Nimi: Remember the wedding dayKirjoittaja: captainswanandclintasha
Kääntäjä: tirsu
Genre: slice of life, fluff & romance + pikkasen angst
Fandom: Once Upon a Time
Paritus: Emma Swan/Killian Jones
Ikäraja: S
Summary: Emma ei voinut uskoa, että hänellä oli viimeinkin oma perhe.Disclaimer: Tämän ficin on kirjoittanut
captainswanandclintasha. Hahmot, että Storybrooke kuuluvat OUAT:n luojille,
Adam Horowitzille ja
Edward Kitsisille. Ja tämä on kirjoitettu pelkästään viihdytystarkoituksiin.
Haasteet: KäännöshaasteA/N: Kirjoitin tämän ficin tänään, en osaa sano millainen siitä lopulta tuli, sillä siitä on puoli vuotta, kun viimeksi kirjoitin, mutta toivottavasti tykkäätte siitä.
Niin ja, tämä ficci on
effulgentcolorsille, joka on paras ystäväni ja joka aina juttelee kanssani. Rakastan sinua kultaseni ja ikävöin kovasti!
Pahoittelut mahdollisista virheistä. Toivottavasti tykkäätte!
P.S.: Tiedän, että paikan kuvaus saattaa kuulostaa oudolta, mutta en löytänyt kuvaa, joka olisi inspiroinut minua JA se miten sadetta kuvaillaan tässä ficissä, on totta minun maassani, en tiedä onko niin myös teidän maissanne, mutta ihan vain tiedoksenne.
Okei, Nauttikaa!
T/N: Eli tosiaan, tämä ficci on siis mahtavan captainswanandclintashan kirjoittama ja
hänen lupansa tämän suomentamiseen on saatu. Tykkään hänen kirjoittamistaan ficeistä, ne ovat ihanan suloisia. Tämä ficci oli ensimmäinen, jonka häneltä luin ja ihastuin tähän täysin. Olin todella kiitollinen että onnellinen, että hän antoi suostumuksensa, kun kysyin lupaa tämän suomentamiseen. ^ ^
Ja tosiaan, tämä osallistuu käännös-haasteeseen. Se on erittäin kätevä tapa kehittää kielitaitojaan – plus se myös rohkaisi mua kysymään lupaa tämän suomentamiseen.
Sen verran otin kääntämisessä vapauksia, että sain tekstin luontumaan paremmin suomen kieleen sopivaksi. Jos tönkähtäviä kohtia löytyy, niin niistä saa huomauttaa.
Toivottavasti nautitte ja pidätte tästä yhtä paljon kuin mä.
Remember the wedding dayEmma oli huoneensa lattialla pakkaamassa loppuja tavaroita huoneestansa, heidän huoneestansa – hänen ja Killianin. He olivat muuttamassa isompaan taloon, joka oli lähempänä merta, koska hän oli raskaana ja asunto, jonka hän jakoi Killianin ja Henryn kanssa heidän häistänsä asti, alkoi olla liian ahdas heille. Hän odotti kaksosia. Toisinaan hänellä oli hetkiä, kun hän oli varma, että kaikki se oli vain unta!
Emma ei voinut uskoa, että hänellä oli viimeinkin oma perhe. Kolme vuotta sitten, kun hänet oli imaistu pimeyteen, hän ei ollut uskonut, että hänellä jonain päivänä olisi kaikki se. Hän inhosi ajatella sitä aikaa, niitä pimeyden aikoja, kun hän ei ollut ollut oma itsensä. Kun hän oli ollut niin vihainen, että oli singonnut Mary Margaretia kirouksella, kirouksella jonka Killian oli syöksynyt ottamaan itsellensä, koska tämä oli sankari, ja kyseisen eleen vuoksi tämä oli melkein kuollut. Hänen takiaan.
Mutta kaikki oli päättynyt hyvin: tajuttuaan mitä oli tehnyt, Emma oli polvistunut elottoman Killianin vierelle. Hän oli alkanut itkemään, käskenyt Killiania palamaan takaisin hänen luokseen, se oli jotakin mitä monikaan Pimeä Olento ei ollut tehnyt ennen, ja lopulta hän oli suudellut Killiania. Silloin hän oli tuntenut pimeyden poistuvan hänestä, ja Killianin huulet olivat tuntuneet jälleen lämpimiltä hänen omiensa alla.
Emmalla oli yhä hetkiä, jolloin hän ei ollut varma siitä mitä hän teki. Oli ollut aika, jolloin hän oli lopettanut taikomisen, koska hän oli liian peloissaan. Mutta Killian, hänen ihana Killianinsa, vakuutti hänet jälleen kerran, että taikuus oli osa häntä, ja se mitä oli tapahtunut, ei johtunut hänestä. Ja niin hän oli alkanut jälleen käyttämään taikuuttaan aika ajoin.
Hän ei tajunnut, että hänellä oli kyyneliä silmissään ennen kuin hän tunsi pehmeiden sormien hyväilevän hänen poskeaan ja hän näki aviomiehensä istuvan edessään.
”Oletko kunnossa, rakas?” Killian kysyi huolissaan.
”Olen”, Emma vastasi hymyillen, yrittäen niin vakuuttaa miehelleen, että kaikki oli kunnossa.
”Oletko varma? Ovatko kaksoset kunnossa? >> Killian kysyi uudelleen siirtämättä kättänsä Emman poskelta.
”Killian, olen kunnossa ja niin ovat meidän pikkuiset papusemmekin. Älä ole huolissasi.”
”Miksi sitten itket, rakkaani?”
”Se vain… Kolme vuotta sitten, kun minusta tuli Pimeä Olento, lakkasin uskomasta, että jonain päivänä minulla voisi olla tämä kaikki, mitä minulla nyt on. Sinä, Henry, kaksi vauvaa, koti, suuri perhe… Ehkä se johtuu hormoneista, tai typeristä epävarmuuksistani, mutta en ole varma, että olen tarpeeksi kykenevä olemaan äiti. Siis, haluan nämä lapset, olen varma, että he tulevat kietomaan meidät pikkusormiensa ympärille heti ensimmäisenä päivänä. Mutta mitä jos en olekaan valmis… Mitäs jos joku hyökkää kaupunkiin, kun olen synnyttämässä? Mitä… mitä.. mitä jos…”
”Emma. Lopeta.”
Killian katsoi häneen ja hymyili. Tämä katsoi häntä syvälle silmiin, kuten aina, nousi sitten seisomaan ja meni heidän yöpöytänsä luokse. Siinä oli vain muutama kehystetty kuva heistä yhdessä, Killianin ja Henryn kanssa, heidän ensimmäinen yhteinen joulu perheenä, vain he kolme joulukuusen edessä, ja kuva heidän häistään ja häämatkastaan – ne kaikki odottivat tulevansa laitetuksi laatikoihin ja siirrettäviksi toiselle yöpöydälle. Emma näki Killianin ottavan yhden kehyksen ennen kuin palasi takaisin hänen luoksensa.
”Etkö muistakin tämän päivän?” Killian kysyi istuutuen hänen taaksensa sillä kertaa.
Tämä laski kuvan Emman syliin ja hän tunnisti sen hetkessä.
”Totta kai muistan. Se on meidän hääpäivämme. Kuinka voisin unohtaa? >> hän sanoi sivellen kuvaa.
”Tiedätkö mitä minä muistan? Sen lisäksi, että olit kaunein nainen koko maailmassa?”
”Mitä?”
”Muistan että sinä melkein siirsit häitämme, koska ulkona satoi ja halusimme vihityksi rannalla.”
”Muistan sen myös.”
”Muistatko sen, mitä äitisi kertoi sinulle?”
”Muistan, että hän kertoi minulle jotain sateesta, mutta totta puhuakseni, en muista kaikkea, koska olin liian huolissani siitä, ettemme voisikaan mennä sinä päivänä naimisiin.”
”No, minä voin muistuttaa sinua.”
~ ~ ~
Vuosi sittenKillian katseli ulos ikkunasta, salamat iskivät veteen raivokkaasti. Hänen oli tarkoitus mennä naimisiin sinä päivänä kauniin morsiamensa, joka oli myös hänen Tosi Rakkautensa, Emma Swanin kanssa. Hän ei ollut koskaan uskonut, että jonain päivänä hän menisi naimisiin. Ei ennen sitä hetkeä, kun hän oli tavannut Emman ja jopa silloinkin hänellä oli ollut epäilyksensä.
He olivat kokeneet monia seikkailuja, he olivat peitonneet kuoleman, lukemattomia kirouksia ja vihollisia, pimeyden – ja yhä kaikkien niiden vuosien jälkeen he olivat yhä yhdessä. Ja he olivat menossa naimisiin.
He molemmat halusivat häidensä pidettävän rannalla ja he olivat tarkistaneet sään joka päivä kahden viime viikon ajan. Kun hän oli eilisiltana mennyt nukkumaan, kaikki oli ollut kunnossa, ei ollut näkynyt merkkiäkään myrkystä, mutta kun hän oli aamulla herännyt, hän oli nähnyt ikkunastaan hurrikaanin. No, ei nyt ihan hurrikaania, mutta myrsky oli silti tarpeeksi paha.
Ovelta kuuluva koputus keskeytti hänen liiaksi säähän keskittyneet ajatuksensa. Huoneeseen astui erittäin huolissaan oleva David.
”Mitä on tapahtunut?” Killian kysyi nähtyään Davidin ilmeen.
”Sinun täytyy mennä Emman huoneeseen.”
”Miksi? Mitä on tapahtunut? Luulin, että morsiamen näkeminen ennen häitä toisi huonoa onnea, kaveri. Sinä kerroit siitä minulle.”
”En välitä siitä, sinun täytyy mennä.”
”David, mitä on meneillään?”
Oliko Emma tullut toisiin ajatuksiin heistä? Ei, se ei ollut mah...
”Emma haluaa perua häät!”
”Mitä?! Miksi?”
Ei, ei, ei. Niin ei voinut käydä. David vain pilaili hänen kustannuksellaan.
”En tiedä! Mene tapaamaan häntä!”
Killian oli Emman huoneessa alle viidessä minuutissa. Hän astui huoneeseen koputtamatta ja löysi Emman sohvalta hiukset kampauksessa, meikit kasvoille levinneenä kyynelten vuoksi ja vihreässä mekossa, se ei selkeästikään ollut se valkoinen, joka tällä piti sinä päivänä olla yllänsä – eipä niin, että hän tiesi miltä kyseinen hääpuku edes näytti.
”Killian?! Mitä sinä teet täällä?” Mary Margaret kysyi yrittäen piilotella Emmaa. ”Et voi olla täällä.”
”David käski minun tulla.”
”Äiti, päästä hänet peremmälle”, Emma sanoi sohvalta kyynelten yhä valuessa hänen kasvojaan pitkin.
”Mutta…”
”Ole kiltti.”
”Hyvä on.” Mary Margaret poistui Killianin tieltä ja lähti huoneesta vihaisena, luultavasti suunnaten aviomiehensä luokse huutaakseen tälle.
Mutta se ei kiinnostanut Killiania, ei juuri sillä hetkellä. Sillä hetkellä hän oli huolissaan Emmasta.
”Rakas? Oletko kunnossa?”
”Mitä isäni kertoi sinulle” Emma kysyi katsoen häntä kyyneleet silmissään.
”Että sinä haluat perua häät”, Killian sanoi pehmeästi ja hän pystyi näkemään Emman reaktion tämän silmistään, kuten aina.
”Voi Killian! Ei, ei, ei, ei!” Emma sanoi nopeasti kietoen heidän kätensä yhteen. ”En halua peruuttaa häitä. Sanoin siirtää häitä, en peruuttaa.”
”Miksi?”
”Killian, me puhuimme tästä päivästä niin paljon… Halusimme tulla vihityksi rannalla, kaikki on laitettu sinne valmiiksi, emme voi siirtää niitä kaikkia nyt… Tämä myrsky… Emme odottaneet niin tapahtuvan tänään…”
”Emma… Sillä ei ole väliä minulle, rakas. Sillä ei ole väliä menemmekö naimisiin rannalla vai Grannysissä. Minä haluan vain naimisiin kanssasi! Ja jos sinä haluat sitä myös, olen valmis tekemään sen missä vain. Paikalla ei ole väliä, ei minulle… Mutta jos todella tahdot siirtää häitä, me teemme sen.”
”Oletko tosissasi?” Emma kysyi yllättyneenä.
Killian ei pysty ymmärtämään miten ja miksi hän kaikkien niiden vuosien jälkeen onnistui aina yllättämään Emman, teki hän sitten mitä tahansa tämän vuoksi. ”Minä haluan vain sinun olevan onnellinen, Emma. Se on kaikki mitä olen koskaan halunnut.”
”Killian, minä…”, mutta Emma ei saanut lopetettua lausettaan, sillä juuri silloin hänen äitinsä saapui huoneeseen suuri hymy kasvoillaan, David, Robin ja Regina perässään.
”Emma, me kuulimme mitä sanoit, että myrskyn takia et halua mennä tänään naimisiin, ja haluan kertoa sinulle jotakin. Kun hääpäivänä sataa, se tarkoittaa, että morsiusparilla tulee olemaan onnellinen avioliitto, he saavat onnellisen perheen. Riitojakin tulee olemaan tietysti, niitä on aina, mutta loppujen lopuksi kaikki sujuu hyvin. Sade ei tarkoita huonoa onnea, se on oikeastaan hyvä asia, joka kertoo sinulle, että sinulla tulee olemaan rikas avioliitto - en tarkoita rahaa vaan rakkautta ja onnellisuutta!”
”Meillä ei siltikään ole paikkaa, jossa mennä naimisiin! Kaikki on valmiina rannalla ja olen aivan varma siitä, että kaikki on nyt pilalla!”
”Tuo ei oikeastaan ole totta”, Regina totesi Emman äidin takaa.
”Mitä tarkoitat?”
”Ottakaa sateenvarjo ja tulkaa mukaani”, Regina sanoi heille ja poistui huoneesta.
He kaikki seurasivat Reginaa rannalle juuri sille paikalle, jossa Emman ja Killianin vihkiseremonian oli tarkoitus tapahtua. Hääpari jähmettyivät paikoillensa, kun he näkivät mitä rannalla oli.
Jokainen tuoli oli koristeltu sinisellä ja valkoisella materiaalilla, juuri niin kuin he olivat halunneetkin, niiden keskellä oli koroke, jossa Emman ja Killianin oli tarkoitus lausua vihkivalansa, ja korokkeen yllä kohosi kaariportti, joka oli koristeltu kukin. Siihen asti kaikki oli juuri niin kuin he olivat halunneetkin, mutta ylimääräisenä siellä oli valkoinen, kuninkaallisesta kankaasta tehty iso hääteltta, jossa oli kukkia ja ilmapalloja kaikkialla.
”Teitkö sinä tämän?” Emma kysyi Reginalta.
”Ajattelin, että koska pilasin vanhempiesi häät, tämä olisi vähintä mitä voisin tehdä hyvittääkseni sen.”
”Kiitos, Regina!” Emma sanoi halaten tätä.
”Mitä sanot, rakas? Pitäisikö meidän ottaa sade hyvänä merkkinä ja mennä naimisiin? Vai odotammeko me?”
Emma katsoi Killianin silmiin ja näki niissä toivon ja rakkauden. Hän tiesi Killianin olevan samaa mieltä hänen kanssaan, sanoi hän mitä tahansa sillä hetkellä, siksi tämä antoi hänen valita.
”Me otamme sen hyvänä merkkinä.” Emma sanoi hymyillen ja vetäisi tulevan aviomiehensä halaukseen.
”Rakastan sinua, Emma.”
”Säästä tuo häihin, kapteeni.” He molemmat alkoivat nauraa, tietäen että se päivä tulisi olemaan mahtava heille huolimatta siitä satoiko vai ei.
~ ~ ~
”Muistatko nyt? Sen mitä äitisi kertoi?”
”Onnellisuutta ja rakkautta.”
”Aivan. Se olisi saattanut olla typerää taikauskoa jollekin, vaikkapa Jörölle”, he molemmat nauroivat, ”mutta meille se oli totta. Katso nyt meitä, olemme valmiina muuttamaan uuteen kotiin, koska tämä ei ole enää tarpeeksi iso meille, Henry ja kaksi pientä merirosvoa juoksemassa ympärillämme. Kyllä, meillä on ollut ongelmia menneisyydessä ja ehkä tulevaisuudessa tulee olemaan enemmänkin, mutta tämä on jotain, mitä emme voi muuttaa. Ainoa asia, jonka voimme tehdä, on olla täällä toisiamme varten. Ja luota minuun: kukaan ei hyökkää tähän kaupunkiin silloin, kun sinä olet synnyttämässä. Minä pidän huolen siitä.”
Kuultuaan Killianin puhuvan niin Emma alkoi itkeä jälleen. Mies oli oikeassa, heillä tulisi olemaan kaikki hyvin, kunhan heillä vain olisi toisensa, ja niin olisi, sillä he olivat Tosi Rakkaus, heidät oli tehty toisilleen, eikä mikään pysäyttäisi heitä.
”Olet oikeassa. Kaikessa.”
”Tiedän, että olen.”
Emma laski päänsä Killianin olkapäälle, valokuva yhä heidän käsissään. Se oli kuva, jonka Henry oli ottanut heti seremonian jälkeen. He olivat sateessa pidellen läpinäkyvää sateenvarjoa yllänsä.
Emma rakasti kyseistä kuvaa, koska se oli hänen tärkeältä päivältänsä, päivältä joka melkein tapahtui muutamaa päivää myöhemmin, onnensade ropistessa heidän ympärillään. Hän ei koskaan unohtaisi heidän ensimmäistä suudelmaansa avioparina, hän oli ollut sen hetken lumoissa unohtaen muutamaksi minuutiksi, että maailmassa oli muitakin kuin he kaksi suutelemassa sateessa, aallot, ukkonen ja salamat taustalla.
A/N2: Vauvojen nimet tulevat olemaan Anastasia ja Liam - kyllä, he ovat tyttö ja poika – rakastan kyseisiä nimiä (aion nimetä oman tyttäreni Anastasiaksi ja poikani Liamiksi).Inspiraatio tästä kuvasta: 
