Nimi: Elämisestä ja estottomuudesta
Ikäraja: K-11
Genre: drama
Summary: Lily on karannut jästibaariin.
Vastuuvapaus: Kaikki hahmot ovat Rowlingin. En saa rahaa tästä.
A/N: Tästä ei ole juuri sanottavaa... Kuuntelin tosi villiä jazzia ja yhtä-äkkiä näin estottoman Lilyn yksin baarissa. Näin kävi
ELÄMISESTÄ JA ESTOTTOMUUDESTA
Lily istui pimeässä jazz-baarissa ja siveli etusormellaan laiskasti lasinsa reunoja. Savuke roikkui hänen suupielessään ja välillä hän otti sen sormiensa väliin ja puhalsi ulos häilyväistä savua, joka kohosi korkealle ja muodosti kiehkuroita himmeiden lamppujen kajossa. Hän kallisti päätään taakse, kuunteli, nautti ja punaiset suortuvat valuivat pitkin hänen selkäänsä, aina vyötäisille saakka. Hän tiesi vetävänsä katseita puoleensa ja nautti niistä häpeämättä. Saksofonisti iski hänelle silmää ja hän kohotti toista kulmaansa vastaukseksi, se oli kuin vihjaus. Baarissa oli hämärää ja utuista ja lempeää ja hän tunsi olonsa vaaralliseksi.
”Käytkö sä usein täällä?” kysyi poninhäntäinen mies, ja Lily katsoi häntä ripsiensä alta hymyillen vienosti. Hän ei vastannut mitään, mutta risti jalkansa samalla lailla, kuin Sharon Stone ja tiesi, että se toimi - miehen katse harhaili. Mies nielaisi ja näytti keskittyneeltä ja kiusalliselta.
”Voitaisiin tanssia?” mies yritti, mutta Lily kohotti kulmiaan, hymyili ja pudisti päätään, ei vieläkään sanonut mitään ja mies kääntyi pois näyttäen surkealta. Hän palasi omaan pöytäänsä, jossa oli muitakin nuoria miehiä, jotka nauroivat ja taputtelivat poninhäntämiestä selkään. Lily hymähti ja joi lasinsa tyhjäksi. Hän käveli tiskille, istui baarijakkaralle ja tilasi cosmopolitanin, jonka talo tarjosi.
”Kiitos”, Lily sanoi ja puri alahuultaan kiusoittelevasti. Baarimikon katse oli intensiivinen ja tummanruskea, eikä hän aikonut sanoa, ettei Lilylle enää tarjoiltaisi. Lily kohotti drinkkilasin huulilleen varoen, sirosti, läikyttämättä. Musiikki oli muuttunut, ilmassa oli sähköä. Lily kääntyi tuijottamaan pianistia, jonka sormet soutivat koskettimilla ilmavasti, kuin merellä. Hän tunsi sisällään värähtävän kuvitellessaan käsiä omalla vartalollaan. Hän käveli lähemmäs, laski lasinsa jonkun pöydälle, kohotti kädet päänsä yläpuolelle ja alkoi keinua jalalta toiselle ensin hitaasti, sitten nopeammin, sitten villisti, lopulta täysin estottomasti.
Baari oli täynnä ja tanssilattia oli tyhjä, mutta hän ei välittänyt. Saksofoni oli liittynyt pianon ja Lilyn ilotteluun, se oli hullu ja kaistapäinen, seonnut. Lily tunsi itsekin olevansa seonnut, hän heitteli käsiään ja jalkojaan kurittomasti, antaen rytmin liikutella itseään ja punaiset hiukset liimaantuivat otsalle ja niskaan ja heiluivat puolelta toiselle. Hän oli hengästynyt, onnellinen, hurmiossa ja hikinen ja halusi vain elää,
elää. Oliko se liikaa pyydetty?
Lily oli jälleen karannut riitaa Jamesin kanssa sisarensa luokse, olkoonkin, että Petunia vihasi häntä ja syksyä - kaikkea, mitä ei voinut kontrolloida.
Pian Lily huomasi, ettei ollut enää yksin, vaan poninhäntäinen mies oli liittynyt hänen seuraansa liikehtien lattialla kesyttömästi, vapaasti, nauraen. Lily potki korkokengät pois jaloistaan ja joku viereisessä pöydässä nappasi ne kiinni ilmasta ja vislasi, toiset taputtivat tahtia, lisää ihmisiä valui heidän ympärilleen ja he kaikki tahtoivat
elää ja ilkamoida ja säkenöidä ja rakastaa ja olla estottomia. Lilyn sukkahousut olivat rikki, mutta hän ei huomannut, vaan jatkoi vain, jatkoi pienen ikuisuuden, tunsi vieraat kädet vyötäröllään, eikä oikeasti huomannut niitäkään.
Lopulta soittajat lopettivat, keräsivät soittimensa, poistuivat takaovesta ja palasivat sitten takaisin saliin ilman instrumenttejaan.
”Sä olet kyllä jotain”, saksofonisti kuiskasi ja sipaisi huolettomasti punaisen suortuvan Lilyn korvan taakse. Lily ei punastunut. Hän oli vihjannut jotain, se oli totta. Hän oli vihjannut jotain ja tarkoittanut sitä.
”Juotko sä mitään?” mies kysyi, kasvot aivan lähellä Lilyn kasvoja. Hän kohotti sekavan katseensa miehen silmiin ja tunsi tämän lämpimän hengityksen otsallaan. Heidän kasvonsa olivat millin päässä toisistaan ja Lily huokaisi hitaasti ja hiljaa, äänettä keräsi itseään.
”No?” mies kysyi ja kohotti kädellään Lilyn leukaa. Lily nielaisi ja huulet olivat niin lähellä toisiaan, niin, että hän melkein tunsi parransängen ihollaan ja sitten mitään sanomatta hän kääntyi pois. Hän etsi kenkiään, löysi ne, heitti olkapäälleen, käveli ulos baarista kyynelten valuessa pisamaisille poskille, katsomatta taakseen. Baarin sisällä saksofonisti levitteli käsiään hämmentyneesti ja sanoi pianistille, että se tyttö meni tunteisiin.
Petunia ei ollut vielä nukkumassa, vaan valmiina antamaan Lilylle parhaan saarnansa siitä, kuinka vaimojen kuuluu toimia, mutta tämän nähdessään hän napsautti suunsa kiinni, keitti teetä ja hiljaisena tarjosi Lilylle sala-askiaan. He avasivat keittiön erkkerin ikkunan ja polttivat roikkuen aamunkoitossa vyötäisiään myöten, pitäen silmällä naapureita ja kuunnellen Vernonin kuorsausta. Syksyt olivat pahimpia, niin Petunia sanoi, otti Lilyn rikkonaiset sukkahousut, heitti ne roskiin ja käski sitten ryhdistäytyä.
”Huomenna sinä menet kotiin”, Petunia sanoi ja tuijotti tiukasti ja Lily nyökkäsi. Nyökkäsi ja nielaisi ja työnsi sormuksen takaisin nimettömäänsä. Tumppasi savukkeen, asteli olohuoneeseen ja heittäytyi sohvalle ja aamulla James tuli etsimään häntä ja löysi hänet ja sitten täytyi taas jatkaa. Täytyi jatkaa, vaikka James ei tanssinutkaan villin estottomasti, eikä soittanut saksofonia. Mutta James soitti Lilyä. Seitsemän minuuttia ja hän oli leppynyt, kaksitoista minuuttia ja hänellä oli huono omatunto. James soitti Lilyä – ja teki sen hyvin.