Nimi: Kadonneen kansan salaisuus: "Minä uskon keijuihin"
Kirjoittaja: Saappaaton
Beta: LillaMyy
Ikäraja: S
Genre: Fantasia, seikkailu, drama, fluffyvivahteita (ehkä paikoitellen)
A/N: Heha, tässä sitä ollaan hivenen oman mukavuusalueen ulkopuolella, mutta tämä on siis kirjoitettu FFF Exchange round 2:seen ja haasteeni antoi
Lyra. Toiveena oli vahvoja naishahmoja, jonkin sortin magiaa ja siipiä (sekä jonkun verran muuta, jotka jätin kylmästi sivuun), toivottavasti tässä tulee nyt edes jotain mieleistä siis.
Tämä myös vähän venähti (tarkoitus oli tehdä sellainen nipin napin 1000 sanainen paketti, mutta noh, lähempänä 4 000 ollaan), toivottavasti ei vallan väärissä kohdissa ja tehnyt tästä näin ollen pitkästyttävää.
Maailmasta ja henkilöistä sen verran, että ihastuin näihin tyyppeihin ja tähän pieneen maaplänttiin, jonka loin tätä tekstiä varten ja palaan varmasti jossain vaiheessa tämän miljöön äärelle useammankin tekstin siivin. Nämä kaikki pätkät tulevat kantamaan nimessään alkua "Kadonneen kansan salaisuus".
Tökkäisen tämän myös Oneshot10-haasteeseen. Nyt lopetan jorinat. Kiitos.
Kadonneen kansan salaisuus: "Minä uskon keijuihin"”Meidän metsässä on keijuja, aivan varmasti on.”
Eleanor, joka täyttäisi parin päivän päästä jo viisi, oli vängännyt aiheesta kolme vuotta vanhemmalle isoveljelleen Mathisille pienen iäisyyden. Se oli alkanut kahta vuotta aiemmin, kun pienen Eleanorin kolmivuotissyntymäpäivän aattona tyttö väitti nähneensä huoneensa ikkunasta iltahämärässä leijuvia pieniä valoja. Olihan tytölle tarjottu selitykseksi kaikkea tulikärpäsistä aistiharhoihin, mutta Eleanor tuntui päättäneen, että valot olivat olleet lyhtyjä. Pienen pieniä lyhtyjä, joita kantoivat pienen pienet ihmiset, jotka olivat kaiken lisäksi vielä kurkistelleet taloon sisälle. Mutta miten pienet ihmiset olisivat yltäneet toisen kerroksen ikkunoille sisään kurkistelemaan? Mathis ei ollut ikinä ymmärtänyt sitä, mutta pikkusisko keksi nopeasti, että niillä piti tietenkin olla siivet. Ja niin pienistä valoista ikkunan takana tuli keijuja.
Sen jälkeen keijuja oli joka paikassa. Niitä oli iltasaduissa ja kirjoissa. Eleanor halusi itselleen siivet, jotta voisi leikkiä keijua. Eleanor halusi olla keiju. Ja ennen kaikkea, täydellä varmuudella, keijuja oli heidän metsässään.
Mathis suostui useampaan kertaan lähtemään siskonsa kanssa heidän metsäänsä etsimään noita mystisiä, pieniä olentoja, mutta kertaakaan he eivät löytäneet merkkiäkään keijuista. Tai Eleanor löysi, katkenneita oksia ja korsia, yksittäisiä kukkia sammalmättäältä. Mutta ei ainoatakaan pientä lyhtyä tai merkkiä asumuksesta.
Kertaalleen Mathis suuttui, kun pikkusisko jälleen intoutui eräästä yksinäisestä lehdestä, joka lepäsi kapean kannon päällä. Eihän se ollut mistään aukean puusta, keijut olivat varmasti tuoneet sen sinne! Silloin Mathis sai tarpeekseen ja tulistui tavalla, jolla ei ollut tulistunut koskaan ennen, ja tuli sanoneeksi jotain, mitä katuisi pitkään jälkeenpäin, sillä Eleanorilla oli elefantin muisti, eikä tämä varmasti ikinä unohtaisi.
”Ei keijuja ole olemassa!”
Sen tiuskaistuaan poika tajusi, miten koko metsä tuntui yhtäkkiä hiljaisemmalta. Ehkä hänen äänensä voimakkuus oli vain säikäyttänyt kaikki linnut lähialueelta? Mathisin katsoessa siskoaan hän sai vastaansa vihaiset kyynelsilmät.
”Ei noin saa sanoa, idiootti! Joka kerta, kun joku sanoo noin, keiju kuolee! SINÄ TAPOIT KEIJUN!”
Kyynelraidat poskillaan Eleanor ryntäsi pienillä jaloillaan pois veljensä luota, pois metsästä, takaisin kotiin. Se oli viimeinen kerta, kun pikkusisko pyysi Mathista keijuja etsimään.
~*~
Eikä sisaruksista kumpikaan osannut edes aavistaa miten lähelle totuutta Eleanor osuikaan.
Hetkeä ennen riitaa nimittäin kolmen pienen, siivekkään ihmisolennon seurue leiriytyi läheisen puun oksalle seuraamaan lapsien etsintäretkeä. He olivat ehtineet tykästyä pienempään ihmislapseen tämän etsintäretkien, tarinoiden ja huhuilujen myötä.
Keijujen seurueesta kaksi oli selkeästi naispuolisia siroine vyötäröineen ja muodokkaine vartaloineen. Kolmas sen sijaan rakenteeltaan muistutti selkeästi enemmän ihmismiestä tasaisen, voimakkaan ylävartalonsa vuoksi.
Toisella keijunaisista, Feulla, oli iloisen punaiset hiukset, jotka olivat aina pystyssä, ja samaa sävyä heleänä hentoisissa siivissään. Hän oli kolmikosta uteliain ihmislapsien suhteen ja halusi aina tilaisuuden tullen seurailla näiden kulkua metsässä.
Toinen taas, Riviére, jonka pitkät vaaleat hiukset hulmusivat usein vapaana tai vain kevyesti kiinni takaraivolla, tuli mukana lähinnä katsoakseen ystävänsä perään. Riviére ja Feu kun olivat kasvaneet yhdessä pienestä asti ja olivat parhaimmat ystävät. Naisista vaaleammalla oli ystäväänsä rauhoittava ja kurinpitävä vaikutus, ja tämä ottikin usein huolekseen katsoa, ettei Feu joutunut uteliaana keijuna ongelmiin.
Seurueen kolmas keiju taas oli Feun luvattu, Arbre. Mies nautti Feun tempauksista, sillä ei ikinä itse olisi keksinyt vastaavaa, ja samalla halusi pitää rakastettunsa turvassa. Arbren ja Feun suhde oli siitä erityinen, että kaksikko oli lupautunut toisilleen hyvin nuorena – vaikka nuoria he olivat edelleen.
Hyvin usein juuri nämä kolme seurasivat metsän laidalla asuvia ihmislapsia, Feu oli saanut ideakseen jättää näille vihjeitä olemassaolostaan, mutta he pysyivät silti lapsilta visusti piilossa. Ihmiset eivät ikinä tienneet hyvää pidemmän päälle, vaikka keskenkasvuisina ne aika suloisia olivatkin.
Juuri se kerta osoitti miten vähän ihmisiin saattoi luottaa. Kun pojan sanat halkoivat ilman, metsä hiljeni heidän ympäriltään ja Feu tunsi rinnassaan ilkeän vihlaisun. Hän tarttui paitansa miehustaan ja huojahti jaloillaan, miltei tippuen oksalta, jolla he tilannetta seurasivat. Nopeana hoksottimistaan Arbre sai luvattunsa kiinni ennen kuin tämä menetti tajunsa ja putosi oksalta kokonaan. Varovaisesti mies asetteli tajuttoman keijun oksalle makaamaan paniikkiaan niellen.
”Feu, kuuletko sinä minua?” Arbre koetti herätellä rakastettuaan läpsimällä tämän poskia kevyesti. Ainakin nainen hengitti vielä, mutta olisi vain ajan kysymys milloin tilanne pahenisi.
”Riviére, hae Pedale.”
Se ei ollut pyyntö tai käsky, se oli vaatimus. Vaalea keijunainen epäröi vain hetken ennen kuin hypähti oksalta antaen sinisenhohtoisten siipiensä kannatella itseään. Pian tämä hävisi näkyvistä jättäen Arbren yksinään hellimään tajutonta Feuta, kuiskien hiljaa rukouksia tuuleen. Jos Feulle sattuisi jotain, miten hän ikinä kestäisi sen.
Tuntui kuluvan luvattoman pitkään ennen kuin vaalea keiju palasi mukanaan värikkääseen pukuun pukeutunut keijunainen. Nuoria kasvoja kehystivät tuhkanharmaat hiukset ja ametistinvärisissä silmissä näkyi viisaus, jota yksin ikä ei voinut tuoda. Pedale, heidän nuori valtiattarensa.
”Arbre, mitä on tapahtunut?”
”Seurasimme ihmislapsia, kun vanhempi kielsi olemassaolomme.”
Pedalen kulmien väliin piirtyi juova, kun nainen laskeutui otsalle ja kumartui tajuttoman keijunaisen viereen. Hän koetti tämän pulssin ja laski sitten hetkeksi siron kätensä Feun otsalle.
”Tarvitsen yrttejä. Arbre, hae minulle talvimarjan lehteä, Riviére, tuo ulpukan kukinto puolillaan vettä.” Pienellä kädenliikkeellä Pedale sai vastahakoisen kaksikon lähtemään vastaan väittämättä. Odotellessaan hän polvistui Feun vierelle ja nosti tämän pään syliinsä alkaen hiljaa toistaa parantavaa mantraa.
Kaksikon palattua Pedale musersi talvimarjan lehden veteen ja painoi tahnamaiseksi muuttuvan seoksen varoen Feun kuumottavalle otsalle. Riviére piteli kukkaa sylissään hiljaa ja katseli, miten hänen valtiattarensa kastoi kätensä veteen ja laski ne Feun solisluiden alle hokien edelleen samaa mantraa. Hetkeä myöhemmin Pedale käänsi kätensä kämmenet ylöspäin, sulki silmänsä ja hiljeni, keskittäen kehonsa kanavoimaan luonnon parantavaa voimaa sylissään lepäävään naiseen.
Arbren oli vaikea vain odottaa hiljaa ja seurata tapahtumia tietämättä, heräisikö Feu enää. Miehen katse ei herpaantunut rakkaastaan hetkeksikään, kun hän odotti piinallisen pitkän hetken, mitä tuleman piti.
Viimein Feu päästi elonmerkin, hiljaisen ynähdyksen ja sitä seurasi pieni liikahdus. Kukka putosi Riviéren sylistä, kun nainen painautui Arbren syliin helpotuksen kyyneleitä nieleskellen. Pedale avasi silmänsä ja helli Feun hiuksia.
”Meidän pitää saada hänet takaisin kaupunkiin. Tarvitsemme paarit.”
Arbre nyökkäsi kykenemättä vastaamaan sanoin ja rutisti sylissään olevaa naista tiukasti ennen kuin irrottautui etsimään materiaalia paareihin. Feu selviäisi.
~*~
Kun Feu oli saatu takaisin kaupunkiin ja parantajan huomaan ja Arbre oli linnoittautunut luvattunsa huoneen ulkopuolelle odottamaan, että pääsisi tämän luo, Riviére palasi metsään saadakseen vähän etäisyyttä kaikkeen. Oli vaikea käsitellä sitä säikähdystä, jonka tilanne oli aiheuttanut ja hiljalleen ärtymyskin alkoi nostaa päätään. Nuori nainen painoi kämmenensä rintakehälleen ja hengitti syvään. Ärtymyksen kanssa ei ollut hyvää elää.
Päivät kuluivat verkkaisesti, kun Feun tilassa ei tapahtunutkaan odotusten mukaista muutosta. Välillä tämä kävi tajuissaan vain ajautuakseen takaisin autuaaseen tietämättömyyteen. Parantaja ei sanonut sitä ääneen, mutta huolen saattoi lukea tämän kasvoilta. Jokainen kuluva päivä tuntui tuovan syvemmän varjon Arbren olemukseen.
Sen seuraaminen särki Riviéren sydäntä hiekanhienoiksi sirpaleiksi.
Päivien kuluessa koko kaupunki tuntui pysähtyvän seuraamaan yhden yhteisönsä jäsenen kamppailua. Kaikki lähettivät positiivisia ajatuksia, vanhoja parannustapoja, ruokaa potilaalle ja tämän rinnalla valvovalle miehelle. Kaikkien mieltä varjosti huoli.
Kun aikaa oli kulunut lähemmäs toista viikkoa, vanha uskomus kantautui kuiskauksena Riviéren korviin. Sillä se lähtisi, jolla oli tullutkin, kuiskailtiin. Tarvittiin uskoa epäuskon vastavoimaksi. Välittömästi vaalean keijunaisen mieleen nousi kuva pienestä tytöstä, jota Feu niin usein tahtoi seurata tämän etsiessä keijuja. Heitä. Voisiko se pieni ihmislapsi todella olla heidän pelastuksensa?
~*~
”Valtiatar”, Riviére niiasi syvään. Hän oli epäilyksiensä mukaan löytänyt Pedalen kaupungin suurimmasta yrttipuutarhasta. Heidän hallitsijallaan oli tapana käydä säännöllisesti jakamassa lempeitä sanoja kasveille, joita he tarvitsivat ruoaksi tai lääkkeeksi, jotta nämä jaksaisivat kasvaa ja kukoistaa pidempään.
”Riviére, mitä voin tehdä hyväksesi?” Pedalen ametistisilmien katse oli joka kerta yhtä hätkähdyttävä. Piirre, joka periytyi vain kuningassuvussa.
”Kuulin huhun, tai oikeammin vanhan tarun, joka saattaisi auttaa Feuta”, Riviére aloitti epävarmana. Kun valtiattaren katse terävöityi, nainen tunsi olonsa vain epämukavammaksi.
”Jatka.”
”Sanotaan, että epäusko voi tappaa keijun. Ja kuulin puhuttavan, että usko epäuskon vastavoimana voi sitä vastoin pelastaa.”
Pedale käänsi katseensa selvästi pohtien kuulemaansa ja hyväili vieressään olevan kasvin lehteä ajatuksissaan. Kun hallitsijan katse ei ollut hänessä, Riviéren oli helpompi keskittyä tämän muuhun olemukseen: palmikoitujen hiuksien lomassa kulkevaan koristeelliseen kultarihmaan ja pukuun, joka oli tehty hienoimmista kuiduista, mitä luonnolla oli tarjota.
”Vaikka tämä taru pitäisikin paikkansa, mitä voisimme tehdä sille?” Ametistisilmien katse kääntyi takaisin vaaleaan keijunaiseen, joka huomaamattaan puristi käsiään nyrkkeihin selkänsä takana.
”Ihmislapsi, pieni tyttö, hän todella uskoo meihin. Hän etsii meitä ahkerasti metsän laidalla lähes päivittäin.”
”Voisiko hän tehdä jotain?”
”Ehkä.” Riviére puraisi huultaan. Hän ei tosiaankaan tiennyt.
”Hyvä on”, Pedale sanoi viimein ja nyökkäsi, ”etsi se ihmislapsi, minä etsin onko tästä tarusta mitään kirjoitettua tietoa. Ja koska aikaa on jo kulunut näin paljon, suosittelen sinua kiirehtimään.”
~*~
Riviére ei ollut ikinä nauttinut millään eläimellä ratsastamisesta, mutta hän oli valmis pistämään mukavuudentahtonsa syrjään ystävänsä vuoksi. Niinpä hän tovia myöhemmin suorastaan kiisi oranssinruskean ketun selässä, pitäen tiukasti tämän niskavilloista kiinni, ettei putoaisi.
Vaikka metsässä yleisesti ottaen vallitsi tietyn tasoinen harmonia, etenkään petoeläimet eivät tahtoneet totella ihan kenen tahansa keijun kauniimpiakaan pyyntöjä. Niinpä Pedale oli varmistanut, että kaikki toimisi moitteetta ja pyytänyt yhtä kettuklaanin uskollisimmista jäsenistä kuljettamaan vaalean keijun mahdollisimman pikaisesti metsän laitaan, josta tämän pitäisi taittaa loppumatka itsekseen.
Ilta alkoi jo hämärtyä ja Riviére tunsi ahdistuksen puristavan rintakehäänsä. Liian paljon oli kiinni ailahtelevasta ihmislapsesta – jos tästä edes olisi mitään apua. Mitä jos hän oli vain hukannut heidän aikaansa ajatuksellaan? Pudistaen ajatukset mielestään keiju painautui paremmin ketun niskaa vasten koettaen piiloutua ilmavirralta, joka voisi helposti heittää hänet eläimen selästä, ellei hän olisi varovainen.
Metsän laitamilla kettu pysähtyi ja koetti kääntää päätään nähdäkseen niskassaan olevan keijukaisen. Riviére nousi siivilleen ja kiersi eläimen eteen, kiittäen tätä kyydistä. Hän selviäisi tästä eteenpäin itse. Varovaisesti, uskaltamatta kuitenkaan hidastella liiaksi, Riviére suuntasi lentonsa kohti taloa. Aivan ensin hänen pitäisi löytää avonainen ikkuna.
Kantamatta edes lyhtyä mukanaan naisen alkoi olla vaikeampi nähdä pimenevässä illassa. Niinpä hän suuntasi suoraan ikkunoille, joiden tiesi vievän tytön huoneeseen. Kun yksikään niistä ei ollut edes raollaan, että pieni keiju olisi voinut pujahtaa sisään, hän jatkoi viereiselle ikkunalle. Näin hän toimi käyden vielä kolme ikkunaa läpi ennen kuin löysi kevyesti raollaan olevan tuuletusluukun.
Huoneessa paloi himmeä valo työpöydällä olevassa vihreäkupuisessa pöytälampussa. Kaksi seinää oli vuorattu kirjahyllyin, joiden hyllyt lähes notkuivat kaikkien kirjojen painosta. Keiju katseli varovaisesti ympärilleen, ja kun ketään ei näkynyt tai kuulunut, hän lennähti huoneen ovelle. Kurkistus käytävään ennen kuin nainen jatkoi matkaansa sinne, suuntaan, jossa tytön huoneen pitäisi olla.
Tytön huoneen ovi oli raollaan ja käytävällä paistava lamppu loi lattialle kapean raidan. Riviére laskeutui ovenpieleen ja pujahti varovaisesti huoneen puolelle. Hän kohtasi lievän kaaoksen, lelujen ollessa siellä täällä, kirjojen pinossa lattialla tai pienellä pöydällä, mutta ei hyllyissä. Kaapin oviin oli kiinnitetty piirroksia, jotka lapsi oli piirtänyt huteralla kädellä. Nainen tarkasteli niitä hennon hymyn kohotessa hänen huulilleen. Vaaleanpunaisia ja liloja mekkoja ja koristeellisia siipiä. Piirros toisensa jälkeen hän näki kaltaisiaan, keijuja. Hän lennähti hiljaa pöydälle, jolla oli pino papereita ja väriliidut.
Vahingossa Riviére potkaisi yhtä liitua laskeutuessaan ja kevyesti kolahtaen se putosi lattialle. Nainen puri huultaan.
”Kuka siellä?” Kysymys oli hento ja heti sen perään sängyn vieressä olevan yöpöydän lamppu syttyi. Riviére katsoi sängyllä istuvaa tyttöä, joka rutisti nukkeaan rintaansa vasten ja tihrusti häntä väsynein silmin.
”Olen Riviére”, nainen vastasi varovaisesti, hiljaa, ja nousi siivilleen. Hän lensi varovaisesti lähemmäs, tytön katseen muuttuessa epäuskoisesta innostuneeseen, tämän rekisteröidessä, mitä hänen silmänsä näkivätkään.
”Olet keiju!” tyttö hihkaisi vähän liian lujaa ja Riviére päätyi hyssyttelemään tätä. Hän ei halunnut koko talon kuulevan heitä.
”Niin olen. Mikä sinun nimesi on, pikkuinen?”
”Minä olen Eleanor”, tyttö vastasi hymyillen, pitäen vaivoin puheensa hiljaisena. Hän oli oikeassa! Keijuja oli olemassa!
”Eleanor, se on kaunis nimi”, Riviére sanoi hymyillen pienesti hänkin. ”Minä tarvitsen apuasi, Eleanor. Minun ystäväni tarvitsee apuasi.”
Syvät uurteet ilmaantuivat Eleanorin otsalle, kun tämä koetti miettiä, miten keijut tarvitsivat hänen apuaan. Riviére ei jäänyt odottamaan, että tyttö saisi muodostettua kysymyksensä, vaan jatkoi:
”Kun olit metsässä veljesi kanssa, ja hän sanoi, ettei usko meihin, minun ystävääni sattui. Hän vaipui tajuttomaksi, eikä ole vielä herännyt. Sinun uskosi saattaisi pelastaa hänet.” Hän antoi tytölle hetken sisäistää sanojaan.
”Mitä minä voin tehdä?” Eleanor kysyi lopulta hivenen epäuskoisesti. Hänhän oli vasta pieni tyttö, ei hän osaisi auttaa.
”Sinun pitäisi tulla minun kanssani takaisin metsään.” Sen jälkeen Riviére ei ollut varma mitä tyttö voisi tehdä, mutta jos tämä ei tulisi ollenkaan, he eivät voisi tehdä mitään. Eleanor nyökkäsi tomerasti.
”Minä tulen heti aamiaisen jälkeen.”
”Sinun pitäisi tulla mukaani heti.”
Tämä sai tytön hiljenemään. Hän oli hiljaa niin pitkään, että Riviére oli varma menettäneensä ainoan mahdollisuutensa.
”Minä pelkään pimeää”, tyttö myönsi hivenen ujosti. Riviére suli pehmeään hymyyn.
”Me voimme ottaa kynttilän. Ja minä olen kanssasi koko ajan. Tiedäthän, missä teillä on kynttilöitä?”
Eleanor nyökkäsi hivenen epäröiden. Hän hypisteli nukkensa mekkoa varovaisesti kuin punniten tilannetta. Lopulta hän katsoi keijua varovaisesti.
”Voidaanko me ottaa Mathis mukaan?”
Riviére tahtoi kieltäytyä, olihan se pojan vika alun perinkin, että he edes olivat tässä tilanteessa. Mutta tytön epävarmuus sai hänet heltymään. Jos Eleanorin olisi turvallisempi olla veljensä kanssa, kuka hän oli kieltämään?
”Hyvä on. Käy herättämässä hänet.” Riviére sipaisi hiuksiaan ja katsoi hiljaisena, kun tyttö kömpi ylös sängystään ja hipsi hiljaisin askelin huoneestaan käytävän puolelle. Keiju istahti sängyn päätylevyn reunalle hiljaa huokaisten. Tämän oli parempi toimia.
Piakkoin Eleanor palasi silmiään hierovan ja vastahakoisen veljensä kanssa, joka jähmettyi niille sijoilleen nähdessään pienen siivekkään olennon. Tämä avasi suunsa, mutta sai kielenkantansa kuriin viime hetkellä, muistaen miten hänen siskonsa oli suuttunut viimeksi, kun hän oli sanonut ajattelemattomasti. Ja sitä paitsi, hän näki keijun. Aivan kuten Eleanor oli sanonut.
”Mitä täällä tapahtuu?” Mathis kysäisi lopulta hiljaa, edelleen epäuskoisena.
Riviére nousi seisomaan ja selitti pojalle, miten hän tarvitsi Eleanorin mukaansa metsään. Hän saattoi olla liian tiukka ja mainita, miten koko tilanne oli pojan syy, ja se sai ihmislapsen katumaan. Keiju ei ollut varma kestikö hän katsoa tuota ilmettä, mutta sehän oli ihan oikein mokomalle, että tiesi mitä oli aiheuttanut. Eikö ollutkin?
~*~
Kehottaen kumpaakin lasta pukemaan vähintään aamutakit yöasujensa päälle keiju kurkisteli käytävään ja kuunteli ääniä. Kun molemmat olivat valmiita lähtöön, kolmikko hipsi hiljaa alakertaan. Lapset tiesivät kumpikin, mistä kynttilöitä löytäisi – keittiön komeron kolmannelta hyllyltä – ja Mathis vanhempana otti kynttilät huostaansa.
He löysivät pienen lyhdyn, jonka kanssa poika ei polttaisi sormiaan vahingossakaan ja pihalla Riviére käytti taikaansa sytyttääkseen kynttilään pehmeää valoa antavan liekin. Tuttu kettu odotti heitä metsän laitamilla ja lapset hätkähtivät punaturkkisen petoeläimen tullessa näkyviin.
”Ei hätää, hän on minun kanssani”, Riviére kiirehti rauhoittelemaan ja lensi ketun luo, tervehtien tätä silityksin. Keijun asetuttua eläimen selkään kettu vilkaisi lapsia, joiden sormet olivat nyt liitetty tiukasti yhteen ja suuntasi sitten polkua pitkin metsän pimentoon. Varovaisesti, pitäen pikkusiskonsa aivan lähellään, Mathis lähti seuraamaan keijua ja tämän ratsua. Osa hänestä oli edelleen varma, että tämä oli vain unta.
Matka syvemmälle metsään taittui paljon hitaammin kuin Riviére oli osannut ajatella. Kolmikko kulki hiljaisuudessa, ja Mathis huolehti, ettei hänen pikkusiskonsa astunut harhaan ja satuttanut itseään. Eleanor rutisti nukkeaan rintaansa vasten toisella kädellään ja veljensä sormia toisella, hätkähtäen jokaista rasahdusta, joka pimenevästä metsästä kantautui heidän korviinsa. Vasta tunteja tuntuneen ajan jälkeen he näkivät himmeää valoa puiden runkojen välistä, joka kirkastui, kun he kävelivät lähemmäs.
Kun he pääsivät tarpeeksi lähelle, jotta lapset tosiaan ymmärsivät mitä näkivät, he seisahtuivat ihmeissään katsomaan keijujen kodin kauneutta. Pehmeä valo levittäytyi joka puolelle pienistä lyhdyistä ja metsän omaa rakennetta hyväksikäyttävät rakennelmat jatkuivat korkealle, lähes puiden latvoihin asti.
Portilla heitä oli vastassa kaunein olento, jonka kumpikaan oli koskaan nähnyt. Siro keijunainen, jonka hopeiset hiukset laskeutuivat tämän ympärille kuin virtaava vesi. Erikoisen väriset silmät, joiden katse mittaili ihmislapset päästä varpaisiin ennen kuin iskostuivat ketun selästä laskeutuvaan Riviéreen, vaatien selitystä.
”Miksi toit
kaksi ihmislasta?”
”Koska se oli välttämätöntä”, Riviére vastasi varovaisesti. ”Mutta kumpikaan heistä ei tahdo pahaa.”
Pedale tarkasteli lapsia uudelleen ja tuhahti sitten hiljaa.
”Hyvä on. Minun pitää loitsia teidät väliaikaisesti pienemmiksi, ettette aiheuta vahinkoa kulkiessanne.” Sormien napsautuksesta keijun takaa ilmestyi nuori miespuolinen keiju, joka kantoi samettityynyllä lepäävää valtikalta näyttävää sauvaa. Se oli koristeltu kirkkaan värisin kivin ja siistein kaiverruksin. Pedale tarttui siihen ja sulki silmänsä, keskittyen taivuttamaan taian tahtoonsa. Tämä oli paljon monimutkaisempaa kuin alkeelliset parannusloitsut, eikä Pedale ollut koskaan ennen langettanut juuri tätä taikaa.
Hiljaa keijujen kuningatar alkoi toistaa vanhan kielen sanoja, jotka hän oli lukenut entisten hallitsijoiden kirjoittamista kääröistä astuessaan valtaan. Ne oli kirjoitettu tavalla, joka paloi lukijansa mieleen, eivätkä sanat koskaan sammuisi.
Lapset puristivat toistensa sormia kummallisen tunteen lyödessä heidän ylitseen. Heidän kehonsa tuntuivat yhtäaikaisesti kuumilta ja kylmiltä, ja hetken tuntui kuin valtava virta löisi vasten heidän kasvojaan pakottaen molemmat sulkemaan silmänsä. Loitsu ei tuntunut mukavalta ja kesti pitkään ennen kuin heidän olonsa normalisoitui niin paljon, että he saattoivat avata silmänsä.
Aiemmin niin pieniltä tuntuneet keijut olivat nyt samankokoisia kuin heidän vanhempansa. Eleanor takertui tiukemmin veljensä käteen. Hopeahiuksinen keiju heidän edessään nojasi sauvan tuoneeseen nuorukaiseen Riviéren puhuessa valtiattarelleen hiljaa. Pedale tönäisi vaalean keijun lempeästi luotaan ja nousi takaisin omien jalkojensa varaan. Hänen ei auttanut olla heikko.
Vedettyään syvään henkeä palauttaen samalla olemukseensa sen mahdin ja auktoriteetin, joka toimi jokaiseen elävään tässä metsässä, Pedale laski kädessään olleen sauvan takaisin violetille samettityynylle. Koristekaiverrukset näyttivät nyt Mathisin silmiin enemmän kirjoitukselta, kuin koristekuviolta, mutta hän ei tunnistanut merkkejä, vaikka yritti.
”Seuratkaa minua”, Pedale sanoi vakaasti, suorastaan jylhästi, ja suuntasi sisään kaupungin porteista. Riviére ojensi Mathisille kätensä hennosti hymyillen ja tuntiessaan ihmispojan sormet omissaan hän suuntasi valtiattarensa perään. Eleanor ja Mathis katsoivat lumoutuneina ympärilleen kävellessään keijujen kaupungin halki. Kaikki oli niin kaunista, luonnollisella tavalla, eikä sillä ihmisen tekemällä tehdyllä tavalla. Auringonpaisteessa, keijujen pysyessä piilossa, tätä paikkaa ei olisi edes huomannut mitenkään muusta metsästä eroavaksi, mutta yön pimeydessä loistavat valot tekivät kaupungista elävän.
~*~
Arbren ilme oli epäuskoinen, lähes hyökkäävä, kun Pedale ja Riviére saapuivat parantajan luo kaksi imislasta mukanaan. Mies suorastaan hypähti jaloilleen unohtaen hetkeksi huolen luvatustaan ja kivahti:
”Mitä tuo tekee täällä?!”
Riviére syöksähti välittömästi miehen ja lasten väliin, laskien lempeästi kätensä ystävänsä olille.
”Ehkä he voivat auttaa, Arbre.”
”On
tuon vika”, mies osoitti Mathista vihaisena, ”että Feu on tässä tilassa alun alkaenkaan. Miten hän voisi
auttaa?!”
”Malta mielesi ja kielesi, Arbre”, Pedale kommentoi tuimasti. ”Vai kyseenalaistatko sinä minut?”
Tuskin mikään olisi voinut vaientaa miestä tehokkaammin. Hän hiljeni kyräillen edelleen ihmispoikaa. Riviére silitti ystävänsä olkavartta lohdullisesti ja vilkaisi lapsia. Eleanor oli piiloutunut säikähtäneenä veljensä taa, Mathis oli säikähtänyt hänkin, mutta levittänyt kätensä suojellen siskoaan kaikesta huolimatta. Riviére puri kipeästi huultaan ja metsästi Arbren katseen omaansa. Mies väisti sitä tietoisesti, joutuen lopulta antautumaan ja katsomaan vaalean keijun silmiin.
Sanaton katseidenvaihto sai pian miehen laskemaan katseensa. Nostaessaan sen takaisin lapsiin hänen olemuksensa oli jälleen täynnä huolta ilman tietoakaan ärtymyksestä.
”Anteeksi”, Arbre lausui hiljaa ja sai Riviéreltä pienen hymyn tämän auttaessa miehen takaisin istumaan. Pedale jatkoi matkaansa Feun huoneeseen viitaten lapset seuraamaan perässään. Valtiattaren mieltä painoi kuitenkin huoli, huoli siitä, ettei tämä toimisikaan ja hän olisi epäonnistunut tehtävässään. Jos nämä lapset eivät voisi auttaa heitä, Arbre ei enää luottaisi häneen kuten ennen.
Huoneessa seisoi vain valkeaan kaapuun verhoutunut keiju, jonka siivet olivat niin läpinäkyvät, ettei niitä alkuun meinannut nähdä ollenkaan. Feu makasi sängyllä silmät suljettuna, tietämättä ollenkaan, mitä hänen ympärillään tapahtui.
Varovaisesti Eleanor irrotti kätensä veljensä kädestä ja käveli surullisin silmin sängyn vierelle. Tyttö tarttui epäröiden punahiuksisen keijun käteen. Tämän sormet olivat viileät. Huultaan purren Eleanor nosti nukkensa sängylle, asetteli sen keijun kainaloon ja tarttui kummallakin kädellä viileään käteen.
Hän ei huomannut, miten parantaja liikahti protestoidakseen tilanteen kulkua ja Pedale sai tämän pienellä eleellä pysähtymään ja perääntymään. Eleanor ei huomannut sitäkään, miten hänen veljensä vaihtoi epämukavana painoa jalalta toiselle.
”Hei”, tyttö aloitti hiljaa. ”Sinun pitäisi herätä. Moni on huolissaan sinusta ja minun pitäisi osata auttaa sinua jotenkin, mutten osaa. Joten pyydän vain, että heräisit.”
Mathis kuunteli siskoaan syyllisyyttä katseessaan, joka oli suunnattu jonnekin lattianrajan tietämille. Oliko hän tosiaan aiheuttanut tämän?
Eleanor puhui hiljaa ja pitkään. Hän ei tiennyt mitä muuta voisi tehdä, kuin kertoa, miksi keijun tulisi herätä. Sanojen loppuessa tyttö vilkaisi epäröiden veljeään ja asetti nukkensa paremmin tajuttoman keijunaisen kainaloon astuen sitten viimein kauemmas sängyn luota. Mathis tuli hänen luokseen ja rutisti hellästi siskonsa olkapäätä.
Mitään ei ollut tapahtunut. Mitä ikinä olisi pitänyt tapahtua, ei tapahtunut.
Pedale tunsi viimeisen toivon rippeen katoavan. Miten hän voisi kohdata Arbren? Hän viittasi lapsia mukaansa ja poistui huoneesta, kohdaten ensimmäisenä Riviéren ja Arbren kysyvät, toiveikkaat katseet? Valtiattaren kevyt päänpudistus tappoi toivon kummankin katseesta.
Eleanor seurasi kiltisti keijua, jonka hiukset olivat hopeaa. Mathis sen sijaan viivytteli vähän ja rutisti kätensä nyrkkiin. Hän kumartui vähän lähemmäs tajutonta keijua katumuksen velloessa hänen sisällään kamalampana kuin ikinä.
”Anteeksi.”Nopean kuiskauksen jälkeen hän harppoi siskonsa kiinni. Eleanor ripustautui veljensä käteen. Nuken puuttuessa hänen toinen peukalonsa eksyi huulille, muttei aivan suuhun asti. Oliko hän tehnyt jotakin väärin?
”Riviére. On aika saattaa heidät kotiin.” Pedalen ääni oli ehdoton, vaikka sen taustalta puuttuikin se voima, joka siellä yleensä oli. Vaalea nainen nyökkäsi ja nousi rutistaen lempeästi ystävänsä olkapäätä ennen kuin käveli lasten luo. Hän ojensi näille kätensä ja seurasi Pedalea ulos.
~*~
Kaupungin porteilla Pedale käytti viimeiset voimansa purkaakseen langettamansa lumouksen. Lapset palasivat normaaliin kokoonsa ja Riviére nousi ratsuna toimineen ketun selkään, lähtien hiljaisten lasten kanssa kohti metsän laitaa. Häntä kalvoi huoli Feusta ja tuntui pahalta katsoa miten surkeana ihmislapset tallustivat eteenpäin. Väsymys ja pettymys, sekä pojan kohdalla syyllisyys velloivat lasten sisällä, eikä tämä taakka kuulunut heidän kannettavakseen. Ehkä he olivat toimineet itsekkäästi sotkiessaan viattomat lapset tähän. Viattomat, vaikka Mathisin ajattelemattomat sanat olivat ajaneet heidät tähän.
Metsän laidalla Riviére hyvästeli kaksikon hennosti hymyillen. Hän katsoi hiljaa ketun selässä istuen, kun Eleanor ja Mathis kävelivät pihan poikki ja katosivat sisälle. Sitten hän käänsi ratsunsa takaisin kohti kotia. Auringonnousuun oli vain pari tuntia aikaa.
~*~
Seuraavana aamuna Eleanor ja Mathis istuivat aamiaispöydässä vaitonaisina. Kummallekaan ei maistunut ruoka ja heidän äitinsä koetti molempien otsat. Eihän terve lapsi käyttäytynyt näin. Kumpikaan ei kuitenkaan ollut kipeänä ja hiljaa huokaisten heidän äitinsä vapautti nämä pöydän äärestä. Turha lapsia oli siinä istuttaa, nämä kyllä pyytäisivät ruokaa, jos myöhemmin tulisi nälkä.
Koko päivänä lapset eivät osanneet leikkiä normaalisti. He vain istuivat hiljaisina Eleanorin huoneen lattialla, eikä mikään tuntunut piristävän. Miten sen punahiuksisen keijun mahtoi käydä? Päivä kului verkkaisesti, eikä lasten äidin huoli lientynyt iltaa kohden. Jokin hänen lapsiaan vaivasi, vaikka näistä ei mitään irti saanutkaan. Oliko jotain sattunut?
Iltahämärän laskettua ulko-ovelta kantautui hiljainen koputus. Odottamatta vieraita enää siihen aikaan lasten äiti meni avaamaan oven varuillaan. Mutta oven takana ei odottanut ketään. Nainen oli jo sulkemassa oven huomatessaan kuistilla tyttärensä nuken. Sen päällä oli kukista punottu seppele, ja vilkaistuaan vielä kerran ympärilleen lasten äiti nosti nuken kuistilta ja sulki oven perässään.
”Eleanor! Tule katsomaan mitä minä löysin!”
Kiltisti tyttö tuli alas, jo yöpaitaansa pukeutuneena. Nähdessään nukkensa äitinsä sylissä hänen ilmeensä vaihtui yllättyneen kautta onnelliseksi. Eleanorin katse kirkastui siitä harmaudesta, joka oli vallinnut koko päivän ja iloisesti kiljahtaen hän juoksi äitinsä jalkoihin. Saadessaan nuken syliinsä tyttö rutisti sitä onnellisena ja kipitti sitten rivakasti takaisin yläkertaan.
”Katso! Mathis, katso!” Eleanor työnsi nukkensa miltei veljensä kasvoihin kiinni. Hitaasti Mathisin ilme kirkastui ja helpottuneena hän rutisti siskonsa halaukseen.
