Nimi: Kohti valoa (jos uskallat)
Kirjoittaja: hiddenben
Ikäraja: S
Genre: synkähkö, pohdiskeleva yhden ihmisen vaellus
Haasteet: Kaamosetydit (
lehti-ilmoitus &
kuva), Originaalikiipeily sanalla
valo, FF1000 sanalla
eteläYhteenveto:
Sanot aina, että päätös lähteä on vaikea, mutta arvaan, että tapasi lähteä yhtäkkiä varoittamatta kertoo sinun lähtevän mielelläsi. Mutta metsässä kulkiessani ymmärrän sen ja voin antaa sen sinulle anteeksi - kunhan vain annat minun ottaa sinut kiinni ja muuttaa jokatalvisten tapahtumien kulkua.A/N: Olen osallistunut lukuisia kertoja etydihaasteeseen, mutta vasta tämä on todella aito etydi. Muut tekstit ovat olleet harkitumpia, tämä syntyi muutamana aamuna kuin itsestään. Yritin välttää turhaa itsekriittisyyttä ja sanakääntelyä ja annoin vain mennä. Uskoisin, että tämän voi tulkita muutamallakin eri tavalla, vaikka tähän eksyikin mukaan nuuskamuikkusmaista tunnelmaa! Toivottavasti viihdyt tämän syksyisen tekstin parissa
Kohti valoa (jos uskallat)
0Havahdun unestani kylmällä puulattialla, jonka kovat lankut painavat yöllä jäykistynyttä selkääni. Käännyn ympäri makuupussissani ja välttelen hetken sitä tosiasiaa, että minun on noustava ylös pian, mielellään heti. Silmäluomia vasten ei enää paista kesäisen auringon kirkkaus vaan lempeämpi, hämärämpi, ujostelevampi valo. On lokakuu ja päivät lyhenevät. Minulla alkaa olla kiire.
Vitkuttelen hetkisen ja nautin makuupussin lämmöstä ennen kuin avaan silmäni. Olin illan pimeydessä löytänyt autiotalolle ja murtautunut sisään lahoa ovea voimakkaasti tönäisten, valinnut makuupaikkani mitään näkemättä. Katsellessani ympärilleni laskelmoin olevani olohuoneessa. Makaan keskellä lattiaa. Toisella puolella on ajan hiuduttama tummanpunainen sohva ja toisella harmaasta kivestä rakennettu takka. Olisi ihanaa sytyttää siihen pieni tuli ja lämmitellä hetki liekkien loimussa, keittää vettä ja juoda kahvia makuupussin sisällä, mutta tulen sytyttäminen on riski tällaisessa vanhassa hylätyssä talossa, joten annan olla.
Kiemurtelen lopulta ulos makuupussista ja yritän herätellä jäykkää kehoani venytyksin ja voimistellen. Lattialankut allani narahtelevat ja voihkivat, mutta kantavat, ja lopulta istuudun takaisin lattialle ja vedän repustani omenan ja valmiiksi viipaloitua piimälimppua. Kuvittelen takkaan rätisevän tulen, kuinka se saisi ihoni väreilemään. Juon kylmää pikakahvia ja puhallan sen väreilevää pintaan leikkien kahvin olevan kuumaa.
Kun aamupala on syöty, pakkaan vähät tavarani ja kierrän talon muut huoneet tarkistamassa, jos löytäisin jotain hyödyllistä tai hauskaa. Pysähdyn kylpyhuoneessa nähdessäni kuvani heijastuvan ruosteisesta peilistä. Näen liian pitkäksi kasvaneen tukan, johon on sekoittunut pölyä ja mutaa polkujen varrelta. Leukaa kutittaa lyhyt sänki, kasvoni ovat kaventuneet siitä, kun lähdin kotoa. Parantelen päälläni olevaa tummanpunaista villapaitaa niin, että se istuu hartioista paremmin ja suin hiuksia sormillani, kunnes ne näyttävät vähän siistimmiltä. Toisaalta, kuka minua katsoo (paitsi minä, kun joskus löydän itseni lammen pinnasta heijastuneena - silloinkin upotan käteni veteen ja heijastukseni katoaa aaltoilevaan pintaan).
Tuijotan lopulta itseäni silmiin, kohtaan itseni sellaisena kuin nyt olen. Kuluneena, väsyneenä, mutta päättäväisenä. Tunnen jonkinlaista helpotusta siitä, että silmissäni on yhä paloa eikä tyhjyyttä, jota sisälläni välillä tunnen.
Kyllä minä päämääräni vielä saavutan, kunhan vain pidän sisälläni kytevästä tulesta kiinni. Kunhan muistutan itseäni siitä, kuka minä todella olen.
1Sadat toiset kulkijat ovat muodostaneet tämän metsäpolun, jota pitkin askellan.
Kävelen hiljaisuudessa, kohennan välillä reppua hartioillani ja pysähdyn juomaan. Mietin, kuljitko sinäkin tätä polkua pitkin ja mitä silloin näit. Näitkö kaikki maahan tippuneet tammenterhot, jäitkö katselemaan, kuinka kaksi oravaa jahtasivat toisiaan puusta toiseen reviiristään tai talven pähkinöistä riidellen? Ihastuitko väriään muuttaneisiin vaahteranlehtiin? Kuulitko, kuinka haapapuun punertavat ja keltaiset lehdet edelleen jaksavat taputtaa tuulessa?
Mietin, miksi valitset lähteä joka syksy. En hyväksy sitä, sillä sinä jätät minut, jätät tyhjän kuoren jälkeesi -
mutta katsellessani ympärilleni ja hengittäessä syvään jalkojen alla rikkoutuvien syyslehtien tuoksua alan ymmärtää sinua paremmin.
Päivä päivältä kuljen etelämmäs ja onnistun pakenemaan nousevaa pimeyttä. Ruska jatkuu aina vain, ei astu koskaan päättyvän syksyn puolelle - sinne, missä ruskeat lehdet mädäntyvät ja paljaat oksat värisevät viimassa. Nämä syksyn puut eivät vielä säpsähdä kovasta tuulesta, eivät luovu lehdistään kertaheitolla vaan antavat niiden leijua maahan hitaasti, yksi tai kaksi kerrallaan. Arvokkaasti, kauneutensa tietäen.
Yritän kiristää tahtia. Uskon, että kuljet keveää vauhtia ja nautit lähtösi tuomasta onnesta. Jos nyt kiirehdin, voisin saada sinut kiinni lähipäivinä.
Sanot aina, että päätös lähteä on vaikea, mutta arvaan, että tapasi lähteä yhtäkkiä varoittamatta kertoo sinun lähtevän mielelläsi. Mutta metsässä kulkiessani ymmärrän sen ja voin antaa sen sinulle anteeksi -
kunhan vain annat minun ottaa sinut kiinni ja muuttaa jokatalvisten tapahtumien kulkua.
Lähdöstäni on kulunut päiviä, enkä löydä sinua. Etsin sinua jatkuvasti, kuulostelen läsnäoloasi, mutta en löydä sitä ja se lannistaa mieltäni.
Päivä on kuiva, auringonlaskuun sekoittuu punaista ja lasken, että uskallan nukkua yön ulkona. Teen kuivista lehdistä itselleni patjan, jolle levittää makuupussini, ja kasaan risuista ja maahan tippuneista oksista pienen nuotion.
Tuijotan liekkejä. Muistelen, kuinka helposti hymy kohoaa kasvoillesi, kuinka helppoa sinun on nauraa. Yritän houkutella sen hymyn kasvoilleni, mutta turhaan. Tarvitsen sinua siihen.
Jos sinä olisit tässä, ottaisit esiin jo hieman ruostuneen huuliharppusi ja puhaltaisit siihen muutaman kokeilevan sävelmän.
Sen sijaan kuuntelen ympärilläni pimenevän metsän hiljaisia elonmerkkejä.
2Kun reppuuni pakkaamani ruoka alkaa loppua, pakotan itseni palaamaan isoille teille ja kulkemaan lähimpään kyläkaupunkiin, joka tulee vastaan. Astun sisälle kirkkaiden valojen valaisemaan supermarkettiin ja katselen kaikkia niitä koristeluja, jotka kertovat Halloweenin, kauhujen yön, lähestyvän. Toivon löytäväni sinut ennen tuota yötä. En haluaisi enää silloin olla yksin.
Kuljen käytäviä pitkin ja poimin koriini omenoita, muutaman banaanin vaihtelun vuoksi ja tomaatteja. Leipää, kovaa juustoa, meetvurstia, pikakahvia. Pienen levyn suklaata, vaikka ei ruoka minua tiellä eteenpäin kuljeta vaan sinä. Maksan ostokseni pikakassalla, mutta kortinlukija huutaa virhettä ja pian hymyilevä kiharapäinen myyjä saapuu vierelleni.
”Vai kävi tässä näin. Ei huolta, kokeile uudelleen.”
En osaa katsoa naista silmiin. Katseen kohtaaminen tuntuu yksinkertaisesti mahdottomalta - hymystä puhumattakaan. Pakotan itseni kuitenkin nyökkäämään ja kohotan korttini uudelleen vasten kortinlukijaa.
Maksu hyväksytty.Me ihmiset hyväksymme monia asioita tässä elämässä, halusimme sitä tai emme. Minäkin hyväksyin vuosi vuodelta sen, mitä teit.
Tai oikeastaan kysyin itseltäni, mikä minua vaivasi, kun sinä lähdit.
Pakkaan ruuat reppuuni ja sen paino antaa minulle turvallisuuden tunnetta. Lähtiessäni pienestä pikakassoille varatusta tilasta, pysähdyn kesken askeleen ja kysyn minua avustaneelta myyjältä:
”Oletko sattunut näkemään täällä ketään, joka muistuttaisi minua?”
Nainen tutkii minua katseellaan hetken. Näkee sängen, pitkäksi venähtäneet hiukset, ehkä silmieni tyhjyyden, vaatteisiin tarttuneen lian. Olen jo pudistaa päätäni, pahoitella, pyyhkiä pois kysymykseni. Kuinka kukaan voisi nähdä sinua minussa? Olen pelkkä kuori, kalpea varjo. Sinä olet vastakohtani. Nainen kuitenkin siristää silmiään lempeästi.
”Kyllä minun mielestäni täällä kävi sinun näköinen nuori. Muutama päivä sitten. Samanväriset hiukset, sama pituus ja pitkälti samat ostokset. Mutta…”
”Mutta mitä?”
”Hänessä oli jotain valovoimaista. Siitä minä hänet parhaiten muistan.”
Kiitän ja lähden taakseni katsomatta. Tunnen toivonkipinän sisälläni ja palatessani yksinäisille poluille lähden seuraamaan sitä.
3Kuluu jälleen päiviä ja toivoni alkaa hiipua. Olet kulkenut tuon saman kylän läpi, valinnut tuon saman kaupan kuin minäkin, ja se kertoo siitä, että olen jäljilläsi. Mutta kuinka nopeasti sinä oikein kävelet, mikä sinua kiidättää eteenpäin tässä värimaisemassa? Mitä sinä niin pakenet, vai pakenetko?
Kulkiessani yhä etelämmäs, kauemmas kaamoksesta ja pilvipeitteiden harmaudesta mietin, miksi sinä minut joka vuosi jätät. Et nimittäin jättänyt aina. Et lähtenyt joka syksy yllättäen oudosti kadoten, vaan kestit kanssani talven pimeyden ja jalan alla narskuvat hanget. Oli useita vuosia, jotka vietimme yhdessä rinta rinnan ja nautimme vuodenajan vaihteluista niiden tuodessa mukanaan jotain ihanaa, tuttua tai uutta. Mutta sitten aloit muuttaa mieltäsi. Syyskuun vaihtuessa lokakuuksi ja ruskan väistyessä pohjoisessa hiipivän talven tieltä, pakkasit vähät tavarasi ja katosit.
Ensimmäisenä vuotena en tiennyt, mitä ajatella, kun kuukausien jälkeen palasit. En kai uskonut onneani todeksi, en uskaltanut luottaa siihen, että jäisit. Vakuutit, että olit palannut. Vannoit - kunnes syksy jälleen saapui. Pian siitä syntyi kuvio, jonka tanssiaskeleet me molemmat osasimme, mutta minä olin kerta toisensa jälkeen se, joka kärsi siitä eniten. Sinä palasit aina takaisin voimissasi kuin olisit juuri viettänyt elämäsi parhaimman talven, kun taas minä katsoin sinua ovensuussa arvioiden, silmänaluset tummina ja ryhti talven painon alla romahtaneena.
Oikeasti halusin siinä hetkessä ottaa sinut syleilyyni ja pitää kiinni ikuisesti. Samalla syytin sinua siitä, että minä muutuin varjoksi niiden kuukausien aikana, kun olit poissa. Mutta sinä osasit karkottaa varjot pois ja tuoda esiin valon yhdessä kevään kanssa, ja siksi minä sinulle aina annoin anteeksi. Paskiainen.
Tällä kertaa en kuitenkaan jää taakse. Kuljen polkuja eteenpäin kompassista suuntani tarkistaen, yhä kauemmas kotoa ja lähemmäs sinua. Tällä kertaa asiat ovat toisin. Ehkä se oli jokin katseessasi, kun turhautuneena pyysin sinua selittämään tai näyttämään minulle jotain, mikä selittäisi kaiken.
Ehkä sinä silloin kutsuit minut mukaasi, pyysit tulemaan lähemmäs.
Jos uskaltaisin.
Ja minähän uskallan.
4Saavutan jälleen yhden metsän rajan ja pysähdyn keltaisten koivujen riviin katsomaan edessäni avautuvaa peltoa. Sitä jatkuu silmänkantamattomiin - kesäisin vihreää, nyt jo rusehtavaa maata, jonka toisella puolella, jossain tuolla kaukana, odottaa seuraava metsä. Pidän metsistä enemmän kuin pelloista. Puiden keskellä olen turvassa, vuosikymmeniä vanhempien puiden suojeluksessa, paksun kaarnan hyväilyssä. Pelloilla olen yksin autiossa maassa, olen pieni ja avuton ja muutun helposti osaksi ympärilläni vallitsevaa tyhjyyttä.
Taivaalla lentää lintuja, jotka edelleen harjoittelevat tulevaa matkaansa varten. Nekin suuntaavat etelään, tai kaakkoon tai lounaaseen, kuka minnekin, missä vain on lämmintä. Katselen hetken taivaalle muodostuvaa auraa, joka rikkoutuu, muuttuu jälleen kokonaiseksi ja jälleen rakoilee. Kohennan repun hihnoja hartioillani. Kantamukseni keveys kertoo jälleen kuluneista päivistä, samoin villapaitani hihansuihin pinttynyt lika, joka ei lähde hankaamalla tai edes vesipesulla.
Seistessäni siinä metsän rajalla tunnen, kuinka hauras olen. Jokainen hetki erossa sinusta tekee minusta haavoittuvaisemman lähestyvän talven vihmovalle tuulelle ja vaikka olen pysytellyt jalanjäljissäsi viimeiset viikot, etäisyytemme tekee minulle hallaa. Tarvitsen sinua, jos haluan selvitä. Takaisinkaan en voi enää kääntyä - en usko löytäväni itsestäni sitä tahdonvoimaa, jota takaisin vaeltaminen vaatisi.
Muuttolinnut ovat jo kaukana, mutta minä seison edelleen paikoillani, rinta rinnan talveen valmistautuvien koivujen kanssa. Katseeni harhailee loputtomalta tuntuvan pellon ääriviivoja pitkin, kunnes lopulta
löydän sinut.
Ehkä se on tuuli, joka kantaa viheltämäsi sävelmän korviini. Sitä me vihelsimme aina kesäisin juhannuksen tienoilla ja sen sävel saa sydämeni sykähtelemään. Tai ehkä se on tapasi heilutella käsiäsi edestakaisin kävellessäsi, joka saa katseeni kiinnittymään sinuun. Sillä tavoin me molemmat kävelimme, kun olimme oikein tyytyväisiä elämämme pieniin asioihin.
Jähmetyn hetkeksi paikoilleni ja hengitystäni pidätellen seuraan sinua ja sinun tummanpunaista villapaitaasi. Sitten pinkaisen juoksuun ja viime päivien väsymys ja periksi antamisen raskaus unohtuu hetkissä. On kuin olisin jälleen kesän villilapsi, kun juoksen soraa valuvan alamäen alas, hyppään kostean ojan yli ja väistelen sateen kyntämien vesilammikoiden yli. Kevyesti kuin pieni peura, vikkelästi, kuin kesällä syntynyt jänis.
”Veli!” huudan, kun olen riittävän lähellä. Ensin et kuule, mutta askeleesi hidastuvat ja huudan uudestaan. ”Veli!”
Silloin sinä käännyt ja yllättynyt hymy kohoaa huulillesi. Pysähdyt, ojennat kätesi ja otat minun halaukseni vastaan vahvoin käsivarsin, jotka värisevät sitä elämää, jota minä olen askel askeleelta menettänyt.
”Löysit minut”, sanot hiljaisesti ja puristat minut lähemmäs. ”Arvasin, että löytäisit, jos vain haluaisit.”
”Oletko ilahtunut?” kysyn, irtautuessani halauksesta niin, että näen leukaasi kasvaneen sängen, sekaiset, pitkäksi venähtäneet hiuksesi ja villapaidan hihansuihin kerääntyneen lian.
”Tietenkin”, vastaat. ”Aina, kun olemme erossa toisistamme, minussa on tyhjiö, jota mikään auringonvalo ei täytä. Nyt se aukko kuroo itsensä umpeen.”
Hymähdän. Tietäisitpä vain, kuinka iso aukko minun sisässäni on, kun olet poissa. Tai - ehkä tiedät? En ole ajatellut asiaa aikaisemmin.
Ennen kuin ehdin vastata, ojennat kätesi ja tartun siihen epäröimättä. Vedät minut mukaasi ja lähdemme kävelemään pellon läpi yhdessä. Määrätietoiset askeleet vievät meidät sen toiselle puolelle (nyt pelto ei enää tunnu autiolta) ja sieltä alkavan metsän syvyyksiin. Mikään ei enää pelota minua. Me olemme matkalla eteenpäin, kohti etelää, kohti aurinkoa. Taakseni jää pelko, yksinäisyys, kaamos ja ihmisen hauras olemus.
Poimit huuliharpun repustasi ja ojennat sen minulle. ”Soita sinä. Minä olen kuullut laulujani jo riittämiin.”
Kohotan huuliharpun viileän metallin huulilleni ja puhallan ensimmäisen kokeilevan sävelmän.
Se täyttää minut valolla.
