paikallistamaan. Hän kuitenkin tiesi, että oli vain yksi syy, miksi Nagini ylipäänsä lähti hänen mukaansa minne kirjan esittely hänet veikin. Se etsi kärmeskielen puhujia.
”Niin, herra Scamander, emme.”
”Tuota, se johtuu varmaan siitä, että Nagini, tuota päätti jäädä kotiin tällä kertaa.”
”Päätti jäädä kotiin?” ministeriön velho sanoi sillä äänensävyllä, ettei todellakaan ymmärtänyt.
”Tai, minä, en oikeastaan saanut sitä lähtemään. Suojaloitsuissa on työtä ja maledictuksen mukaan ottamista ei alun perinkään suositeltu…” Newtin ääni vaikeni Dumbledoren katseen edessä. Dumbledore ei ollut ollut paikalla kun hän esitteli taikaolentojaan, mutta epäili muodonmuutosten professorin silti tietävän, että jotain nyt puuttuvaa oli kuitenkin ollut.
Ministeriön virkailijoille selitys näytti kuitenkin riittävän. Ne idiootit, Newt ajatteli, hän ei koskaan pääsisi kärryille niiden ajatuksista. Nagini ei ollut hänen, se oli oikeastaan vielä vähemmän hänen kuin monet muut olennot, sillä se ajatteli kuin ihminen. Ja Newt oli aina tiennyt, että se lähtisi, jos se joskus löytäisi jonkun, jolle voisi puhua paremmin kuin Newtille. Newt oli pahoillaan ainoastaan siitä, ettei se jäänyt sanomaan hyvästejä, tai kertomaan, keneltä hän voisi tiedustella kärmeskielen oppitunteja.
”Asianne ovat kunnossa, herra Scamander”, neiti Riordan sanoi ja oli vähällä, ettei Newt syöksynyt suoraan kohti Tylypahkaa Aragogin tai Naginin perässä. ”Mutta kaikista kaavakkeistanne puuttuu liite B2, taikaolentojen mukana kulkevien varustelujen ja kiinteiden loitsujen erittely ja toivoisimme, että keräisitte taikaolentonne ja tulisitte saman tien kanssamme ministeriöön.”
Newt huokaisi, sillä hän tiesi, ettei toivoisimme ollut muotoilustaan huolimatta mikään pyyntö. Siinä menisi tämäkin loppupäivä, mutta ehkä hän ehtisi pistäytyä Tylypahkassa heti huomenissa ellei taikaolentojen kanssa tapahtuisi mitään yllättävää.