Kirjoittaja Aihe: Aurinko ei laske | K-11, slash, fluff, purppuraoneshot  (Luettu 1999 kertaa)

Parris

  • menteur artistique
  • ***
  • Viestejä: 3 233
Nimi: Aurinko ei laske
Kirjoittaja: Bluji Ronen
Ikäraja: K-11
Genre: purppurainen slash/fluff
Paritus: Onni/Jules
Varoitukset: nada
Haasteet: Yhtyeen tuotanto II kappaleella Aurinko ei laske, Oneshot10 (658 sanaa), Fluffy10 sanalla "sileä"
A/N: Hmm. Tämä teksti muotoutui parin illan aikana, otsikko on peräisin tuosta inspiraationa olleesta Juha Tapion kappaleesta. Alun perin lähdin kirjoittamaan näistä hahmoista jotain aivan muunlaista tekstiä, mutta se oli enemmänkin kertomista kuin näyttämistä, joten sitten siitä muotoutui tällainen. Joskus tuntuu siltä, että kirjoitan samaa tarinaa eri hahmoilla uudestaan ja uudestaan, mutta toivottavasti muita tekstejäni lukeneilta ei tunnu siltä :D


***

Aurinko ei laske

Julesin hiukset olivat sileät ja kiiltelivät punaisina ilta-auringon hiljaisessa syleilyssä. Onni punoi niistä notkeilla sormillaan jonkinlaista löysää palmikkoa. Saatuaan suortuvat päätökseen hän toisti aiemmat liikkeensä päinvastaisena, purki ristiin rastiin risteilevät käänteet ja liu’utti kättään toisen pojan niskaa ja selkää pitkin. Hellät kosketukset saivat Julesin huojumaan hiljaa paikoillaan ja sulkemaan silmät, nauttimaan tukahduttavan kuumasta lempeän lämpimäksi taittuneesta ilmasta. Onni silitti Julesin kapeaa vartaloa, tunsi ohuen puuvillapaidan alla terävät lapaluut. Rauhallinen hengitys tuntui kireissä olkapäissä, Onni painoi muutaman kerran voimakkaammin, että Jules uppoaisi autuaan rauhan uumeniin.

Hetken kuluttua Onni siirtyi Julesin viereen, painautui tämän kylkeen, sipaisi ruosteenväriset hiukset tämän korvan taakse, laski päänsä olkapäätä vasten. Julesin iho oli kuuma, tuhat aurinkoa, Onni sen sijaan henkäisi, kun järveltä tuulahti vireen verran paljasta käsivartta vasten. Terassilla istui kaksi poikaa, toisen sielu sanoja ja toisen kuvaa, vierekkäin. Yleensä Onni olisi voinut puhua aamusta iltaan maailman ääristä tuhansien järvien maahan päätyneen pojan kanssa, mutta nyt kurkusta ei valunut ulos ääntäkään, ei sille ehkä ollut mitään tarvetta. He hengittivät samaan tahtiin, heidän olemassaolonsa olivat siinä hetkessä kietoutuneet yhdeksi, heillä oli yksi olemus, sielu, paikka maailmassa.

Jules rikkoi hiljaisuuden siirtymällä kasvokkain Onnin kanssa, tarkkailemalla väsyneillä mutta valppailla silmillään tätä. Onnin käsi harhaili Julesin käteen, uppoutui tämän pehmeään ja virheettömään ihoon, halusi kaiken toiselta omakseen. Hiljainen hymy nousi molempien kasvoille, kun kaikki ympäriltä tuntui katoavan, jäävän vanhaan maailmaan, kun he löysivät keskenään uuden. Jossain kaukana paksut pilvet mursivat sateella kesän seinät, uhkasivat harmaan syksyn pimeydellä ja yhdentekevyydellä, mutta Onnille ja Julesille sillä ei ollut väliä. Heille kaikki oli siinä tilanteessa, leveiden lankkujen ympäröimänä, suojassa muiden katseilta. Ilman yhtäkään sanaa tarina oli päässyt lipeämään alkuunsa, jonkinlaiseksi lauluksi, jonka melodiaa kummankin eleet kertoivat vuorollaan.

Onni oli tiennyt kaiken, jokaisen sanomattoman toiveen, siitä hetkestä, kun oli tavannut Julesin ensimmäistä kertaa. Jules oli poikkeama, jotain aivan muuta kuin kukaan Onnin tuntema ja kokema, runopoika vailla vertaa. Kaikki Julesissa oli tarinaa tuntemattomasta, voimaa ja ikiaikaista tietoa, kaikki pelot voittavaa. Kumpikaan pojista ei aina kuulunut sinne, missä he olivat, mutta ehkä kaksi ulkopuolista kuuluivatkin yhteen. Jules oli ymmärtänyt Onnista hehkuneet toiveet, sen, mitä muut eivät koskaan olleet käsittäneet. Jules halusi Onnin yhtä paljon kuin tämä tahtoi Julesin. Varovainen tutustuminen oli ollut täysin ymmärrettävää, mutta pojat olivat kaksossielut, he pystyivät etenemään niin joutuisasti kuin halusivat paikkoihin ja asioihin, joita muut eivät saavuttaisi lainkaan.

Niin oli nytkin. Yhä vain aurinko loi valoa ja varjoja kaksikon ylle, kun nämä lähestyivät viipyillen toisiaan terassin reunalla, eksyivät katseisiin ja ihoille. Onni oli vain kuiskauksen, henkäyksen, jäätyneen ilmapisaran mittaisen etäisyyden päässä Julesin kasvoista. Silmäykset eivät enää nähneet toisen kaukaisuuteen, ne katsoivat suoraan tunteisiin ja sieluun haluten rikkoa täydellisen sileän pinnan jännitteen. Ne halusivat tehdä painauman sinne, mihin kukaan ei ollut ennen lainkaan koskenut. Onni päästi irti kaikesta, mikä oli ennen estänyt häntä yrityksissä muiden kanssa, silloin harvoin. Julesin huulet kohtasivat hänen omansa, ja se oli hyvä maailmanloppu, polttavan kuumaa ja särkevän pelottavaa, kun keuhkoihin sisään imetty ilma olikin jonkun toisen antamaa.

Jules oli kirpeää ja mausteista, täydellisellä tavalla vieras. Samankaltaisia tuntemuksia hän sai Onnista, joka tuntui niin viileän raikkaalta ja jotenkin pohjoiselta, talvelta ja sen kivenkovalta jäältä. Toistuvasti tunteisiin iskeneet suudelmat tauottuivat kaikkialle hiipivillä hipaisuilla, tahdolla saada jokainen sentti toisesta itselle. Väläyskuvina pään sekoittavan huuman keskellä näkyivät päältä lähtevät paidat, auringonsäteitä heijastavat vyönsoljet, laudoille lentävät vaatekappaleet, joiden muotoa ei enää ymmärtänyt tunnistaa tietyksi. Huulet koskettivat kaikkialle, minne vain ylettyivät, minne vain tahtoivat. Ikinuoret, jäntevät vartalot kietoutuivat yhteen, kun ennen oma todellinen olemus oli ollut pakko verhota piiloon, oli pitänyt jättää näkyville vain se, mitä muut halusivat nähdä.

Se ilta oli Onnille ja Julesille loputon. Taivas tummeni, yritti peittyä, mutta kahdelle toisiaan tahtovalle valo jäi elämään niin pitkäksi aikaa kuin he vain halusivat. Kun kummankaan ei tarvinnut pelätä tai murehtia, pystyi jäämään kellumaan autuuden pilviin. Onnille Jules oli ollut sen olotilan tuoja, tämä oli luonut hänet uudestaan rohkeammaksi, hyvyyteen uskovaksi. Vaikka Onni tiesi, että vielä tulisi päivä, jolloin hän joutuisi eroamaan Julesista, hän ei pelännyt edes sitä. Pitkän vuoden päivät päättyisivät aikanaan, mutta nyt oli olemassa vain heidän yhtenäinen onnensa.

***

A/N, jatkoa: näin jälkimainintana, Jules on kanadalainen vaihto-oppilas ja kaksikko on lukioiässä (käyvät jopa samaa lukiota kuin Vuosikierrosta tutut Aapo ja Joakim). Jätin tämän lisäyksen nyt tähän loppuun, koska tämä on juuri sitä "näytä, älä kerro" -periaatetta vastustavaa asiaa, mitä yritän välttää, enkä halunnut tämän tiedon värittävän niinkään ficciä. Lisäksi tämä muuten johti siihen, ettei tekstissä ole lainkaan dialogia. :)
« Viimeksi muokattu: 10.06.2017 11:30:50 kirjoittanut Ronen »