kuuskidi: Kiitos kommentistasi, se oli oikein mukava. Maenin epäonni selviää
ehkä. Mutta siis teoriassa, niillä ei ole neuvonantajia tai vastaavaa, eikä Maenia olla kasvatettu lapsesta saakka kuninkaan virkaan. Nadiana naimisiin puolestaan taas siksi, että joku joskus kauan aikaa sitten keksi tyhmän lain, jota nykyään ei voi enää muuttaa. Ja Nadiana on varsin lapsellinen ja kapinallinen, mutta ehkä hän kasvaa tarinan edetessä. Ja tässä seuraavassa olisi niitä pojankoltiaisia myös:D
Lupus Daemonis:
Saako sua muuten kutsuttua Lupaksi? Kiitos sullekin kommentista. Tapahtumat sijoittuvat rinnakkaistodellisuuteen, jossa ajanlasku on
mielenkiintoinen. Meidän maailmassa vastaa n. 1400-lukua, mutta kaikki ei ole niin samaa. (otetaan siis tosi paljon kirjottajan vapauksia:D) Ja samaa mitä tuossa kuuskidille vastasin, niin toivottavasti me saadaan Nadi kasvamaan ja käyttäytymään tarinan edetessä.
A/N: Luku näyttää ihan kamalan pitkältä, mutta tässä tämä nyt sitten on. Ihan kamalan liian kauan kesti:D Ficticion kanssa ollaan siis tosiaan kirjoitettu tätä yhdessä ja menee niin solmuun itse tekstissä, että kumpikaan ei oikeen muista kumpi on kirjoittanut ja mitä. Mutta olkaas hyvät, nauttikaa:D
Luku 1,
jossa opitaan, että miekkailua tulisi opettaa myös prinsessoille
Kaupunki sijaitsi joen rannassa, ei kaukana avomereltä. Melkein päivittäin suuret laivat lipuivat sen satamaan tuoden tuotteita meren toiselta puolelta. Kalastusaluksilla työskenteli melkein puolet rannikon miehistä ja kalaa syötiinkin melkein joka kodissa.
Tori oli kasvanut aikojen saatossa satamasta kapeita katuja pitkin kohti keskikaupunkia. Maalta tuotiin torille suurilla puukärryillä viljaa, vihanneksia, perunoita ja maitoa, ja silloin tällöin torilla järjestettiin suurempiakin tapahtumia. Päivällä ei ollut ainuttakaan hetkeä, jolloin tori olisi ollut tyhjä. Kauppiaat huusivat kilpaa yli toisten tarjouksiaan ja pienet lapset juoksivat aikuisten ja torikojujen välissä hippaa.“Nadi, täällä! Tule tänne!” Nadi kuuli tutun äänen metelin yli torin toiselta puolelta. Hän ei nähnyt poikia, mutta tiesi, missä he olisivat. Nadi pujotteli ihmismassan läpi kylki edellä kohti torin laitaa. Tyttö oli sitonut hiuksensa kiinni ja piilottanut ne yksinkertaisen hatun alle. Hän oli löytänyt jostain ylleen ruskean hieman liian ison paidan, joka oli naruilla kiinnitetty edestä. Jaloissaan hänellä oli köyhät housut ja erittäin epämukavat saapaat. Hän teki parhaansa näyttääkseen yhdeltä kaupungin pojista.
Lopulta Nadi pääsi ihmisten läpi torin laidalle. Viisihenkinen poikajoukko oli kerääntynyt torin nurkkaan, josta lähti tie poispäin kaupungista. Kaksi heistä miekkaili keskenään kolmen muun seuratessa vierestä ja kannustaessa omia suosikkejaan. Nadi käveli poikien luokse ja seisahtui kahden heistä, Danielin ja Jacobin väliin. Kaikki pojista tervehtivät tyttöä, jopa tappeleva kaksikko nyökäytti päitään Nadille.
“Missäs jätkä on luurannut?” Brad kysyi.
“Niin, sinua ei ole näkynyt aikoihin!” Daniel yhtyi sanoihin.
“Kotona”, Nadi tokaisi tuijottaen suoraan Bradin silmiin. Nuori mies seisoskeli rennosti kädet sivuillaan ja takki hartioilla roikkuen. Pojalla oli mustat hiukset ja ruskettunut iho, yllään valkoinen paita ja hieno musta vyö, josta roikkui miekka. Hänellä oli ruskeat housut ja kalliit saappaat. Brad oli aatelisen perheen lapsi, joten hänellä oli varaa hienoihin saappaisiin. Jostain syystä Brad piti enemmän köyhien talonpoikaissukujen poikien seurasta, kuin aatelisten. Nadi ei ollut koskaan kysynyt asiasta. Vähitellen hän oli tottunut siihen, mutta osa kaupunkilaisista katsoi silti oudosti, kun Brad liittyi ystäviensä seuraan.
Poikia oli viisi: Merian, Layan, Jacob, Daniel ja Brad, joista kaikki muut paitsi Brad olivat köyhiä. Ja sitten oli Nadi, varsin korkea-arvoinen ja rikas. Ja tyttö.
Layan ja Merian olivat vanhimmat. He olivat myös parhaat miekkailijat, mistä johtuen kaikki nauttivat heidän otteluistaan. Nadi oli joskus nähnyt oikeiden ritarien miekkailevan, mutta sekään ei vetänyt vertoja Merianille ja Layanille. Tosin hän saattoi olla hiukan puolueellinen tuomari. Molemmat olivat suurin piirtein saaneet puumiekan käteen, ennen kuin osasivat kävellä, joten ottelu sujui heiltä kuin tanssi. Nadi jäi seisomaan Danielin ja Jacobin väliin täysin tietoisena siitä, että melkein nojasi toisen pojan kylkeen, ja että Danielin käsi oli jotenkin eksynyt hänen hartialleen.
Merian johti ottelua selkeästi. Hän hyökkäsi lujaa, kun Layan joutui keskittymään torjumiseen. Merian oli joukkion vanhin, 21-vuotias, pitkä ja lihaksikas. Pojan pitkät ruskeat hiukset heilahtelivat puolelta toiselle hänen liikkuessaan ja hänen silmistään loisti innostus. Merian oli vastuullinen johtajaluonne. Hän oli perheensä esikoinen ja teki kotonaan paljon töitä leskeksi jääneen äitinsä apuna. Vaikka Merian oli tavallista kansaa, hän oli saanut jostain oikean miekan, ja terävän sellaisen. Bradilla oli myös hieno miekka, Layan oli tehnyt omansa itse - huonolla menestyksellä - ja Danielilla ja Jacobilla ei ollut miekkaa ollenkaan.
Layan puolestaan oli 19-vuotias nuorukainen. Poika työskenteli sepän pajalla oppipoikana ja sen huomasi. Poika oli iltaisin noen ja hien peittämä ja hänelle oli kehittynyt huomattavat lihakset käsivarsiin. Muuten Layan oli keveä ruumiinrakenteeltaan. Hänellä oli kapeat kasvot, joita kehystivät hiekanväriset hiukset ja hänellä oli ruskeat tuikkivat silmät.
Merian huudahti, kun Layan onnistui hipaisemaan häntä miekallaan. Layanin menestystä ei kuitenkaan kestänyt kauaa, vaan poika joutui virnistellen perääntymään. Kuitenkin poika näytti saaneen jostain uutta energiaa ja hetken verran he molemmat taas miekkailivat tosissaan. Miekat kalahtelivat toisiaan vasten Nadin mielestä yliluonnollisen nopeaan tahtiin. Nadin vieressä seisova Daniel kuitenkin haukotteli ja Brad oli alkanut käymään pitkästyttävältä näyttävää keskustelua ohi kulkeneen nuoren naisen kanssa. Nadi ravisti Danielin käden pois harteiltaan ja potkaisi muutamaa pikkukiveä. Ne lensivät kohti Jacobin jalkoja.
Vaaleahiuksisella Danielilla oli veikeä hymy, tapa kiusoitella ihmisiä ja likainen mieli. 18-vuotiasta poikaa luultiin usein paljon nuoremmaksi kuin olikaan, vaikka Daniel oli melkein Merianin mittainen, kahta päätä pidempi kuin Nadi. Kun Nadi oli ensimmäistä kertaa liittynyt poikien seuraan, Daniel oli ikäänkuin ottanut hänet suojatikseen ja nykyään hän kohteli Nadia kuin pikkuveljeään.
Jacob oli pojista lyhyin ja nuorin. Hänellä oli punaiset hiukset ja hän kiinnitti ihmisten huomion aina kulkiessaan kaduilla. Yleensä hän piti yllään huppua, joka piilotti hänen hiuksensa uteliailta katseilta. Jacob ja Daniel olivat olleet parhaita kavereita, ennen Nadin saapumista mukaan kuvioihin. Nadi oli varma, että oli sotkenut poikien välit täysin, mutta molemmat jaksoivat aina väittää vastaan.
Kalan vanha tuoksu leijui ilmassa. Torin vilinästä kuului eri ikäisten ihmisten ääniä ja pyörien kolahtelua hiekkaisen maan harvoihin suurempiin kiviin. Joku mainosti kovaan ääneen myymiään kasviksia, kaloja ja muita tuotteita. Pihoilta kuului kanojen kaakatus.
“Nadi”, Brad kutsui. Tyttö ravisti päätään itsekseen herättääkseen ajatuksena sieltä mihin ne olivat vajonneet. Nadi katsoi Bradia kysyvästi ja marssi sitten tämän luo, lävitse eteenpäin kiiruhtavan paimenen vuohiensa kanssa.
“Et varmaankaan ole tavannut siskoani”, Brad sanoi ja osoitti tyttöä vierellään.
“Olen Charlot”, tyttö sanoi ja ojensi kätensä kuin kunnon aatelisen kuuluukin. Periaatteessa, koska Nadi oli poika, hänen olisi pitänyt suudella ylempiarvoisen naisen kättä, mutta hänen sisäinen tyttönsä vastusti liikaa. Nadi tyytyi vain ottamaan kädestä kiinni ja päästi myös varmuuden vuoksi heti irti.
“Nadi”, hän mongersi ja keskittyi taas katsomaan kun Merian hakkasi Layania.
“Pidätkö sinä miekkaotteluista?” Charlot kysyi hänen selkänsä takaa juuri, kun Nadi oli taas päässyt kärryille siitä, kumpi pojista puolustautui ja kumpi hyökkäsi. Nadi käännähti ympäri ja ensimmäistä kertaa näki Charlotin kunnolla.
Charlot muistutti ulkoisilta piirteiltään todella paljon Bradia. Tytössä oli kuitenkin jotain, mikä sai Nadin siristämään silmiään ja katsomaan tarkemmin. Päällisin puolin tämä näytti aivan samalta kuin kuka tahansa aatelisnainen. Charlotilla oli yllään pitkä nilkkkoihin asti ulottuva puuvillainen kaupunkimekko, joka oli värjätty kirkkaan sini-vihreäksi. Värit korostivat tytön kalpeaa ihoa ja tummia hiuksia hienosti. Edes Nadi, vaikka olikin prinsessa, ei olisi pystynyt niin täydellisesti yhteen toimivaan suoritukseen. Charlotin hiukset olivat selässä pitkällä letillä ja tyttö kantoi kädessään koria. Kuitenkin Nadi joutui räpyttelemään silmiään useamman kerran, jotta olisi uskonut näkemänsä. Charlotin oikean reiden kohdalla mekossa oli kohouma. Nadi olisi voinut vaikka vannoa sen johtuvan mekon alle piilotetusta veitsestä. Ja, kun Nadi osasi katsoa tarkemmin, hän löysi toisenkin veitsen piilotettuna Charlotin vaatteisiin. Nadi oli melkein varma, että Brad ei tiennyt siskonsa tavasta kannella veitsiä ympäri kaupunkia.
“Rakastan niitä”, hän vastasi ja hymyili hiukan. “Oletko sinä koskaan kokeillut miekkailua?” Nadi kysyi. Charlot äännähti kummallisesti, ennen kuin vastasi:
“En tietenkään. Se ei ole soveliasta naisille.” Jotenkin se ei vakuuttanut Nadia.
“Älä huoli, en minäkään”, Nadi vastasi tytölle.
“Mitä? Et ole koskaan miekkaillut?” Danielin ääni oli järkyttynyt.
“En ole edes pitänyt miekkaa kädessäni”, Nadi vastasi tyynesti.
Eihän se ole soveliasta naisille.
“Tämä pitää korjata. Tappelu seis”, Jacob käski, mutta juuri silloin Merian iski voimalla Layanin miekan tämän kädestä ja tähtäsi poikaa kurkkuun.
“Minä voitin”, Merian sanoi hymyillen.
“Ja minä hävisin”, Layan huokaisi ja poimi miekkansa maasta.
“Kuulinko oikein, että pikkumies ei ole ikinä koskenut teräaseeseen?” Layan kysyi ja pyöritteli miekkaa vaarallisen näköisesti ilmassa. Jacob kavahti hiukan taaemmas. Nadi mumisi jotakin epämääräistä tuijottaen maata ja pojat katselivat huvittuneina toisiaan. Jopa Charlotin kasvoilla näkyi pieni hymynpoikanen ja hän loi merkitsevän katseen veljeensä.
Brad otti ohjat käsiinsä. Hän marssi Merianin luo ja kaappasi tämän miekan.
“Merianin miekka on kevyin”, hän luennoi käännyttyään taas kohti Nadia.
“Voisi luulla, että se painaisi enemmän, mutta Merian suosii lopulta aina enemmän tarkkuutta ja tekniikkaa, kuin voimaa ja nopeutta. Luulisin, että tämä on hyvä sinulle”, hän kertoi ja heitti sitten miekan Nadia kohti kahva edellä. Nadi väisti ja antoi miekan pudota maahan.
“Hänellä on paljon opittavaa”, Daniel mutisi. Nadi huokaisi.
Kuinka hän voisi osata miekkailla asuttuaan koko elämänsä palatsissa kaukana kaikesta tästä? Ilmeisesti kaikki muut paitsi prinsessa osasivat edes miekkailun alkeet. Nadi takoi mieleensä, että heti kun tämä olisi ohi, hän marssisi palatsin asemestarin puheille ja laittaisi tämän opettamaan hänelle kaikki miekkailun salat, vaikka se tarkoittaisi hänen salaisuutensa paljastamista. Mutta hän ei aikonut olla näin huono. Brad kehotti Nadia nostamaan miekan maasta ja kokeilemaan sen painoa. Nadi tarttui epävarmasti miekan kahvaan ja nosti sen ylös. Vaikka Brad oli sanonut miekan olevan kevyin, se tuntui Nadista silti aivan liian painavalta. Tyttö yritti heilutella asetta johonkin suuntaan, mutta miekka oli hänelle mahdoton hallita. Brad katsoi häntä erittäin pohtivan näköisenä. Charlot kuiskasi Jacobille jotain ja poika nyökkäsi hymyillen. Merian tutkaili haavaa, jonka oli viiltänyt Layanin käsivarteen, mutta muuten kaikki keskittyivät täydellisesti Nadin epäonniseen äheltämiseen miekan kanssa. Brad veti oman miekkansa esille ja nosti sen ilmaan vain toista kättään käyttäen. Sen jälkeen poika laskin miekan normaalimmalta näyttävään asentoon. Nadi puristi Merianin miekkaa molemmat kädet jäykkinä.
“Ei noin”, Brad huokaisi. “Ensinnäkin pidät miekkaa aivan väärin kädessä. Missä tynnyrissä olet oikein elänyt?”
Palatsissa, Nadi ajatteli, mutta piti suunsa tiukasti kiinni.
“Katso minun otettani miekasta. Älä purista.” Nadi yritti hellittää otettaan, mutta miekka meinasi livetä kokonaan hänen otteestaan. Daniel naurahti ja Jacob tuli kädestä pitäen siirtämään tytön otetta miekan kahvalla. Nadi mulkaisi Danielia ja sanoi:
“Älä viitsi, tämä ei ole helppoa.”
“Nadi, olet surkea”, myös Merian sanoi. Hän ei tarkoittanut olla ilkeä, mutta se kirpaisi silti hieman. Tyttö nosti katsettaan nähdäkseen, ketkä kaikki seurasivat hänen esitystään. Charlot oli siirtynyt istumaan suuren puisen laatikon päälle ja Layan ja Merian istuivat tämän vieressä. He kävivät hiljaista keskustelua jostakin ja aina välillä he vuorotellen vilkaisivat Nadia. Daniel nojaili seinään kolmikon vieressä, eikä irrottanut katsettaan hetkeksikään kahdesta pojasta, jotka yrittivät saada tyttöä pitämään miekkaa oikeaoppisesti, ja Nadista.
Brad jakeli neuvoja hiukan kauempaa ja Jacob siirsi Nadin kättä hitaasti miekan kahvalla kohti oikeaa paikkaa.
“Voit ihan hyvin irrottaa toisen kätesi miekasta”, Brad neuvoi. “Ei se niin paljon paina.” Nadi tuhahti, mutta hellitti silti toisen kätensä otetta. Tyttö olisi varmasti irrottanut toisenkin kätensä miekalta, mutta Jacob piti kiinni miekasta vasemmalla kädellään ja oikealla poika piti Nadin käsiä paikallaan.
“Päästän nyt irti”, Jacob varoitti. “Siirrä kättäsi vielä hiukan alemmas niin se sujuu kyllä.” Jacob irrotti kätensä. Miekka liukui Nadin kädessä automaattisesti suurin piirtein oikeaan asentoon. Tyttö kevensi otettaan molemmista käsistä. Hän piti edelleen miekkaa kahdella kädellä, mutta se ei enää livennytkään hänen käsistään vaikka tyttö hiukan huitoikin miekalla eteensä. Nadi kuuli etäisesti Danielin ja Charlotin kuiskuttelun seinän luota.
"Lyön vetoa, että Layan on homo, katso miten se tuijottaa Nadia."
"Kaksi killinkiä, olen mukana." Molemmat katsoivat Nadia kasvoillaan leveä virne.
"Älkää supisko siellä! Se häiritsee", Layan sanoi, ennen kuin Nadi ehti edes avaamaan suutaan. Pojan ääni oli aivan neutraali, vaikka kaikki tiesivät, että hänkin oli kuullut.
"Hyvinhän se sujuu. Seuraavaksi asento. Seisot kuin hieno neiti. Levitä jalkojasi hiukan, et kaadu niin helposti." Layan yritti kannustaa Nadia. Danielilla oli suuria ongelmia pokkansa pitämisessä.
Seisot kuin hieno neiti.
Ja pah. Prinsessalle oli koko elämä yritetty opettaa kuinka seisoa selkä suorassa kaikissa tilanteissa. Nadi käänsi katseensa Bradiin, mutta näki vain miekan terän viuhahtavan itseään kohti. Vaistomaisesti tyttö kiljahti ja yritti suojata itseään, tosin ei miekalla vaan paljaalla kädellään. Miekka pysähtyi parin sentin päähän Nadin kasvoista. Brad huokaisi ja veti miekkansa takaisin.
“Miten olisi puolustautuminen ensimmäisenä?” Nadi suoristi selkänsä ja nyökkäsi katse maassa.
Ja he harjoittelivat. Brad selosti, Layan näytti esimerkkiä, Jacob ohjeisti ja Daniel nauroi Nadille. Välillä tyttö onnistui loistavasti, välillä oli menettää käsivartensa.
"Luovutan. En ikinä opi tätä", Nadi huokaisi lopulta.
"Nadi, et ikinä opi mitään, jos et kestä opetusta", Merian kommentoi väliin. Hän istui edelleen Charloin vieressä laatikon päällä ja oli jostakin löytänyt molemmille omenat, joita he söivät hitaasti.
"Tämä on rankkaa Merian. Kokeile itse."
"Minä osaan jo."
"Epäreilua!"
"Elämä on."
"Nadi keskity! Seuraavaksi harjoitellaan hyökkäystä", Layan ehdotti.
"Eikä varmasti harjoitella. Tehdään jotain kivaa", Nadi pyysi. Tyttö oli täydellisen kyllästynyt miekkailuun, eikä halunnut loukkaantua vakavasti ennen illan kosijan saapumista.
Torin laidalta alkoi kuulua musiikkia, ja porukka päätti suunnistaa sinne. Kaupungin harvoja muusikoita oli kokoontunut paikalle ja nopeasti ihmiset olivat raivanneet tanssiaukion. Nadi yllättyi kappalevalinnasta, hän oli linnassa tanssinut samaa parinvaihtotanssia. Kuitenkin, kun ensimmäiset tanssijat alkoivat tanssia, meno näytti paljon riehakkaammalta ja nopeammalta kuin linnan suurissa tanssiaisissa. Layan otti Charlottia kädestä ja he liittyivät joukkoon. Myös Brad ja Daniel löysivät parit ja sulautuivat liikkuvaan ihmismassaan. Vain Merian, Jacob ja Nadi jäivät reunalle katselemaan.
Charlot tanssi parhaillaan Bradin kanssa. Molempien ilmeet näyttivät kärsiviltä. Kun Brad otti Charlottia vyötäröltä nostaakseen tämän ilmaan, Nadi saattoi nähdä kuinka poika sulavasti vetäisi Charlotin veitset itselleen. Charlotin jalkojen jälleen koskettaessa maata tyttö avasi suunsa pitääkseen veljelleen saarnan, mutta Brad vain pyöräytti hänet seuraavalle tanssijalle ja sai omille käsivarsilleen kievarinpitäjän tyttären Seelan. Nadi seurasi katseellaan Charlottia, joka puolestaan tanssi linnan asemestarin pojan, Skyn kanssa, joka oli tyttöä melkein päätä lyhyempi. Molemmilla näytti olevan hauskaa ja Nadi huomasi kuinka Charlot parinsa selän takana ryösti tältä muutaman tikarin menetettyjen veitsien tilalle.
"Mitä tuijotat?” Jacob kysyi.
"Heillä näyttää olevan hauskaa."
"Mene mukaan”, poika kannusti. Nadi pudisti päätään.
"Niin juuri. Etsi joku kiva tyttö ja pyydä tanssimaan." Merian tyrkkäsi tyttöä hieman selästä.
"En taida osata tuota tanssia." Nadi osasi tanssin varsin hyvin, mutta vain tytön osan. Hän tuhahti hiljaa. Jacob huomasi tytön ärtyneisyyden.
“Äläs nyt, ei se niin vaikeaa ole”, poika tokaisi ja nappasi tytön kädet omiinsa. Hän lähti pyörittämään tätä paikallaan, erillään muista tanssijoista. Tytön osan askelkuviot palautuivat hetkessä Nadin mieleen ja pian hän ja Jacob tanssahtelivat huolettoman näköisenä musiikin tahdissa.
“Näetkö nyt, kyllä se siitä”, poika sanoi ja päästi hymyillen irti Nadin käsistä, nostettuaa hänet kertaalleen ilmaan. Tyttö vain kohautti olkapäitään ja yritti olla hymyilemättä liikaa, vaikka hänellä olikin hauskaa. Jacob oli kaupunkilaiseksi erittäin hyvä tanssija.
"Älä ole noin masentuneen näköinen. Mene vain ensi kerralla mukaan tanssimaan", Merian sanoi ja kuiskasi Jacobille jotain. Tämä nyökkäsi ja viittoi Bradille ja Danielille. Daniel hylkäsi parinsa kylmästi, mutta Brad työnsi Seelan Layanin luokse, pojan parin jätettyä hänet yksin kesken tanssin. Brad ja Daniel lähtivät heti tunkeutumaan pois ihmisten seasta. Charlot ei edes huomannut poikien lähtöä vaan jäi väittelemään jostakin Skyn kanssa. Layan jäi katsomaan heidän peräänsä, mutta soittajat aloittivat uuden kappaleen. Layan veti Seelan lähemmäs itseään ja he, Sky ja Charlot aloittivat vaikean näköisen neljän ihmisen tanssin.
"Tule Nadi. Mennään!" Jacob huusi. Nadi käänsi selkänsä tanssille ja juoksi poikien perään.
“Minne me olemme menossa?” Nadi kysyi hetken kuluttua. He olivat kävelleet jo jonkin aikaa ja mukulakivikatu alkoi viettämään alas kohti muuria ja jokea. Kuja, jolla he kävelivät kapeni koko ajan. Sen reunoilla vaelteli muutama yksinäinen kana. Musiikki torilta kuului vielä heikosti, mutta oli silti hiljaisempaa. Nadi ei ollut koskaan käynyt kaupungissa sillä alueella.
“Näet pian”, Merian sanoi salaperäisesti. Hän kulki joukon edellä johdattaen heitä kapeita kujia pitkin määrätietoisesti poispäin linnasta. Daniel kulki aivan Merianin kannoilla kiskoen Nadia kovakouraisesti käsivarresta. Brad käveli kaksikon vieressä miekka roikkuen rennosti vyössä. Jacob puolestaan hyppeli siellä täällä pysyen silti suurin piirtein joukon mukana.
“Se paikka on mahtava! Sinne pääsee vain, jos on todella urhea. Se on -”, Jacob alkoi innoissaan selittämään. Kesken kaiken Daniel kuitenkin irrotti otteensa Nadista, ja huitaisi Jacobia kevyesti olkapäähän. Poika vaikeni ja Nadi kompuroi eteenpäin, koska häntä kiskonut henkilö ei yhtäkkiä tukenutkaan häntä. Ennen kuin Nadi kuitenkaan ehti kaatua, Daniel otti hänet uudestaan kiinni.
“Älä pilaa yllätystä Jacob”, Daniel tokaisi ja jatkoi Nadin kiskomista eteenpäin.
“Hei odottakaa!” kuului yhtäkkiä tuttu ääni heidän takaansa, kun Layan juoksi joukon kiinni.
“Kukas se siinä? Meidän pieni tanssijapoika. Oliko kivaa?” Daniel kyseli ja irrotti taas otteensa Nadista pörröttääkseen Layanin tukkaa. Vaikka Nadi oli valmistautunut siihen, että voisi pian kaatua uudestaan, hän kompuroi jälleen eteenpäin. Tällä kertaa Jacob kaappasi hänet kiinni.
“Mikäs sinua tänään vaivaa, kun et pystyssä pysy?” Jacob naureskeli. “Oletko juonut liikaa tai jotain?” Nadi vain tuhahti pojalle ja lähti tällä kertaa omatoimisesti seuraamaan Meriania, joka oli edennyt pitkälle joukon edelle. Jotenkin kummallisesti kaikki Nadia lukuun ottamatta tuntuivat tietävän tarkkaan, mihin olivat menossa, joten Nadi ei todellakaan halunnut erota joukosta tällä hetkellä. Suoraan sanottuna hänellä ei ollut enää mitään tietoa, missä päin kaupunkia he olivat.
“Muistilistalle kaupungin kartan opiskelu”, tyttö mutisi itsekseen.
Joukon perällä poikien keskustelu jatkui.
“Ette olisi jättäneet minua yksin”, Layan valitteli.
“Voi ei! Hylkäsitkö sinä sen kauniin neidon”, Daniel sanoi dramaattisesti ja jopa Merian tyrskähti Nadin vierellä.
“Tänä iltana hän menee nukkumaan sydän rikkinäisenä, kun hänen unelmiensa mies jätti hänet yksin”, Brad naureskeli.
“Lopettakaa molemmat”, Layan huudahti.
“Brad, kai sinä tiesit, että Layan tanssi viimeisenä sinun sisaresi kanssa”, Merian huikkasi. Brad kalpeni. Oli Layanin vuoro nauraa.
“Jos sinä satutit häntä yhtään-”, Brad aloitti uhkauksensa.
“Minusta tuntuu, että Charlot on kykenevä pitämään itsestään huolta”, Daniel sanoi väliin. Nadi oli samaa mieltä.
“Ai niin, ajattelin että saattaisit olla kiinnostunut näistä”, Layan sanoi ja veti jostain esille Charlotin tikarit, jotka tyttö oli varastanut Skylta. Brad hymyili pojalle ja nappasi tältä teräaseet itselleen.
Joukko saapui pian kaupungin muurille. Muuri oli sillä kohtaa noin kolme metriä korkea, mutta jostain syystä Daniel päätti portin sijaan kiivetä muurin yli, vartijoiden suureksi riemuksi. Muut tyytyivät käyttämään helpompaa reittiä. Astuttuaan muurin ulkopuolelle Nadi katsoi ympärilleen. Hän oli vain harvoin käynyt kaupungin ulkopuolella ja näkymä sai aina hänen henkensä salpautumaan. Vihreät kukkulat jatkuivat pitkälle silmänkantamattomiin, jossa ne kohtasivat kirkkaana kimaltelevan meren. Joki mutkitteli niiden välissä, kiersi niiden ohitse ja kaukana alajuoksulla häämöttivät hämärästi majakan ja vartiotornin ääriviivat. Joen toisella puolella alkoi vähän matkan päässä metsä, jossa jotkut kaupunkilaiset kävivät metsästämässä. Joku oli huhujen mukaan nähnyt siellä Suryn. Sury oli mystinen metsähenki, joka ennusti kuolemaa. Nadi oli kuullut eräiden linnan vieraiden puhuvan neidosta niin kuin tämä oikeasti olisi olemassa. Kukaan ei ollut kuitenkaan vahvistanut huhuja ja tarinat tuntuivat kiertävän kehää.
Hetken he kulkivat tietä pitkin. Vanha kärrypolku kulki suurimmaksi osaksi joen varrella, kunnes suuri kallio pakotti sen sivummalle. Joen jäätyä pois näkyvistä pojat yllättäen astuivat syrjään polulta ja lähtivät tarpomaan eteenpäin maastossa. Nadi seurasi heitä parhaansa mukaan, mutta jäi pian jälkeen. Prinsessoita ei todellakaan ollut tarkoitettu metsään. Kengät upposivat mutaan ja Nadi kiitti itseään ja opettajiaan hyvästä tasapainosta. Hän oli luullut, ettei tarvitsisi oppeja muualla kuin linnassa, mutta koettaessaan tasapainottaa kulkuaan ryteikössä hän oli kiitollinen kaikista pienistä vinkeistä, jotka vain kykeni muistamaan.
Pojat odottivat häntä kohteliaasti melkein pystysuoran kallion juurella. Daniel oli jo avaamassa suutaan, sanoakseen luultavasti jotain Nadin kävelyn nopeudesta, mutta Merian tökkäsi häntä kylkeen kyynärpäällään. Layan hymyili Nadille hiukan.
“Saanko minä kiivetä ensin?” Jacob intoili. Daniel vilkaisi nuorempaa poikaa ja Nadi näki jotakin pojan silmissä. Tyttö kuitenkin pudisti seikan mielensä uumeniin.
“Kiivetä?” Nadi tokaisi järkyttyneenä. Hän katsoi lähimpänä seisovaa Bradia silmät selällään.
“Aivan. Sehän on ihan helppoa”, Brad tokaisi vakavana. Nadi olisi tahtonut istua alas maahan ja kirota tuuriaan. Tietenkin kaupunkilaispojatkin tekivät välillä jotain niin rahvaanomaista kuin kiipesivät. Miksei hän ollut tajunnut sitä?
“Onko se okei?” Merian kyseli huolestuneena. Nadi nyökytti päätään.
“On se. En vain ole kiivennyt paljoa”, hän tunnusti. Ei ollenkaan, olisi kuitenkin ollut lähempänä totuutta.
“Hyvä”, Layan sanoi. Jacob hyppi paikallaan innostuneena. Välillä pojista nuorin käyttäytyi melkein lapsen tavoin. Siihen tottui nopeasti ja Nadi saattoi pitää Jacobia jopa hiukan hellyyttävänä.
Merian lähti kuitenkin kiipeämään ensin ja vasta hänen jälkeensä Jacob pääsi yrittämään.
Daniel tyrkkäsi Nadia lähemmäs kalliota.
“Mene sinä seuraavaksi”, hän käski iloisesti virnistäen. Nadia sillä hetkellä suuresti kadutti, että hän oli jotenkin saanut itsensä tähän tilanteeseen. Hän ei nimittäin ollut kiivennyt linnan puutarhan omenapuuta korkeammalle (ja siitäkin oli jo monta vuotta), saati sitten melkein pystysuoraa kalliota monen metrin korkeuteen. Hän nielaisi ja otti askeleen lähemmäs harmaata kiveä. Jacob oli puolessa välissä matkalla ja Merian oli päässyt jo huipulle, josta hän kurkisteli alaspäin muita. Epäröiden Nadi asetti vasemman jalkansa pieneen syvennykseen, otti käsillään kiinni ja ponnisti irti maasta. Hänestä tuntui houkuttavalta pudottautua saman tien takaisin maahan, mutta hän oli oikeastaan utelias näkemään mitä ylhäällä oli. Hän etsi toisella jalallaan kohtaa, josta voisi saada ponnistettua ylöspäin.
Hitaasti, mutta varmasti tyttö eteni päämääränsä kohti. Jossain puolenvälin tienoilla hänen jalkansa lipesi ja pudotti kivenmurikan suoraan hänen perässään kiipeävän Danielin päähän. Poika vain kirosi ja jatkoi onnellisena matkaansa autettuaan ensin Nadia saamaan jalkansa takaisin kallion pintaa vasten. Lopulta Nadi pääsi kallion reunalle ja Merian ojensi hänelle kätensä, johon Nadi tarttui kiitollisena. Poika kiskaisi hänet yhdellä rivakalla liikkeellä seisomaan kallion päälle. Daniel seurasi aivan hänen kannoillaan, Brad ja Layan olivat vielä matkalla.
“Et yhtään hitaammin viitsinyt kiivetä?” Daniel tökkäsi Nadia olkavarteen, jonka jälkeen käveli Jacobin luo, luultavasti härnäämään punapäätä. Nadi otti muutaman askeleen kauemmas reunasta ja katsoi ympärilleen.
Näköala oli huikaiseva. Kallion huipulta näki vielä paremmin kaikkialle. Auringon säteet pomppivat meren pinnasta Nadin silmiin pakottaen hänet katsomaan toiseen suuntaan. Joki virtasi heidän alapuolellaan rauhalliseen tahtiin, ennen kuin hieman kauempana innostui laskemaan raivokkaana koskena kohti majakkaa. Joen toisella puolella levittäytyvä metsä tuntui kutsuvan matkalaisia vaeltamaan syvemmälle, lintujen laulaessa vehreiden lehtipuiden oksilla värikkäiden kukkien ja marjapensaiden täplittäessä maata. Mutta mitä syvemmälle mentiin, sitä tummemmaksi vihreä muuttui ja sitä uhkaavammaksi varjot kävivät.
Nadi näki kalliolta kaupungin luota alkavan tien, joka ylitti joen ja sukelsi suoraan metsän ammottavaan suuhun. Sieltä saapui kaupunkiin kummallista väkeä, jotka kertoivat tarinoita kaukaisista maista, jotkut jopa tekivät taikatemppuja ja ennustuksia, mutta ketään porvaria ylhäisempää tuota tietä ei koskaan saapunut. Kaupunki ja sen takana nököttävä linna näkyivät selkeästi Nadin tähystyspaikasta. Valkopurjeiset laivat kaupungin satamassa odottivat päästäkseen takaisin merelle. Kaupungin toisella puolella näkyi aatelisten valtavia taloja, Bradin ja Charlotin perheen talo niiden joukossa, ja pian niiden takana alkoivat suunnattomat pellot, joilla talonpojat viljelivät maata. Jokaiseen suuntaan, kun katsoi näki vain silmänkantamattomiin upeaa maisemaa kylpemässä auringon kirkkaassa valossa. Taivaalla ei ollut pilveäkään. Päivä oli täydellinen.
Merian oli siirtynyt istumaan kallion reunalle ja poika heilutteli jalkojaan tyhjän päällä. Jacob hyppi ja pomppi ympäriinsä ja meinasi pudota muutamaan kertaan alas kalliolta. Jotenkin hän kuitenkin onnistui pysymään ylhäällä. Nadi käveli hitaasti seisomaan Merianin viereen ja jätti muut pojat seisoskelemaan äkkijyrkän kallion kohdalle. Siinä missä Merian istui kalliossa oli vielä yksi tasanne muutama metri alempana. Nadi ei vaivautunut istumaan alas.
“Istu vain”, Merian sanoi, vaikka ei ollut edes katsonut Nadin suuntaan. Nadi pudisteli päätään ja tajusi vasta sen jälkeen, ettei Merian nähnyt sitä. Danielin kovaääninen puhe kulkeutui heidän luokseen, mutta Nadi ei kyennyt erottamaan sanoja. Hetken aikaa tyttö seisoi vielä paikoillaan, mutta istui sitten kuivalle kalliolle Merianin viereen. Heidän takanaan poikien puhe muuttui yhä äänekkäämmäksi ja Jacob kiljahteli silloin tällöin. Merian vilkaisi taakseen.
“Katso nyt heitä. Ovat kuin lapsia”, hän huokaisi. Nadi käänsi päätään nähdäkseen pojat. He olivat siirtyneet lähemmäs kallion reunaa ja tönivät nyt toisiaan sitä kohti. Nadi huokaisi ja käänsi pään takaisin kohti alla hitaasti eteenpäin valuvaa vettä.
“Et ole itse yhtään parempi”, Nadi tokaisi, mutta ei nostanut katsettaan takaisin Merianin kasvoihin.
“En vai?” Merian kysyi ja tuijotti Nadia kysyvästi. Nadi katsoi taas poikia. Merian tökkäsin häntä sormellaan kylkeen.
“Hei!” Nadi kiljahti ja katsoi viimein Meriania. Merian virnisteli ja hänen silmänsä tuikkivat.
“Meinasin pudota”, Nadi lisäsi vaisusti.
“Idiootti”, Merian mutisi, mutta hymy hänen kasvoiltaan ei kadonnut. Hän nousi ylös ja käveli muiden poikien luokse. Tervehdykseksi Brad tönäisi poikaa hiukan kohti reunaa ja Merian horjahti. Nadi seurasi tilannetta silmiään räpäyttämättä.
Kuin yhteisestä sopimuksesta Layan ja Merian tarttuivat kiinni Bradista ja työnsivät hänet alas kalliolta. Nadi hyppäsi pystyyn ja ryntäsi kohti poikia. Melkein heti kuitenkin kuului suuri loiskahdus ja Brad nousi takaisin pintaan. Vesi aaltoili hänen ympärillään. Brad nauroi.
“Seuraavalla kerralla joku muu saa olla ensimmäinen!” Brad huusi alhaalta ja ui pitkin vedoin kohti rantaa. Jacob kääntyi vastaamaan hänelle, mutta samalla hetkellä Daniel työnsi pojan alas kalliolta ja hyppäsi itse huutaen perään.
Nadin itsesuojeluvaisto alkoi hälyttämään. Hän ei mistään hinnasta olisi suostunut hyppäämään veteen näin korkealta varsinkaan, kun ei osannut uida. Uinti ei ollut niitä asioita, joita prinsessalle yleensä opetettiin. Olisi kuitenkin ollut hyvä, jos Nadi olisi osannut uida. Alkoi nimittäin uhkaavasti näyttää siltä, että hän joutuisi myös hyppäämään kalliolta alas veteen.
Layan ja Merian olivat ainoat, jotka enää seisoivat kalliolla Nadin kanssa. Heillä ei näyttänyt olevan minkäänlainen kiire alas. Kevyt tuulenvire heilutti Merianin pitkiä ruskeita hiuksia hänen selkäänsä vasten ja Nadin sisäinen tyttö halusi liian kovasti letittää ne. Auringonpaiste löi Layania suoraan kasvoille ja sai pojan siristämään kauniita ruskeita silmiään. Silmiä, jotka pelastivat kuvainnollisesti Nadin päivän.
“Katsokaa tuonne!” Layan sanoi, ja osoitti merelle päin johtavaa tietä. Sitä pitkin näkyi saapuvan joukko ihmisiä, hevosilla ja vaunuille heiluttaen värikkäitä lippuja.
“Siellä on joku kulkue”, Nadi tokaisi ääneen. Hän yritti saada selvää lippujen tunnuksista, huonoin tuloksin.
“Se on varmaan taas joku kosija sille prinsessalle”, Merian mietiskeli ja Nadi tajusi kauhukseen, että tänään tosiaan linnaan oli tarkoitus saapua tärkeitä vieraita. Hänen isänsä tappaisi hänet, jos hän ei olisi paikalla, heti tytön naittamisen jälkeen ainakin.
Nadin pohdiskellessa kohtaloaan pojat jatkoivat puhumista prinsessasta.
“Miltähän hän näyttää?” Layan sanoi mietiskelevä ilme kasvoillaan.
“Ai kosija?” Nadi kysyi.
“No ei, kun prinsessa, tyhmä.”
“Mistä minä tietäisin. Eivätkös prinsessat ole usein kauniita?” Merian kysyi Layanilta, joka kohautti hartioitaan.
“En ole koskaan nähnyt prinsessaa.”
“Minä olen nähnyt liikaakin”, Nadi mutisi itsekseen.
“Mitä sanoit?”
“En mitään!”
“Miksiköhän linnaan saapuu nykyään niin paljon porukkaa?” Layan jatkoi.
“Brad mainitsi joskus, että prinsessa on menossa naimisiin ja kaikki nuo vieraat ovat kosijoita”, Merian selitti. Nadi hymähti. Brad oli aatelinen, totta kai hän tiesi kaikki linnan tärkeimmät tapahtumat. Nadi kiitti onneaan, että Bradin vanhemmat eivät olleet saaneet päähänsä yrittää naittaa poikaansa prinsessalle. Se olisi ollut kiusallista.
“Vau, sillä tytöllä on vientiä”, Layan naurahti ja Nadi tuhahti tämän kommentille. Hetken aikaa kaikki kolme olivat hiljaa ja katselivat saapuvaa kulkuetta. Nadi ei vieläkään saanut lipuista selvää, vaikka joukko oli jo huomattavasti lähempänä. Kallion alapuolelta kuului epämääräistä puhetta ja välillä veden loiskahduksia.
“Linnasta puheen ollen, minä ja Jacob olemme menossa ensi viikolla sinne käymään”, Merian rikkoi hiljaisuuden. Molemmat katsoivat häntä kasvoillaan hämmästys ja epäusko.
“Miksi?” Nadi kysyi heti.
“Muistatteko, kun yhtenä päivänä ongimme sen pojan joesta lähellä satamaa? Saimme tietää, että hän onkin linnan prinssi! Kuningas tahtoo kiittää meitä henkilökohtaisesti”, Merian kertoi. Nadi ihmetteli, ettei ollut tiennyt veljensä Maenin käyneen sataman lähellä, saati sitten joessa asti.
“Tulkaa jo!” kuului jonkun vaimea huudahdus joesta. Merian huokaisi ja sanaakaan sanomatta otti pari juoksuaskelta kallion reunalle ja hyppäsi ilmassa kierähtäen alas, edes katsomatta, oliko ketään alla. Sieltä kuului yllättynyt huudahdus ja loiskaus, mutta ilmeisesti kaikki olivat edelleen yhtenä kappaleena.
“Tuletko sinä?” Layan kysyi Nadilta. Tyttö pudisti päätään.
“Minun pitäisi lähteä kotiin. Lupasin tulla ajoissa takaisin”, hän sanoi. Oikeasti hänellä oli enemmän kuin kiire.
“Selvä, osaatko reitin kaupunkiin?”
“Luulisin.” Ainahan hän voisi käyttää linnaa selvänä merkkinä, se oli pienen mäen päällä, joten sen näki selkeästi. Hän katsoi Layanin ruskeina tuikkiviin silmiin. Hän niin rakasti noiden silmien väriä, vaikka ei myöntäisi sitä itselleen. He katsoivat hetken toisiaan, kunnes poika käänsi katseensa pois. Nadikin tajusi tuijottaneensa hieman liian pitkään.
“Taidan tästä lähteä.”
“Joo, nähdään myöhemmin”, Layan vastasi ja väläytti Nadille hohtavan hymyn. Tyttö hymyili takaisin ja käveli kallion reunalle. Hän katsoi vielä kerran taakseen, mutta poika oli kääntänyt selkänsä ja viittoi alapuolellaan uiskenteleville ystävilleen. Nadi hymyili typerästi itsekseen tajuamatta miksi, ja lähti kiipeämään alaspäin. Seinämän juurelle päästyään hän saattoi jo kuulla hevosten ja rattaiden äänen ja pinkaisi juoksemaan takaisin kaupunkiin päin.
Nadi ehti kompuroida ainakin seitsemästi erittäin vaarallisen näköisesti, ennen kuin pääsi portille, josta he olivat tulleet kaupungin ulkopuolelle. Vartijat katsoivat häntä hiukan kummastuneena, kun tyttö juoksi niin lujaa, että hänen keuhkojaan pisti, kohti taivaisiin kurottuvaa linnaa.