Nimi: Tapahtumahorisontin jälkeen (ikuisesti)
Kirjoittaja: Neaemilia
Ikäraja: S
Tyylilaji: Scifi? I dont know
Hahmo(t): Sukupuolelta mainitsematon sotilas, vuodesta 22 Jplk.
Yhteenveto: Eivät he olleet varautuneet, että yksi sotilaista joutuisi pakenemaan vihollisia suoraan päin Zenan nieluun.
A/N: Tää idea kuulosti tosi tosi siistiltä mun mielestä, mutta enpä nyt tiiä tuliko lopputuloksesta lähellekkään semmoista, miltä se mielessä kuulosti. Zenan nielu, on siis madonreikä/musta aukko/yksinkertaisesti reikä aika-avaruudessa. Ja hyvä on myönnetään, reilut kuusikymmentä sanaa enemmän, kuin ficletissä (alle 500) mutta eipä takerruta pikku seikkoihin.
*******
Minun ei olisi pitänyt ohittaa tapahtumahorisonttia.
Minun olisi mieluummin pitänyt jäädä tulitettavaksi, mitä vain muttei tätä.
Oikeastaan se on heidän syytä. He eivät kerenneet laittaa porttia päälle. Eivät he olleet varautuneet, että yksi sotilaista joutuisi pakenemaan vihollisia suoraan päin Zenan nieluun.
Zenan nielua on jo kymmenet vuodet käytetty aikamatkustukseen, mutta vain sen hemmetin portin avustuksella. Ilman vakautinta on hieman vaikea päättää, mihin hiton vuosikymmenelle sitä menee. Hei anteeksi rouva Zena, haluaisitko heittää minut vuoteen 22 Jplk tai 1920. Ihan vitun sama, kunhan pääsisi täältä pois.
Ei onnistu. Täällä minä olen, mutten ikinä pääse Zenan singulariteettia kohti, sillä minut on tuomittu pyörimään ympyrää aika-avaruuden taitekohdassa. Sieltä ei noin vain karata. Onhan se hauskaa, kun ei tiedä kauanko on kiertänyt toistuvien tapahtumien sarjaa. Aikakin kulkee ihan hassusti, päin persettä suoraan sanottuna. Mikä harmi, että 2400-luvulla lääketiede kehittyi niin paljon, että en taida kuolla vielä moneen... kiertoon?
Ehkä minut löydetään, kun jokin kaarteista käyttää porttia? Ja paskat, sanoo sisäinen ääni. Eivät ne löytäisi sinua. Jos he päätyvät tänne, he saavat myös tuntea tämän nahoissaan. Ainakin olisi seuraa.
Haha, ajattelepa niitä, jotka aluksestaan näkevät minut ikuisesti jähmettyneenä tapahtumahorisontin kohdalla. Kauhun ilme ikuisesti kasvoilla. Enkä ole edes ainut ikuinen jälki siinä! Yksi neljästätoista ja kolme alusta. Eikä kukaan ole palannut kertomaan, mitä vittua on nielussa ilman vakautinta.
Onhan täällä kaunista. Katson Itään, näen Lännen, mutta samaan aikaan näen myös Etelän ja Lounaan. Eihän täällä ole ilmansuuntia, mutta minä yritänkin selittää tätä mahdollisimman ymmärettävästi. On ihan hemmetin kirkasta, mutta se valo ei tule yhtään mistään ja minä näen itseni. Minä näen itseni kuvajaisia joka puolella, aivan kuin olisin peilien ympäröimä.
Et sinä jaksa tätä. Riisu kypäräsi. Kuolisit välittömästi.
Mutta kun minä en kuole ikinä, pääsen vielä pois.
Kun katson jalkojani, näen ne spageteiksi venyneenä, mutta se on vain illuusio. Muuta en halua ajatella. (ja taas huijaat itseäsi.) Zoen kuva vaanii minua, mutta vaikka kuinka yrittäisin koskettaa sitä, sormeni menevät sen läpi. Olen yrittänyt jo kauan (tai vähän? Mistä minä tiedän) löytää kuvajaisten joukosta sitä oikeata kuvaa hänestä. Rakas Zoeni, palaan vielä.
Oikeassa kuvassa tuoksuisi yhä hänen hajuvetensä.
"Sata vuotta sitten suuri amerikkalainen, jonka symbolisessa varjossa seisomme tänään, allekirjoitti vapautusjulistuksen. Tämä merkittävä julistus oli kuin valonhohtoinen toivon majakka miljoonille neekeriorjille, jotka olivat kärventyneet epäoikeudenmukaisuuden loimottavissa liekeissä.."
Ja taas sitä ollaan kohteessa B. Vuodessa 1963. Katselen Martin Luther Kingiä muiden seasta. Tai siis katson, jos katson vasemmalle, sillä vuosi 1963 näkyy hetken, vain vasemmalla. Kiitos vaan Louban kaarti, kun päätitte valita jokin aika sitten päätepysäkiksenne juuri tämän historiallisen hetken. Onhan se otollinen luokkaretki kolmosluokkalaisille, mutta minä en nauti. Olen jo seonnut laskuissa, kuinka monta kertaa olen tässä samassa kohdassa seissyt.
Takana näkyy miljoona minua, Zoen kuvia ja sinisenkirjavaa säteilyä. Edessä näkyy miljoona minua, Zoen kuvia ja sinisen kirjavaa säteilyä. Oikealla näkyy... aivan sama. Keskityn vasempaan, sillä silloin olen ainakin maanpinnalla, taas hetken.
"HEI! AUTTAKAA! OLEN JUMISSA TOISTUVISSA TAPAHTUMASARJOISSA ZENAN NIELUSSA!" huudan niin kovaa kuin pystyn. Monet kääntyvät katsovan minua oudoksuvasti. He kysyvät olenko kunnossa, mutta tietenkin minun tuurillani tässäkään menneisyyden ulottuvuudessa ei ole yhtäkään, joka olisi tullut tulevaisuudesta. Yhtäkään, joka ymmärtäisi ongelmani.
Ei tietenkään ole, ulottuvuuksia on äärettömästi. Voima vetää minua taas vasemmalta puolelta, takaisin minäkuvien joukkoon. Takaisin Zoen iloisen naurun sekaan.
"EI! AUTTAKAA MINUA!"
Pian Martin Luther King ja hänen yleisönsä katoavat pienemmäksi ja pienemmäksi. Taas. Ensi kerralla pyydän olutta tai tupakkaa.
"HÄN KATOSI! MITÄ IHMETTÄ?"
Tähän minut on tuomittu, ikuisiksi ajoiksi.
Ehkä minä vielä kuolen, kun Zena sortuu aikanaan. Ehkä tämän nielun taitekohta voisi katketa ja minä pääsisin pois tästä ikuisesta kierteestä.
Ketä sinä kusetat? Sinä jäät sen alle.
