Kirjoittaja: Lauchuo
Ikäraja: S
Genre: Drama, Angst (Romance)
Hahmot: Harry/Draco
Vastuuvapaus: Kaikki kunnia hahmoista, miljööstä ja canonista ylipäätään Rowlingille, enkä minä saa tästä minkäänlaista rahallista korvausta
Tiivistelmä: Tuntuu kuin routa hiipisi taas juuri sulaneeseen maahan, jäädyttää puiden juuretkin monen metrin syvyydestä.A/N: Huh, olipas vaikeat sanat 12+ virkettä haasteessa tällä kertaa! Sain silti jotain aikaiseksi, ja koska päätin yhdistää tämän maneerihaasteeseen, niin LillaMyyn sanoin: "
sä yrität nyt mennä sieltä, missä se aita ei ole aita vaan kaksitoistametrinen tiiliseinä ::" Kiitos tsempistä LillaMyy <3
Teksti osallistuu haasteisiin
12+ virkettä XI,
Harry/Draco - kaikkien aikojen paritus!,
Neljän tuvan haaste II (Luihuinen),
Kirjoitusterttu (Slashterttu),
FanFic100 (080. Miksi?) ja
Eroon maneereista (Teksti ilman ja-sanaa).
Painajaiskuvia
Maa on vielä eilisillasta märkä, eikä sillä ole mukava istua, mutta muutakaan paikkaa ei ole. Roskalaatikon vieressä makaava luukasa näyttää uhkaavalta, tylsyyksissään Draco pyörittelee kädessään niistä yhtä, värttinäluuta, hän tunnistaa. Hän niiskaisee: kuumeinen olotila on jatkunut jo viikon, mutta eihän se ole ensimmäinen kerta. Draco heittää luunpalasen vastapäisen seinän viereen, jossa katolta valuva sadevesi muodostaa vaahtoa maahan osuessaan. Hän nousee, pyyhkäisee housujaan, lähtee liikkeelle. Ei hän koskaan ollut kuvitellut voivansa olla näin rappiolla.
Kunnes vastaan kävelee Harry - se tasapaino, jota hän on odottanut jo lähes puolet elämästään. Draco joutuu melkein juoksemaan pysyäkseen mukana Harryn askelissa, perille päästessä hän huohottaa raskaasti: eihän hän ole aikoihin joutunut vastaavanlaiseen fyysiseen suoritukseen. Halkeilleesta huulesta valuu verta hänen suuhunsa, mutta hän ei anna sen häiritä nyt, kun on löytänyt pelastajansa.
Katse Harryn silmissä on tyhjä, kun hän kutsuu Dracon kanssaan suihkuun. Kun hän pesee Dracon jokaisen paikan, aivan kuin hänen sormensa olisivat tutkijoita Dracon keholla. Vain veden lorina kaikuu hiljaisuudessa, kun Draco painaa päänsä viileää kaakeliseinää vasten silmänsä sulkien. Hän toivoo, ettei Harry pudottaisi häntä pilvilinnoistaan ikinä, ei nyt, kun hänestä tuntuu, että tästä voi selvitä. Että ne pienet elämän sirpaleet, joita vielä on jäljellä, voisi olla mahdollista koota yhteen.
Mutta jo ennen kuin ajatus ehtii loppuunsa, Draco huomaa pesualtaan reunalla ripsivärin. Hän nielaisee muistaen, että eteisessä oli koiran talutushihna. Se häivähdys paremmasta elämästä, joka Dracon mielessä hetken ajan oli käynyt, katoaa lähes yhtä nopeasti kuin Harry ilmestyi hänen eteensä. Vaikka Harry kutsuu Dracon vielä olohuoneeseen, ei hän voi olla huomaamatta pienimpiäkin yksityiskohtia: silinterihattupäistä lapsen pehmolelua, kukallisia verhoja ikkunoissa, bonzai-puuta huoneen nurkassa olevalla pöydällä. Tietokoneen vieressä pöydällä on kasa laskuja. Jopa kuitti, josta Draco lukee Harryn ostaneen ruusukimpun. Tuntuu kuin routa hiipisi taas juuri sulaneeseen maahan, jäädyttää puiden juuretkin monen metrin syvyydestä. Milloin hän heitti niin huonon tuloksen nopillaan, ettei hän enää ansaitse onnea? Milloin aurinko kääntyisi nousemaan lännestä, laskemaan itään, jotta hänenkin onnensa kääntyisi?
Kun veden porina keittimessä herättää Dracon unestaan, hän kiittää onneaan siitä, että löysi onnen elämäänsä jo monta vuotta sitten. Astellessaan keittiöön suutelemaan Harrya, hän on kyvytön ymmärtämään, miksi nämä painajaiset yhä kummittelevat hänen mielessään öisin.